Merikotka (Haliaeetus albicilla) on suurikokoinen päiväpetolintu, joka kuuluu merikotkien sukuun.
Merikotka on suuri päiväpetolintu, jonka siivet ovat pitkät ja leveät. Siipien kärjissä olevat sulat muodostavat pitkät harittajat, jotka voivat olla 60 cm pitkät[2]. Sen pyrstö on melko lyhyt ja on muodoltaan tylpän kolmiomainen. Melko varma keino erottaa merikotka ja Suomen toinen suuri petolintu, maakotka, toisistaan onkin juuri pyrstö. Maakotkan pyrstö on nimittäin huomattavasti pitempi kuin merikotkan. Lajityypillisen lentosiluetin merikotkalle antavat pitkä kaula ja voimakas nokka.[3]
Sen pituus on 69–91 cm ja siipien kärkiväli 190–240 cm.[3] Merikotka painaa 3–6 kg. Naaras on yleensä suurempi kuin koiras. Iso lintu on usein resuisen näköinen, lentäväksi räsymatoksi joskus pilkattu[2], sillä nuorilta linnuilta voi puuttua usein paljon sulkia. Linnun pää ja pyrstö ovat vaaleammat kuin muu höyhenpeite, pyrstö vaalenee linnun vanhetessa ja on lopulta täysin valkea. Yli kahdeksanvuotiailla linnuilla pää on lähes kermanvalkoinen. Nokka on nuorella linnulla tumma, vanhalla täysin keltainen.
Maailman vanhin löydetty luonnonvarainen merikotka on löydetty kuolleena Ahvenanmaan Föglöstä alkuvuodesta 2011. Se oli rengastettu Ruotsin itärannikolla 33 vuotta aiemmin, vuonna 1978.[4] Aiempi vanhin merikotka oli löytöhetkellään iältään 30 vuotta ja seitsemän kuukautta. Se rengastettiin heinäkuussa 1980 Sodankylässä ja löydettiin viimeksi 2011 tammikuussa haaskalta talvehtimisalueeltaan Ruotsin itärannikon Uumajasta. Suomen vanhin oli 27 vuotta ja kuusi kuukautta.[5]
Merikotkan lentäessä sen siivet ovat melko lailla vaakatasossa. Siivet ovat kuitenkin vähän kuperat ja kyynärsiipi koholla. Lennossa myös käsisiipi roikkuu hieman. Matkalennossa merikotka lyö rauhalliseen tapaan pitkiä, melko matalien, siiveniskujen sarjoja. Sarjojen väleissä se liitää lyhyesti (vertaa maakotkaan). Sillä on tapana silloin tällöin kaarrella pitkiäkin aikoja korkealla, minkä aikana se voi edetä useita kilometrejä.[3]
Vanha merikotka on väriltään ruskea ja sen pää ja kaula vaaleamman kellanruskeat. Sen siipien yläpeitinhöyhenien sekä etuselän ja hartioiden höyhenien kärjet ovat epäsäännöllisen vaaleankellertävät, mikä saa linnun näyttämään hieman siltä, kuin sillä olisi epätasaista suomukuviointia. Vanhan merikotkan nokka on keltainen. Sen pyrstö on kokonaan valkoinen tai mahdollisesti tyvestä ja kärjestä ruskeatäpläinen.[3]
