灰海豹

La foca buxa (Halichoerus grypus) ye una especie de mamíferu pinnípedu de la familia de los fócidos relativamente común nes agües del Atlánticu norte.

Uzunsifət suiti, və ya Boz suiti (lat. Halichoerus grypus) — Bioloji növ olaraq Əsl suitilər fəsiləsinə aiddir.

Boz suitiləri arealı — Şimali Atlantik okean, Şimali Amerika sahillərindən Yeni İngiltərə, Labrador yarımadası və cənubi Qrenlandiya sahilləri boyunca yerləşirlər. Avropada Norveç, İslandiya və Kola yarımadası sahilləri boyunca yerləşir. Baltik dənizində boz suitinin — Halichoerus grypus macrorhynchus yarımnövü yaşayır.^[1][2] Boz suitilərin ümumi sayı 120-170 min baş, Baltik yarımnövünün sayı isə 7-8 min baş təşkil edir^[3]

Yetkin erkəklər 2,5 metr (təsadüfü halda 3 m), dişilər isə 1,7–2 m uzunluğa malik olur. Çəkiləri isə erkəklərdə 300 kq, dişilərdə 100-150 kq olur. Sifəti uzusov olur. Rəngləri isə boz, qonur və təsadüfü halda qara olur. Yetkinlik yaşına erkəklər 6-7, dişilər isə 3-5 yaşında çatır. Hamiləlik dövrü 11-11,5 ay müddətində baş verir. Yeni doğulan bala ağ rəngdə olur. Bir necə həftədən sonra dişilər artıq çütləşməyə hazır olur. Onlar əsasən qalıqlarla qidalanır. Gün ərzində 5 kq balıq yeyir^[4] Holland alimləri 2003-2013 illər ərzində apardığı araşdırmalar nəticəsində 721 delfin üzərində boz suitinin izləri aşkarlanmışdır. Məlum olur ki onların dişlədiyi delfinlərin ¼ ölüb. Mardisk F. Leopold bunu suitilərin mədəsindən tapılan delfin qalıqları ilə sübut etmişdir.

Beynəlxalq qoruma hüququ boz suitilərin tükənmə təhlükəsini aşağı qiymətləndirsə də (LC), Rusiya, ABŞ (Men ştatı və Massaçusets) kimi dövlətlərdə ^[5] xüsusi qoruma hüququna malikdir.

İstinadlar

Mənbə

• Rusiyanın onurğalı heyvanları: Boz suiti
• Grey Seal Conservation Society
• SCS: Grey Seal (Halichoerus grypus)

Ar reunig gris (Halichoerus grypus) a zo ur bronneg mor eus ar c'herentiad Phocidae. Ar spesad nemetañ eo er genad Halichoerus.

Tiriad ar reunig gris

La foca grisa (Halichoerus grypus) és una espècie de mamífer pinnípede de la família dels Phocidae i únic membre del gènere Halichoerus, és relativament comuna a l'oceà Atlàntic nord.

Descripció

És de mida mitjana els mascles adults arriben a fer de 2,5 a 3,3 m de llarg i pesen més de 300 kg.

Distribució

A Gran Bretanya i Irlanda, la foca grisa cria en diverses colònies al voltant de les costes. Al Canadà es troben en gran nombre i arriben a Nova Jersey als Estats Units. La colònia més gran del món es troba a Sable Island. Hi ha una població aïllada a la Mar Bàltica.

Alimentació

Menja una gran varietat de peixos que captura fins a 70 m de fondària o més entre ells es troba el bacallà, també menja pops i llagostes.

Reproducció

Els cadells neixen a la tardor a l'Atlàntic est i al gener a l'oest. Quan tenen un mes ja poden alimentar-se per ells mateixos

Subespècies

Foques grises a l'Illa de Skye

• Halichoerus grypus grypus
• Halichoerus grypus macrorhynchus, també coneguda amb el sinònim de H. grypus balticus.

Referències

Enllaços externs

• BBC Wales Nature: Grey Seal video clips
• Grey Seals on pinnipeds.org : http://www.pinnipeds.org/species/grey.htm
• ARKive - images and movies of the grey seal from Atlantic (Halichoerus grypus)
• images of the grey seal from North Sea (Halichoerus grypus)
• Grey Seal Conservation Society (GSCS) http://www.greyseal.net

Ceir y Morlo Llwyd (Halichoerus grypus) ar ddwy ochr Môr Iwerydd; ef yw'r mwyaf cyffredin o'r ddwy rywogaeth o Forlo o gwmpas arfordir Cymru. Mae'n perthyn i deulu'r Phocidae, y "gwir forloi", a dyma'r unig rywogaeth yn y genws Halichoerus.

Dosbarthiad y Morlo Llwyd.

Morlo gweddol fawr yw'r Morlo Llwyd, gyda'r gwrywod yn cyrraedd 2.5 - 3 metr o hyd a phwysau o hyd at 300 kg; mae'r benywod yn llai, 1.6 - 2.0 metr o hyd ac yn pwyso 150 kg. Pysgod o wahanol fathau yw eu bwyd, a gallant blymio i ddyfnder o 70 metr neu fwy i'w dal. Genir y cenawon (sef y morloi ifance) rhwng Medi a Thachwedd;

Amcangyfrifir fod poblogaeth o tua 5,000 o gwmpas arfordir Cymru i'r de o Aberystwyth, yn magu 1,300 o loi bach yn ôl amcangyfrif yn 2000.

Morloi llwydion wedi tynnu allan ar Bae Dyniawed, Bae Penrhyn 6 Rhagfyr 2018. Mae Dyniawed (môr) yn enw arall ar forlo

Bwyd

Pysgod o bob math ac anifeiliaid eraill y môr, er enghraifft, y gath fôr felen:

Ymrafael rhwng morlo a chath fôr:

Morlo yn ymrafael â chath fôr felen yn y môr ger Trwyn Eilian, Ynys Môn.
Tynnodd Alun Williams y llun yma o Drwyn Eilian, Sir Fôn (SH479937).

