Pingviinit (Spheniscidae) on pingviinilintujen (Sphenisciformes) lahkon ainoa heimo. Siihen kuuluu luokittelusta riippuen 17–20 lajia, joista kaikki elävät eteläisellä pallonpuoliskolla. Pingviinejä ei esiinny ainoastaan kylmässä ilmastossa, Etelämantereella ja Eteläisellä jäämerellä, vaan myös tropiikissa. Galápagossaarten pingviinit ylittävät ruoanhakumatkoillaan jopa päiväntasaajan.
Suomen sana pingviini perustunee joko englannin tai ranskan vastaavaan sanaan. 1500-luvun lopun englannissa penguin on tarkoittanut sekä ruokkien heimoon kuuluvaa pohjoisen lentokyvytöntä siivetöntäruokkia että etelän pingviinejä, ja sen alkuperäksi on arveltu kymrin valkeaa päätä tarkoittavia sanoja pen gwyn.[1][2][3] Toisaalta ranskan samoihin aikoihin käyttöön tulleen sanan pingouin on tulkittu juontuvan latinan sanasta pinguis ’rasvainen, lihava’.[4] Suomeen sanan on tullut ruotsin kautta 1800-luvulla, joskin tuolloin on käytetty usein myös omaperäisiä nimityksiä kuten nahkahanhi, lihavauikku ja rasvauikko.[5]
Maalla pingviinit liikkuvat kömpelösti taapertaen tai hyppien. Jos alustana on jäätä tai lunta, ne voivat liukua vatsallaan päästäkseen nopeammin eteenpäin. Pingviinit ovat lentokyvyttömiä. Niiden ominaisuuksia ovat muun muassa lyhyt pyrstö, evämäiset siivet ja lyhyet uimajalat. Siipiä ei voi taittaa ruuminmyötäisiksi, joten ne ovat jatkuvasti esillä. Pingviinit osaavat uida ja sukeltaa erinomaisesti käyttämällä siipiään airoina ja räpylöillään ohjastaen sekä jarruttaen. Lintujen ruumis on kolmen tiiviin höyhenkerroksen peitossa. Höyhenet ovat rasvaisia ja hylkivät vettä pitäen ihon kuivana. Lyhyet höyhenet myös pitävät ruumiin tuottaman lämmön allaan. Myös rasvakerros suojaa lintuja ilman ja veden kylmyydeltä.
Suurin pingviinilajeista on keisaripingviini:[6] aikuiset kasvavat 120 cm pitkiksi ja 30–40 kg painoisiksi. Suurimmat lajit kestävät pienikokoisia paremmin kylmää, ja niitä tavataan kylmimmillä alueilla. Pienimmäksi lajiksi on mitattu sinipingviini, joka kasvaa noin 40 sentin pituiseksi ja painaa vain runsaan kilon.
Ravinnokseen pingviinit hankkivat kaloja, nilviäisiä ja äyriäisiä. Muun muassa kuningas- ja keisaripingviinit sukeltavat usein hyvin syvälle etsiessään mustekaloja. Ne voivat viettää jopa 15 minuuttia veden alla ja sukellussyvyys saattaa ylittää 250 metriä. Kaikki pingviinit eivät syö vuoden ympäri, vaan lisääntymiskautena ne saattavat olla syömättä useita viikkoja. Keisaripingviinit eivät syö moniin kuukausiin. Tänä aikana pingviinit käyttävät kehoonsa kerättyjä rasvavarastoja ravintonaan ja saattavat laihtua puoleen aiemmasta painostaan.
Lämpimillä alueilla elävät pingviinit saattavat lisääntyä kahdesti vuodessa, mutta suurin osa lisääntyy eteläisen pallonpuoliskon keväällä eli syys-lokakuussa. Munia on yleensä kaksi, mutta niistä vain toinen selviää poikaseksi asti. Hautomisaika vaihtelee 40 päivän tienoilla. Poikasten synnyttyä vanhemmat syöttävät niitä osittain sulattamallaan ruoalla. Helmikuuhun mennessä poikaset kasvattavat aikuisten höyhenpeitteen ja lähtevät merelle palatakseen myöhemmin rakentamaan omaa pesäänsä.
Pingviinit (Spheniscidae) on pingviinilintujen (Sphenisciformes) lahkon ainoa heimo. Siihen kuuluu luokittelusta riippuen 17–20 lajia, joista kaikki elävät eteläisellä pallonpuoliskolla. Pingviinejä ei esiinny ainoastaan kylmässä ilmastossa, Etelämantereella ja Eteläisellä jäämerellä, vaan myös tropiikissa. Galápagossaarten pingviinit ylittävät ruoanhakumatkoillaan jopa päiväntasaajan.
Suomen sana pingviini perustunee joko englannin tai ranskan vastaavaan sanaan. 1500-luvun lopun englannissa penguin on tarkoittanut sekä ruokkien heimoon kuuluvaa pohjoisen lentokyvytöntä siivetöntäruokkia että etelän pingviinejä, ja sen alkuperäksi on arveltu kymrin valkeaa päätä tarkoittavia sanoja pen gwyn. Toisaalta ranskan samoihin aikoihin käyttöön tulleen sanan pingouin on tulkittu juontuvan latinan sanasta pinguis ’rasvainen, lihava’. Suomeen sanan on tullut ruotsin kautta 1800-luvulla, joskin tuolloin on käytetty usein myös omaperäisiä nimityksiä kuten nahkahanhi, lihavauikku ja rasvauikko.
.jpg)