Nuoren merikotkan puku on kokonaan yhtenäisen tuore tai kulunut. Sillä on pitemmät uloimmat kyynärsulat kuin vanhalla merikotkalla, minkä johdosta siiven takareuna on muodoltaan ulospäinkaartuva. Nuoren merikotkan pyrstö on vanhan pyrstöä pitempi, eikä yhtä terävän kiilamainen. Pää, kaula ja ruumis ovat nuorella merikotkalla tummanruskeat. Rinta, vatsa, selkä ja siipien yläpinta ovat puolestaan punaruskeat, ja höyhenissä on leveät mustat kärjet. Pienet peitinhöyhenet ovat tummimpia. Nuorten merikotkien värityksen tummuus vaihtelee kuitenkin yksilöllisesti: osa niistä on mustanruskeita, ja jotkut taas melko vaaleita. Siipien alapinta on tumma. Kainaloiden alueella on epäselvä vaalea alue ja keskimmäisissä peitinhöyhenissä kapea vaalea juova. Tummien pyrstösulkien keskusta on vaalea, mutta suppuun aseteltuna pyrstö näyttää monesti kokonaan tummalta. Levitettynä ja hyvässä valossa pyrstön alue näyttää kuitenkin selvästi vaalealta. Nuoren merikotkan nokka on tumma. Silmän etupuolen vaalea ohjas muodostaa pään etupuolelle melko selvän vaalean laikun.[3]
Merikotkan toinen nuoruuspuku ajoittuu ensimmäiselle ja toiselle kesälle. Puku ei tällöin ole enää yhtenäisen tuore tai kulunut kuten alun perin, ja höyhenys on alkanut vaihtua hitaasti. Nuoren merikotkan punaruskea sävy on haalistunut, ja osa rinnan ja etuselän höyhenistä on muuttunut vaaleatyviseksi. Jalkojen juurten housut ovat yksivärisen tummat. Nokka on vaaleamman harmaa kuin alun perin.[3]
Kolmas nuoruuspuku ajoittuu toisen ja kolmannen kesän välille. Sen olemus vaihtelee eri yksilöiden välillä, mutta on tavallisesti yhtenäisemmän tumma. Rinnan, etuselän ja siipien höyhenet ovat tasaisemman ruskeita. Joillakin selkä ja rinta saattavat olla edelleen valkoisenkirjavat. Kolmannen nuoruuspuvun aikana merikotkan nokka on väriltään harmaankeltainen.[3]
Neljännen nuoruuspuvun merikotka saa kolmannesta viidenteen kesään ajoittuvalle jaksolle. Puku eroaa selvästi edellisistä muistuttaen enemmän vanhan merikotkan pukua, vaikka vaaleita alueita onkin vielä jonkin verran jäljellä. Myös pään ja kaulan väritys eroaa vanhasta merikotkasta, sillä ne ovat vielä melko harmaanruskeat. Merikotkan nokka on tällöin vaaleankeltainen ja silmät vaaleanruskeat.[3]
Merikotka on pesimäajan ulkopuolella yleensä hiljainen. Erityisesti pesän lähellä tavallisin ääni on kimeä ja kaklattava kovien äänten sarja, "kli kli kli kli...", joka muistuttaa hieman palokärjen reviirihuutoa. Koiraat ovat kirkasäänisempiä kuin naaraat. Merikotkien varoitusääni on jonkin verran syvempi, melko kova ja naksahtava "klek".[3] Ääni on kimakka sarja haukkuvia, kaklattavia ääniä, joka läheltä kuultuna on vaikuttavan villin kuuloista. Pesän lähellä se varoittelee korkealla vihellyksellä tai matalalla ronkotuksella.
Merikotkan levinneisyysaluetta ovat Pohjois-Eurooppa ja Aasia. Skotlantiin se on istutettu uudestaan. Euroopassa niitä pesinee noin 4 000 paria, joista noin 1 500 Norjassa. Venäjällä on 900–1 000 ja Turkissa 10–30 paria.
Lapin linnut talvehtivat etelämpänä. Nuoria lintuja tavataan vaeltelevina melkein ympäri vuoden. Sydäntalvella nuoret linnut eivät vaella, vaan hyödyntävät usein haaskoja. Talvisilla haaskoilla vierailee runsaasti merikotkia myös Venäjän Karjalasta sekä Ruotsista.