Cadarnhaodd yr arbenigwr bywyd môr Sion Roberts: “...cath fôr wedi ei dal gan forlo. Efallai mai Raja brachyura, y gath fôr felen, yw'r 'sgodyn.^[1]

Enwau lleoedd

Bae bychan ger Trwyn y Fuwch, ardal Bae Penrhyn, Llandudno, yw Porth Dyniewaid. Mae'r enw'n ddiddorol ac mae sawl sillafiad gwahanol a dau ystyr. Buwch ifanc rhwng blwydd a dyflwydd, neu fustach yw un ystyr. Mae'r llall, sef 'morlo ifanc' yn gwneud mwy o synnwyr. Gwelwyd llawer o forloi yno ar y 6 Ionawr 2019. Yn ôl un person roedd yno 47. Ar dudalen o'r cylchgrawn You Know you are from Llandudno mae rhywun wedi cyfri dros 70.Facebook.

Cysylltiad allanol

• Morloi Llwyd SAC Bae Ceredigion

Tuleň kuželozubý (Halichoerus grypus) může být dlouhý až 3,5 metru a může vážit až 315 kilogramů. Díky velmi silné tukové vrstvě dovede přežít v ledových vodách.

Tělesné rozměry

• Délka: samci až 3,5 m, samice do 2,5 m
• Hmotnost: samci až 315 kg, samice 200 kg

Rozmnožování

• Pohlavní dospělost: samci v 6–10, samice v 5–6 letech
• Období páření: podle zeměpisné šířky v září až březnu
• Délka březosti: 1 rok
• Počet mláďat: 1

Způsob života

• Chování: loví samotářsky, na pevnině žijí společensky
• Hlas: hluboký řev
• Potrava: ryby a někteří bezobratlí živočichové
• Délka života: přes 40 let

Zeměpisné rasy

Existují tři oddělené populace:

• V severozápadním Atlantiku, v oblasti Baltského moře a na atlantském pobřeží Evropy.

Potrava a způsob lovu

Tuleni se přizpůsobí v podstatě jakékoli nabídce mořských ryb. Velké oči s relativně málo vyklenutou rohovkou jsou schopné celkem obstojně vidět i v zakalené vodě, ale rozhodujícími smysly, na nichž závisí úspěšnost lovu, jsou čich a sluch. Dokonce i slepí tuleni dovedou bez obtíží lovit.

Tuleni nemají žádné vnější ušní boltce. Jejich vnitřní sluchové orgány jsou tak citlivé, že jim účinně pomáhají při pronásledování ryb. Tuleň může při potápění zvukovody uzavřít a opět je otevřít při vynoření. Je dost pravděpodobné, že tato zvířata používají při lovu podobný echolokační systém jako delfíni.

Také hmatové vousy kolem tlamy jsou vysoce citlivé. Zachycují jemné pohyby vody, které vytváří plovoucí kořist, podle nich ji pak tuleň může vypátrat.

Jakmile tuleň kuželozubý objeví rybu, začne ji pronásledovat, přičemž se uplatní jeho rychlost i obratnost. Jelikož tulení krev obsahuje velké množství hemoglobinu (červeného krevního barviva, které po těle rozvádí kyslík), vydrží pod hladinou bez nadechnutí až dvacet minut.

Rozmnožování

Období páření tuleňů kuželozubých připadá na září až prosinec. Samice v té době přicházejí rodit na souš.

Reference

1. ↑ Červený seznam IUCN 2018.1. 5. července 2018. Dostupné online. [cit. 2018-08-10]

Literatura

• Kniha - Savci, Aventinum nakladatelství s.r.o., Praha 1997

Externí odkazy

• Obrázky, zvuky či videa k tématu tuleň kuželozubý ve Wikimedia Commons
• Galerie tuleň kuželozubý ve Wikimedia Commons
• Taxon Halichoerus grypus ve Wikidruzích

Gråsælen (Halichoerus grypus) er et pattedyr i familien ægte sæler. Den er udbredt i tre adskilte bestande i Nordatlanten, én ved den nordamerikanske østkyst, én omkring De britiske Øer, Island og den norske kyst og én i Østersøen og Den botniske Bugt.^[3] Gråsælen er let kendelig på sit karakteristisk langstrakte hoved.

Gråsælen blev første gang videnskabeligt beskrevet af præsten og grønlandsforskeren Otto Fabricius i 1788.

Levevis

De gamle hanner og de drægtige hunner samler sig på ynglepladserne nogle uger, inden fødslerne finder sted. Gråsæler føder deres unger på forskellige tider af året alt efter, hvilken bestand, der er tale om. For Østersø-bestanden sker dette i februar-marts, mens det er september-oktober for Vadehavs/Nordsø-bestanden.^[2]

De ældre og kraftige hanner samler sig et harem på 4-5 hunner. Parringerne, der foregår i vandet, sker cirka 2 uger efter fødslerne. Ungen fødes ligesom hos andre sæler på land eller is, hvor den opholder sig i den fire uger lange dieperiode. Ungerne fødes med en hvid ulden fosterpels, der fældes efter nogle uger. Denne pels er ikke vandskyende, så det kan være fatalt for ungen at blive skræmt i vandet inden fældningen. Når moderen forlader ungen efter dieperioden, skal ungen klare sig selv. Ungen ernærer sig især af krebsdyr og bløddyr i den første tid.^[4]

De voksne lever af bundlevende fisk, f.eks. torsk og tobis. De foretager korte dyk på forholdsvis lavt vand, det vil sige oftest på mindre end 120 meters dybde og i under 8 minutters varighed.^[1]

Hunnerne bliver kønsmodne cirka tre år gamle, mens hannerne først er kønsmodne 6-7 år gamle.

Udseende

Hannerne bliver op til 2.3 m lange og kan veje op mod 300 kg. Hunnerne er noget mindre. Den er dermed Danmarks største rovdyr. Pelsen har som regel en grå bundfarve med et stort antal mørke pletter. De voksne sæler, især hannerne, har et meget stort og karakteristisk hoved, der sammen med den store størrelse gør det nemt at artsbestemme dem, hvorimod de unge gråsæler er vanskelige at kende fra spættet sæl.

Forekomst i Danmark

Indtil begyndelsen af 1900-tallet var gråsælen vidt udbredt i Danmark, men en betydelig jagt udryddede bestanden. Gråsælen findes i dag især på Anholt og Rødsand ved Gedser. I de senere år er gråsælen desuden begyndt at optræde hyppigt på banker i Vadehavet. Gråsælen er dog stadig langt sjældnere end den spættede sæl, der er den hyppigste sæl i Danmark.

Rødsand

I Danmark blev der i 2003 fundet en levende unge på Rødsand, hvilket er første gang arten vides at have ynglet i Danmark i mere end 100 år. I de efterfølgende år er 1-2 unger blevet set på Rødsand og det betragtes som sandsynligt, at arten er ved at genindvandre som stabil yngleart.

Tat

Der er observeret gråsæler på Tat ved Christiansø. I 2009 blev anslået 40 observeret, mindst 80 i 2010 (hvor den ynglede på Tat)^[5], og mindst 180 i 2011.

Kilder/Henvisninger

• Fiskeri- og Søfartmuseet, Esbjerg
• Herluf Winge. Pattedyr. G.E.C. Gads Forlag. Bind 5 i Danmarks Fauna. København 1908.

Die Kegelrobbe (Halichoerus grypus) ist neben dem Seehund die zweite an deutschen Küsten verbreitete Robbenart und daneben das größte in Deutschland freilebend vorkommende Raubtier (bis zu 300 kg schwer und 2,5 Meter groß). Der Name leitet sich von den kegelförmigen Zähnen und der Kopfform der Robbe ab.^[1][2][3]

Merkmale

Vom Seehund unterscheidet sich die Kegelrobbe durch ihre viel massigere Gestalt. Außerdem haben Seehunde einen rundlichen, Kegelrobben einen eher spitz zulaufenden Kopf. Die Männchen sind auf dunkelgrauem Grund hell gefleckt, Weibchen dagegen sind dunkelgrau gefleckt auf silbergrauen Grund. Jungtiere kommen mit einem weißen Embryonalhaar (Lanugo) zur Welt, das nach etwa fünf Wochen durch normales Fell ersetzt wird.

Mit einer Größe von 230 Zentimetern und einem Gewicht von 220 Kilogramm ist eine männliche Kegelrobbe deutlich größer als ein Seehund, aber auch als eine weibliche Kegelrobbe (180 cm, 150 kg). Männchen haben außerdem eine größere Nase als Weibchen. Der Geschlechtsdimorphismus ist nur bei wenigen Hundsrobben so ausgeprägt.

• weibliche Kegelrobbe

• 3 Tage alte Kegelrobbe

• 10 Tage altes Jungtier

• wenige Wochen alte Kegelrobbe

• vermutlich 5 Monate altes Männchen

• links eine etwa einjährige Kegelrobbe im verschlissenen Fell, rechts ein Seehund

• Gebiss der Kegelrobbe

• weibliche (links) und männliche Kegelrobben (rechts)

Verbreitung

Vorkommen der Kegelrobbe (braun)

Kegelrobben treten in drei voneinander getrennten Populationen auf:

1. Die ostatlantischen Kegelrobben leben hauptsächlich an den Küsten Großbritanniens, Irlands, Nordfrankreichs, Islands und der Färöer, selten in der Nordsee oder Ostsee.
2. Die westatlantischen Kegelrobben leben an den kanadischen Küsten von Labrador, Neubraunschweig und Neuschottland.
3. Die Ostsee-Kegelrobbe (H. g. balticus) gilt als eigenständige Unterart. Sie war früher in der gesamten Ostsee verbreitet, ist aber durch intensive Bejagung in die nördlichsten Teile (Küsten Schwedens, Finnlands, Lettlands und Estlands) zurückgedrängt worden. Inzwischen kommen aber öfter wandernde – zumeist jüngere – Kegelrobben an die Küsten Polens und Mecklenburg-Vorpommerns und sind regelmäßige Gäste im Nationalpark Vorpommersche Boddenlandschaft sowie dem Greifswalder Bodden, wo ein Bestand von mindestens 290 Tieren festgestellt wurde.^[4]

Kegelrobben im Wattenmeer

Im Wattenmeer^[5] gibt es mehrere Kolonien mit Jungenaufzuchten: eine bei der westfriesischen Insel Terschelling, auf der Kachelotplate westlich von Juist,^[6] eine weitere auf dem Jungnamensand, einer Sandbank westlich der nordfriesischen Insel Amrum. Seit dem Jahr 2001 gibt es auch auf der Düne bei Helgoland Jungenaufzuchten der Kegelrobbe; auch hier scheint sich eine Nordsee-Kolonie zu etablieren. Außerhalb der Fortpflanzungszeit halten sich die Robben dieser Kolonien an verschiedenen Orten innerhalb der Nordsee auf und vermischen sich dann auch mit Seehunden. Im Winter trifft man sie zum Beispiel im ostfriesischen Wattenmeer an.