Suomessa merikotka pesii yleensä vesistöjen äärellä, tavallisimmin meren tuntumassa mantereella tai saaressa. Se on levittäytymässä myös sisämaahan, ja pesä on järven tai suon rantametsässä. Pesä on yleensä hyvin ihmiseltä piilossa, esimerkiksi järeän petäjän latvuksessa. Se pesii joskus harvoin merenkulun linjatauluihin. Ulkosaaristossa se harvoin on pesinyt myös maahan, tavallisesti kallioluodon korkeimpaan osaan kun sopivaa pesäpuuta ei ollut tarjolla.
1900-luvun alussa merikotkan ampumisesta maksettiin tapporahaa palkkiona vahinkoeläimen hävittämisestä. Merikotka ehti kadota melkein kokonaan, ennen kuin se rauhoitettiin 1920-luvulla.[6] Niitä ammuttiin kuitenkin yleisesti vielä 1960-luvulla.[7] 1950-luvulta alkaen merikotka harvinaistui Itämeren alueella ympäristömyrkkyjen takia, etenkin hyönteismyrkky DDT:n, sen hajoamistuotteen DDE:n sekä PCB-yhdisteiden vuoksi[8], mutta myös dioksiinien ja metyylielohopean takia[6]. Myrkyt kasautuivat ravintoketjussa ja tekivät kotkista hedelmättömiä tai tappoivat niiden sikiöt.[8] Munankuoret muuttuivat niin ohuiksi, että hautominen epäonnistui.[9]
1970-luvun alkupuolella Suomessa arvioitiin olevan vain 40−50 merikotkaparia. Vuonna 1973 WWF aloitti merikotkien suojeluhankkeen, johon kuului tiedotuskampanja, puhdaan ravinnon (sianruhojen) tarjoaminen talvella, sekä tekopesien rakentaminen saaristoon, josta metsäteollisuus oli kaatanut pesäpuut.[8] Vuonna 1975 kuoriutui koko maassa vain neljä poikasta.[10] DDT:n käyttö kiellettiin Suomessa vuonna 1976 ja naapurimaissakin samoihin aikoihin, minkä jälkeen kanta alkoi toipua hitaasti. PCB:n käyttö kiellettiin Suomessa vuonna 1990, mutta sitä tulee edelleen luontoon kaukokulkeutumana. 1990-luvulla merikotkakanta alkoi kasvaa nopeammin.[8] Vuonna 1996 lyijyhaulien käyttö vesilintujen metsästyksessä kiellettiin muualla kuin Ahvenanmaalla. Merikotkat syövät myös vesilintuja.[11]
Vuonna 2014 on tähänastinen ennätysvuosi, silloin kuoriutui 459[10] poikasta. Vuonna 2016 kuoriutui 421 poikasta.[12] Vuonna 2016 merikotkat pesivät ensimmäistä kertaa Turussa, Helsingissä ja Päijät-Hämeessä, Artjärvellä. Kanta on vahvin Ahvenanmaalla, Varsinais-Suomessa ja Merenkurkussa.[9] Vuonna 2015 selvisi, että kolmasosa Suomen merikotkista kuolee lyijymyrkytykseen, joka aiheuttaa hitaan kuoleman. Ympäristömyrkky lyijy halvaannuttaa lihastoiminnan ja ruuansulatuskanavan, aiheuttaa anemiaa ja lopulta lentokyvyttömyyden. Myrkytykseen tarvittavan ison kerta-annoksen merikotkat saavat ilmeisesti riistalihaan jääneistä hauleista tai hajonneista ammuksista. Etenkin nuoret merikotkat ympäri Suomen talvehtivat Ahvenanmaalla, jossa vesilintujen haulikieltoa ei ole. Lyijyjäämiä voi kertyä myös haaskoista, pienriistasta tai metsään jätetyistä sisälmyksistä. Eviran tutkijan mukaan paras ratkaisu olisi kieltää muillekin eliöille vaaralliset lyijyammukset kokonaan.[11] Muita merikotkien uhkia ovat häirintä pesintäalueilla ja pesäpuiden puute.[13] Vainoa on yhä jonkin verran.[13]
Vuoden 2010 uhanalaisuustarkastelussa laji luokiteltiin vaarantuneeksi.[14] Vuonna 2011 Suomessa oli WWF:n tiedon mukaan 1 500 merikotkayksilöä nuoret pesimättömät linnut mukaan lukien. Maailman Luonnonsäätiö (WWF) määrittelee merikotkan uhanalaiseksi.[15] Lintudirektiivissä sen uhanalaisuusluokitus on VU.[13] IUCN:n Punaisella listalla sen uhanalaisuusluokitus on poistettu, ja se on määritelty vuonna 2006 elinvoimaiseksi[1]. Saaristomeren kansallispuistossa on erityisesti panostettu merikotkan suojeluun. Ympäristöministeriön päätöksellä (n:o 1209/95) lähes kaikille Suomen pesimälintulintulajeille on määritelty ohjeellinen arvo. Merikotkan ohjeellinen arvo on 7400€.