Kegelrobben sind im Wattenmeer, verglichen mit Seehunden, echte Raritäten. Aus archäologischen Funden weiß man, dass noch im Mittelalter Kegelrobben und Seehunde gleichermaßen häufig waren, vielleicht sogar ein Übergewicht zugunsten der Kegelrobbe bestanden hat. Auf den Jagddruck, der durch Menschen auf die Robben ausgeübt wurde, reagierte die Kegelrobbe allerdings weit empfindlicher als der Seehund, so dass sie beinahe vollständig aus dem Wattenmeer verschwand.

Erst in der zweiten Hälfte des 20. Jahrhunderts erfolgte die allmähliche Rückkehr der Kegelrobben, die an felsigen und unzugänglichen Küsten der britischen Inseln überlebt hatten. Auch heute könnten nach der Einschätzung von Zoologen die Kegelrobben im Wattenmeer ohne beständigen Nachschub aus Großbritannien nicht überleben. Die Geburt junger Kegelrobben ist heute noch ein höchst seltenes Ereignis. Um den Nachwuchs vor neugierigen Wattwanderern zu schützen, versuchen die Mitarbeiter der Wattenmeer-Nationalparks, nach Möglichkeit alle bekannt gewordenen Jungtiere zu bewachen beziehungsweise ihre Liegeplätze abzusperren.

Kegelrobben in der Ostsee

Dass es in der westlichen Ostsee bis vor wenigen Jahren, abgesehen von einigen verirrten Einzeltieren, keine Kegelrobben mehr gab, hängt mit einer Ausrottungskampagne des späten 19. und frühen 20. Jahrhunderts zusammen. Weil die Fischer der Küsten versicherten, dass wegen der Robben ihre Existenzgrundlage bedroht sei, wurde für jede getötete Robbe eine Prämie gezahlt. Bis 1930 wurden der Seehund und die Kegelrobbe in der westlichen Ostsee vollständig ausgerottet.

Von 1998 bis 2000 ließ das Bundesamt für Naturschutz eine Analyse durchführen, ob eine Wiedereinbürgerung der Kegelrobbe an deutschen Ostseeküsten möglich sei. Dass die Kegelrobben eigenständig zurückkehren, ist wegen des ungenügenden Populationsdrucks in ihrer jetzigen Heimat in der östlichen Ostsee nicht zu erwarten. Zahlreiche Küstenabschnitte wurden untersucht und mehrere potenzielle Liegeplätze ausgemacht, zum Beispiel die Halbinsel Wittow (Nord-Rügen) oder die Greifswalder Oie. Während die Fischer einer Wiederansiedlung weiterhin ablehnend gegenüberstehen, steht der größte Teil der ansässigen Bevölkerung dem Projekt wohlwollend entgegen. So stimmte die Gemeindevertretung von Altenkirchen im Oktober 2012 einer Wiederansiedlung zu und spekulierte bereits auf eine künftige Bekanntheit als Kegelrobben-Gemeinde Altenkirchen. Darüber hinaus gab es Pläne, die frühere Insel Stubber, die durch die Entnahme von Baumaterialien unter anderem für den Straßenbau in Greifswald nur noch bei Niedrigwasser erkennbar ist, durch das Auftragen von Sand wieder über den Wasserspiegel zu heben. Auf der existierenden Sandbank leben bereits seit Mitte der 2000er Jahre mehrere Kegelrobben.^[7] Trotzdem scheiterte ein Wiederansiedlungsprojekt bisher am Widerstand der Fischer. 2019 wurden wieder mehr als 38.000 Kegelrobben in der Ostsee gezählt.^[8]

Lebensweise

Kolonie; Helgoland Düne

Außerhalb der Fortpflanzungszeit wandern vor allem jugendliche Kegelrobben weit umher, kehren aber offensichtlich immer wieder zu denselben Fortpflanzungsstätten zurück. Bei ihren bis zu 20 Minuten dauernden Tauchgängen erreichen Kegelrobben Tiefen von 140 Meter und jagen nach Fischen. Jede ausgewachsene Kegelrobbe benötigt etwa zehn Kilogramm Fisch pro Tag. Zu den erbeuteten Fischen gehören Lachse, Dorsche, Heringe, Makrelen und Schollen. Es wurde auch beobachtet, dass Kegelrobben Schweinswale,^[9] junge Seehunde^[10] und Jungtiere der eigenen Art^[11][12] attackieren und fressen können.

Zur Fortpflanzungszeit finden sich Kegelrobben an den Küsten zu kleinen Kolonien zusammen. Diese bestehen aus durchschnittlich sechs Weibchen und einem Männchen. Bei größeren Kolonien gibt es mehrere Männchen, die jeweils einen Harem zusammenzuhalten versuchen. Die erfolgreichen Männchen verteidigen bis zu zehn Weibchen mitsamt deren Jungen und paaren sich mit ihnen, sobald die Jungen entwöhnt sind. Dies geschieht, wenn die Jungen etwa vier Wochen alt sind.

Die Fortpflanzungszeit variiert mit dem Verbreitungsgebiet. Im Ostatlantik liegt sie zwischen September und Dezember, im Westatlantik im Januar und Februar. Die Ostsee-Kegelrobben werfen im Februar und März. Die Tragzeit beträgt elfeinhalb Monate. Geschlechtsreife wird mit vier bis fünf Jahren erreicht, Männchen sind aber vor ihrem achten Lebensjahr nicht stark genug, eine Gruppe von Weibchen zu bewachen. Die Lebenserwartung beträgt meistens zwanzig Jahre, in Ausnahmefällen über 45 Jahre.

Gefährdung und Schutz

Kegelrobben waren für Robbenjäger nur von geringem kommerziellen Interesse; viele wurden aber von Fischern getötet, die sie als Konkurrenz empfanden. Inzwischen sind sie in den meisten Ländern geschützt; die Bestände sind auf etwa 100.000 Kegelrobben im östlichen Atlantik angewachsen. 40 Prozent des weltweiten Kegelrobben-Bestands leben an den Küsten Großbritanniens.

Der Weltbestand der Kegelrobben wird von der Weltnaturschutzunion IUCN in ihrer Roten Liste mit „nicht gefährdet“ (Least Concern) angegeben. Die Bundesrepublik Deutschland stellt diese Robbenart in der nationalen Roten Liste^[13] in Kategorie 2 und beurteilt sie damit als sehr gefährdet. Das Land Schleswig-Holstein stellt sie in ihren Roten Listen als gefährdet dar; Mecklenburg-Vorpommern und Niedersachsen sehen sie als gefährdete Wandertiere ihrer Region.^[14]

Unter Schutz gestellt wird die Kegelrobbe durch die Berner Konvention des Europarates, die sie in Appendix III^[15] stellt und damit als streng geschütztes Wildtier kennzeichnet, das nur ausnahmsweise genutzt werden darf.

Die Europäische Union übernimmt diese Diktion über die Fauna-Flora-Habitat-Richtlinie Nr. 92/43/EWG^[16] bzw. der Neufassung Nr. 2006/105/EG, Anhang V.^[17] Zusätzlich wird die Kegelrobbe wie alle Arten der Gattung Phocidae in Anhang II gestellt, wodurch die Einrichtung von Schutzgebieten gefordert wird.

In der Bundesrepublik Deutschland wird die Robbenart im Bundesnaturschutzgesetz^[18] als besonders geschützt bezeichnet.

Insbesondere die Entwicklung bei der Unterart der Ostsee-Kegelrobben erregt Besorgnis. Am Ende der 1980er-Jahre war der Bestand auf 1500 Tiere gefallen. Neben der Verfolgung durch den Menschen kam als Ursache hier die Einleitung von Giften wie DDT hinzu. In den 1990er-Jahren begann der Bestand in der Ostsee durch strenge Schutzmaßnahmen und geringeren Verschmutzungsgrad wieder anzusteigen. Im Jahr 2000 gab es in den nördlichen und östlichen Bereichen der Ostsee wieder etwa 15.000 Kegelrobben. Aufgrund einer durchschnittlichen Bestandsvergrößerung von 8 % pro Jahr wurde die Population 2005 auf 22.000 Exemplare geschätzt.^[19] An mehreren Stellen wurden Schutzzonen eingerichtet, bei denen absolutes Besuchsverbot besteht.^[20] In Schweden und Finnland kommt es fortwährend zu Problemen bei Fischern, deren Reusen durch Kegelrobben beschädigt werden. Die jährlichen Verluste werden allein in Schweden auf 50 Millionen Kronen beziffert. Deshalb erlaubten die Naturschutzbehörden dieser Länder eine begrenzte Kegelrobbenjagd von jährlich etwa 200 Tieren.^[21]

Zusätzlich zu den Schutzbestimmungen der Nominatart wird die Unterart der Ostsee-Kegelrobbe durch Listung in Anhang II der Bonner Konvention CMS,^[22] dem Übereinkommen zur Erhaltung der wandernden wild lebenden Tierarten, unter Schutz gestellt. Hier wird festgehalten, dass zur Erhaltung der Art internationale Zusammenarbeit erforderlich ist.

Literatur

• Ronald M. Nowak: Walker’s mammals of the world. 6. Auflage. Johns Hopkins University Press, Baltimore 1999, ISBN 0-8018-5789-9 (englisch).
• Jochen Schwarz u. a.: Wiederansiedlung der Ostseekegelrobbe (Halichoerus grypus balticus) an der deutschen Ostseeküste. Bundesamt für Naturschutz, Bonn 2003, ISBN 3-7843-3726-0.