[16] 1970 1971 1972 1973 1974 1975 1976 1977 1978 1979 1980 1985 1990 1995 2000 2005 2010 2011 2012 2013 2014 2015 2016 Poikasmäärä 8 5 5 5 10 4 6 16 20 6 17 27 62 85 172 272 314 329 341 420[17] 459[10] 414[18] 421[12] Pesimäkanta (paria) 35[9] 346 451[9]Merikotka on sukukypsä 4–6 vuoden iässä. Linnut rakentavat suuren oksakasan pesäksi puuhun tai kallioluodolle ja käyttävät ja täydentävät edellisvuotista pesää. Merikotkaparilla on reviirillään käytössä muutama vaihtopesä ja vuosittain ne valitsevat niistä yhden, johon munivat. Muita pesiä käytetään levähdys- ja ruokailupaikkoina. Merikotkat ovat reviirilintuja ja tavallisesti kahden asutun pesän väli on yleensä muutama kilometri. Kannan kasvaessa reviiritkin pienentyvät, ja lyhin kahden asutun pesän väli on Suomessa ollut muutama sata metriä. Kun kaksi merikotkaa ovat muodostaneet parin, osa pysyy uskollisina toisilleen loppuelämänsä, osa eroaa. Jos toinen kotka kuolee, eloonjäänyt voi myös ottaa uuden puolison.
Merikotka munii yleensä kaksi tai kolme munaa, mutta lentokykyiseksi varttuu yleensä yksi tai kaksi poikasta, jokus myös kolme. Naaras hautoo munia pääasiassa yksin lähes puolitoista kuukautta. Poikasten kuoriuduttua koiras tuo ruokaa pesälle lähinnä poikasille. Poikasten kasvaessa molemmat vanhemmat ruokkivat niitä. Poikaset oppivat lentämään vasta noin 11 viikon ikäisinä.
Merikotka syö kalaa, esimerkiksi haukia, vesilintuja, esimerkiksi haahkoja ja pieniä veden lähellä viihtyviä nisäkkäitä, kuten vesipäästäisiä. Talvella merikotka myös raatoja, haaskoja ja jätteitä. Saalis on riippuvainen elinpiiristä.
Merikotkat ovat oppineet saalistamaan merimetsoja. Merikotkat ovat Turun ja Vaasan saaristoissa saalistaneet aikuisiakin merimetsoja. Ruotsissa merikotkakannat ovat voimistuneet ja merimetsoyhdyskunnat taantuneet viime vuosina. Merikotkasta saattaa tulevaisuudessa tulla merimetsokannan rajoittaja, aiemmin merimetsolla ei ole ollut luontaisia vihollisia.[19][20]
Merikotka (Haliaeetus albicilla) on suurikokoinen päiväpetolintu, joka kuuluu merikotkien sukuun.