Einzelnachweise

1. ↑ Kegelrobben. In: Nationalpark Wattenmeer. 26. Juli 2010 (nationalpark-wattenmeer.de [abgerufen am 25. August 2017]).
2. ↑ Kegelrobbe. Zoo Hannover, abgerufen am 25. August 2017.
3. ↑ Kegelrobben. NABU, abgerufen am 25. August 2017.
4. ↑ Mehr Kegelrobben denn je in der Ostsee. In: Kieler Nachrichten. Abgerufen am 25. April 2018.
5. ↑ Zahl der Kegelrobben im Wattenmeer weiter gestiegen. In: Passauer Neue Presse. (pnp.de [abgerufen am 9. Juli 2018]).
6. ↑ http://www.nlwkn.niedersachsen.de/andere_themen/kachelotplate/45350.html
7. ↑ Mecklenburg-Vorpommern: Robben kehren in die Ostsee zurück. In: Spiegel Online. 22. Mai 2013, abgerufen am 2. November 2014.
8. ↑ Birgit Sander/dpa: Wirtschaft vs. Tierschutz : Kegelrobben erobern die Ostsee zurück – zum Leidwesen der Fischer. In: svz,de. 29. Dezember 2019, abgerufen am 30. Dezember 2019.
9. ↑ Mardik F. Leopold, Lineke Begeman, Judith D. L. van Bleijswijk, Lonneke L. IJsseldijk, Harry J. Witte, Andrea Gröne: Exposing the grey seal as a major predator of harbour porpoises. In: Proceedings of the Royal Society Series B. Band 282, Nr. 1798, 7. Januar 2015, doi:10.1098/rspb.2014.2429 (englisch, open access).
10. ↑ Abbo van Neer, Lasse Fast Jensen, Ursula Siebert: Grey seal (Halichoerus grypus) predation on harbour seals (Phoca vitulina) on the island of Helgoland, Germany. In: Journal of Sea Research. Band 97, 2015, S. 1–4, doi:10.1016/j.seares.2014.11.006 (englisch).
11. ↑ Abbo van Neer, Stephanie Gross, Tina Kesselring, Peter Wohlsein, Eva Leitzen: Behavioural and pathological insights into a case of active cannibalism by a grey seal (Halichoerus grypus) on Helgoland, Germany. In: Journal of Sea Research. Band 148-149, 1. Juni 2019, ISSN 1385-1101, S. 12–16, doi:10.1016/j.seares.2019.03.004 (englisch, sciencedirect.com [abgerufen am 20. September 2019]).
12. ↑ Research into seal deaths. Scottish Government Press Release, 2015 (Memento vom 16. Februar 2015 im Internet Archive)
13. ↑ Rote Liste gefährdeter Tiere Deutschlands. (PDF 429,39 kB) (Nicht mehr online verfügbar.) In: Binot&al. 1998-Register. Deutsches Bundesamt für Naturschutz, archiviert vom Original am 1. März 2016; abgerufen am 18. Januar 2010. Info: Der Archivlink wurde automatisch eingesetzt und noch nicht geprüft. Bitte prüfe Original- und Archivlink gemäß Anleitung und entferne dann diesen Hinweis.@1@2Vorlage:Webachiv/IABot/www.bfn.de
14. ↑ Online-Abfrage der Kegelrobbe in der Roten Liste gefährdeter Tiere Deutschlands und seiner Bundesländer. science4you, abgerufen am 4. Februar 2010.
15. ↑ Berner Konvention. Europarat, abgerufen am 18. Januar 2010 (Anhang III).
16. ↑ , abgerufen am 18. Januar 2010
17. ↑ , abgerufen am 15. September 2019
18. ↑ WISIA Suchdienst gefährdeter Arten. In: WISIA Online. Deutsches Bundesamt für Naturschutz, abgerufen am 18. Januar 2010.
19. ↑ Bestand der Kegelrobbe, schwedische Naturschutzbehörde Naturvårdsverket (schwedisch) (Memento vom 3. August 2008 im Internet Archive).
20. ↑ B. Jensen: Nordens däggdjur. 2. Auflage, Prisma Verlag, 2004, ISBN 91-518-4432-X.
21. ↑ Begrenzte Jagd auf Kegelrobben@1@2Vorlage:Toter Link/www.naturvardsverket.se (Seite nicht mehr abrufbar, Suche in Webarchiven) Info: Der Link wurde automatisch als defekt markiert. Bitte prüfe den Link gemäß Anleitung und entferne dann diesen Hinweis. , schwedische Naturschutzbehörde, besucht 1. Mai 2009.
22. ↑ CMS Appendixe I und II. (PDF; 88,75 kB) UNEP-WCMC, März 2009, abgerufen am 18. Januar 2010 (Suche nach Halichoerus grypus).

A grä selag (Halichoerus grypus) hiart tu a siahünjer an as at gratst ruuwdiart uun Sjiisklun an koon 300 kg swaar wurd.

Bilen

Grä selger üüb Halaglun.

Ferwisang efter bütjen

Wikimedia Commons hää bilen of filmer tu:

Wikispecies hää en artiikel tu:

Halichoerus grypus es un specie de Halichoerus.

Harmaihyleh

Harmaihyleh (Halichoerus grypus) on elätti.

Láturkópur er einasti kópur, sum leggur í Føroyum.

Láturkópur (latín Halichoerus grypus) er tann einasti kópur í Føroyum. Láturkópur er morgráur um bakið við dimmum blettum, men ljósari undir búkinum. Hann heldur til í gjáum, sum myrk hol ganga frá langt inn í bergið, og tey eru nevnd látur. Kópurin heldur seg javnan uttan um látrini, og tá ið líður móti mikkjalsmessu, fer opnan inn á botn og upp á turt at leggja. Sum navnið sigur, so heldur hann til, har ið látur eru. Láturkópur er einasti kópur, sum nørist undir Føroyum; her verður stovnurin hildin at vera 3000-5000 kópar. Opnan kann gerast meira enn 40 ára gomul, men brimilin verður sjáldan meira enn 20 ára gamal. Láturkópur, ið vanliga veiðir fisk á botni, er kringur at leita eftir føði og kavar lættliga niður á fleiri hundrað metra dýpi.

Láturkópur kemur longst suður av øllum kópum í Norðurhøvum, og hann er fjølmesti kópur undir Vesturevropa. Hann er í 3 økjum í Norðurhøvum: 1) norðan úr strondunum í Labrador í Kanada suður til Rhode Island í USA, 2) fram við strondunum í Norðurevropa frá Íslandi og Norðurnoregi til Normandí, og 3) í Eystarasalti.

Sí eisini

• Steinkópur

'S e mamal a tha ann an ròn glas (Halichoerus grypus) a bhuineas don teaghlach Phocidae. 'S e sin an aon seòrsa a th' anns a' ghnè Halichoerus. Anns a' Bheurla canar gray seal riutha anns na Stàitean Aonaichte; tha e ainmichte cuideachd mar Atlantic grey seal no horsehead seal.^[1] 'S e facal Greugach a th' ann an Halichoerus a tha a' ciallachadh muc mara. ^[2]

Roinneachd

Roinnean far a bheil na ròin ghlasa beò

Tha na ròin ghlasa rim faicinn air costachan a' Chuain a Tuath far a bheil iad a' fuireach air cladaichean le oitirean-gainmhich no air costachan creagach. Tha an ròn glas gu math cumanta anns na h-Eileanan Siar.

Coltas

Chan eil e furasta eadar-dhealachadh a dhèanamh eadar ròn glas is ròn cumanta agus gu h-àraidh ma bhios iad anns an uisge. 'S e meud nan inbheach, pàtran a' chòta is cumadh a' chinn na prìomh fheartan a tha gan dealachadh bho chèile.

Tha ròin ghlasa nas motha na ròin chumanta. Mar as trice tha an ròn glas fireann mu 2.5–3.3 m (8.2–11 ft) a dh'fhaid agus faodaidh 170–310 kg (370–680 lb) de chuideam a bhith ann an ròin fhireann air fàs.Tha an tè bhoireann nas lugha, tha iad mu 1.6–2.0 m (5.2–6.6 ft) a dh'fhaid le 100–190 kg (220–420 lb) de chuideam. ^[2] Tha còta an ròin fhireann buailteach air a bhith dorch air fad, fad' s a tha còta nan ròin bhoireann nas dà-dhathaiche le pàtran spotach nas fhaicsinniche air a còta. Tha sròn Ròmanach fhada orra, gu h-àraidh air ròin ghlas fhireann, le cuinnleanan co-shìnte ri chèile is mòran smiogaidean timcheall orra. Tha am beul air cùlaibh gob na sròine reamhar agus tha na sùilean suidhichte air taobh a' chinn.

Briodachadh

Cuilean, 10 làithean a dh'aois

Bidh ròn boireann a' breith aon chuilean air tìr. Tha còta geal air a' chuilean aig àm breith. Air sgath 's gu bheil bainne na màthar gu math saidhbhir ann an geir bidh an cuilean a' tighinn dhen chìch aig aois eadar trì is còig seachdainean. An uair sin tha e neo-eisimeileach gu leòr gus fhalbh a-mach gu muir. A rèir coltais chan eil cùram sam bith bho phàrantan ann an dèidh sin do na cuileanan.

An dèidh dà no trì seachdainean às dèidh breith, bidh an dàir a' tighinn air na ròin ghlasa bhoireann agus bidh iad a' briodachadh a-rithist. Bidh iad a' cruinneachadh as t-fhoghar aig colonaidhean briodachaidh tradaiseanta is a' tilleadh chun an dearbh àite gach bliadhna. Gu àbhaisteach bidh mòran den ròin bhoireann a' tilleadh don cholonaidh far an do rugadh iad. Bidh ròn fireann a' dìon buidhnean ròin bhoireann a bhios a' cleachdadh a' phìos talmhainn sin.

Tha àm briodachaidh a' crochadh air suidheachadh an àite. Tha e nas tràithe ann an iar-dheas Bhreatainn agus nas fadalaiche ann an ceann a tuath na dùthcha. Tòisichidh na ròin air briodachadh anns na h-Eileanan a-staigh agus an uair sin anns na colonaidhean anns na h-Eileanan a-muigh. Tha briodachadh a' tachairt nas fhadalaiche ann an Arcaibh fad 's a tha na colonaidhean taobh an ear Chataibh agus Linne Fhoirthe aig an deireadh.

Bidh an tè bhoireann a' co-aonadh le co-dhiù aon ròn fireann. Bidh sin a' gabhail àite air tìr, ann an uisge eu-domhainn no ann an uisge nas doimhne. Airson a' cho-aonaidh bidh an ròn fireann a' bìdeadh cùl-amhaich an ròin bhoirinn agus ga greimeachadh le a phliutanan toisich, gus bacadh a chur oirre bho theicheadh no bho chus ghluasad.

Iomraidhean

1. ↑ Mowat, Farley, Sea Of Slaughter, Atlantic Monthly Press Publishing, First American Edition, 1984.
2. ↑ ^{2.0 2.1} Marine-mammals, a' tarraing air 24.2.2014

Szari zelińt - samica

Szari zelińt

Szari zelińt (Halichoerus grypus) - to je rabùszny susk z rodzëznë zelińtów. To żëje m.jin. w Bôłce.

Атлантска сива фока (Halichoerus grypus) е цицач од семејството Phocidae.

Атлантската сива фока има препознатлива издадена муцка, слична на „римски“ нос. Возрасните фоки според бојата: обчино мажјаците се сиви, со бледи шари на многу посветла подлога. Мажјаците се два или три пати потешки од женките - што е најголема разлика меѓу фоките. Кога не ловат риби, сивите фоки времето го поминуваат лежејќи на карпите или спијеќи во водата во исправена положба (како шишиња), при што само носниците им ѕиркаат од водата. Се спаруваат на брегот, односно на плажите,а и понекогаш и на тревни површини подалеку од брегот. Кога ќе се родат, младенчињата имаат бело крзно, а на брегот остануваат два-три месеци пред да се осмелат да влезат во водата.^[2][3]

Основни податоци

Наводи

The grey seal (Halichoerus grypus) is found on both shores of the North Atlantic Ocean. In Latin Halichoerus grypus means "hook-nosed sea pig". It is a large seal of the family Phocidae, which are commonly referred to as "true seals" or "earless seals". It is the only species classified in the genus Halichoerus. Its name is spelled gray seal in the US; it is also known as Atlantic seal^[2] and the horsehead seal.^[2][3]

Taxonomy

There are two recognized subspecies of this seal:^[4]

The type specimen of H. g. grypus (Zoological Museum of Copenhagen specimen ZMUC M11-1525, caught off the island of Amager, Danish part of the Baltic Sea) was believed lost for many years but was rediscovered in 2016, and a DNA test showed it belonged to a Baltic Sea specimen rather than from Greenland, as had previously been assumed (because it was first described in Otto Fabricius' book on the animals in Greenland: Fauna Groenlandica). The name H. g. grypus was therefore transferred to the Baltic subspecies (replacing H. g. macrorhynchus), and the name H. g. atlantica resurrected for the Atlantic subspecies.^[6]

Molecular studies have indicated that the eastern and western Atlantic populations have been genetically distinct for at least one million years, and could potentially be considered separate subspecies.^[7]

Description

A juvenile grey seal swims in the Farne Islands, UK.

This is a fairly large seal, with bulls in the eastern Atlantic populations reaching 1.95–2.3 m (6 ft 5 in – 7 ft 7 in) long and weighing 170–310 kg (370–680 lb); the cows are much smaller, typically 1.6–1.95 m (5 ft 3 in – 6 ft 5 in) long and 100–190 kg (220–420 lb) in weight.^[8] Individuals from the western Atlantic are often much larger, with males averaging up to 2.7 m (8 ft 10 in) and reaching a weight of as much as 400 kg (880 lb) and females averaging up to 2.05 m (6 ft 9 in) and sometimes weighing up to 250 kg (550 lb). Record-sized bull grey seals can reach about 3.3 m (10 ft 10 in) in length.^[9][10] A common average weight in Great Britain was found to be about 233 kg (514 lb) for males and 154.6 kg (341 lb) for females whereas in Nova Scotia, Canada adult males averaged 294.6 kg (649 lb) and adult females averaged 224.5 kg (495 lb).^[8][11][12] It is distinguished from the smaller harbor seal by its straight head profile, nostrils set well apart, and fewer spots on its body.^[13][14] Wintering hooded seals can be confused with grey seals as they are about the same size and somewhat share a large-nosed look but the hooded has a paler base colour and usually evidences a stronger spotting.^[15] Grey seals lack external ear flaps and characteristically have large snouts.^[16] Bull greys have larger noses and a less curved profile than harbor seal bulls. Males are generally darker than females, with lighter patches and often scarring around the neck. Females are silver grey to brown with dark patches.

Ecology and distribution

Group of grey seals on sands at Stiffkey, Norfolk

A dead grey seal that drowned after being caught in a fishing net in Ystad.

Grey seals on the Jökulsárlón glacial lake, Iceland

In the United Kingdom and Ireland, the grey seal breeds in several colonies on and around the coasts. Notably large colonies are at Blakeney Point in Norfolk, Donna Nook in Lincolnshire, the Farne Islands off the Northumberland Coast (about 6,000 animals), Orkney and North Rona.^[17] off the north coast of Scotland, Lambay Island off the coast of Dublin and Ramsey Island off the coast of Pembrokeshire. In the German Bight, colonies exist off the islands Sylt and Amrum and on Heligoland.^[18]

In the Western North Atlantic, the grey seal is typically found in large numbers in the coastal waters of Canada and south to Nantucket in the United States. In Canada, it is typically seen in areas such as the Gulf of St. Lawrence, Newfoundland, the Maritimes, and Quebec. The largest colony in the world is at Sable Island, NS. In the United States it is found year-round off the coast of New England, in particular Maine and Massachusetts. Archaeological evidence confirms grey seals in southern New England with remains found on Block Island, Martha's Vineyard and near the mouth of the Quinnipiac River in New Haven, Connecticut.^[19] Its natural range now extends much further south than previously recognised with confirmed sightings in North Carolina. Also, there is a report by Farley Mowat of historic breeding colonies as far south as Cape Hatteras, North Carolina.^[3]

An isolated population exists in the Baltic Sea,^[1] forming the H. grypus balticus subspecies.

Besides these very large colonies, many much smaller ones exist, some of which are well known as tourist attractions despite their small size. Such colonies include one on the Carrack rocks in Cornwall.

During the winter months, grey seals can be seen hauled out on rocks, islands, and shoals not far from shore, occasionally coming ashore to rest. In the spring recently weaned pups and yearlings occasionally strand on beaches after becoming separated from their group.

Grey seals are vulnerable to typical predators for a pinniped mammal. Large sharks are known to prey on grey seals in Canada, particularly great white sharks but also, upon evidence, additionally Greenland sharks.^[20][21] In the waters of Great Britain, grey seals are a fairly common prey species for killer whales.^[22][23] Apparently, grey seal pups are sometimes taken alive by white-tailed eagles, as well.^[1]

Diet

Grey seal food web in the Baltic Sea^[24]

Captive grey seal being fed, showing snout shape

The grey seal feeds on a wide variety of fish, mostly benthic or demersal species, taken at depths down to 70 m (230 ft) or more. Sand eels (Ammodytes spp) are important in its diet in many localities. Cod and other gadids, flatfish, herring,^[25] wrasse^[26] and skates^[27] are also important locally. However, it is clear that the grey seal will eat whatever is available, including octopus^[28] and lobsters.^[29] The average daily food requirement is estimated to be 5 kg (11 lb), though the seal does not feed every day and it fasts during the breeding season.

Recent observations and studies from Scotland, The Netherlands, and Germany show that grey seals will also prey and feed on large animals like harbour seals and harbour porpoises.^[30][31][32] In 2014, a male grey seal in the North Sea was documented and filmed killing and cannibalising 11 pups of his own species over the course of a week. Similar wounds on the carcasses of pups found elsewhere in the region suggest that cannibalism and infanticide may not be uncommon in grey seals. Male grey seals may engage in such behaviour potentially as a way of increasing reproductive success through access to easy prey without leaving prime territory.^[33]

Communication

While it was originally understood that marine mammals communicate vocally, new research conducted by researchers at Monash University shows that grey seals clap their flippers as another form of communication. They clap their flippers underwater to deter a predator from attacking. If done during the mating season, the clapping can be used as a way to find a potential mate. The Monash researchers point out that seals are typically known for clapping, so this behavior may not be a surprise, but the clapping we know typically occurs in captivity. Clapping seals are associated with aquariums and zoos, but were never observed in the wild for this behavior. They were astonished at how loud these marine mammals were able to clap underwater, but it is logical for the reasons they do this.^[34]

Reproduction

Cow (l) and bull (r) grey seals mating, Donna Nook, Lincolnshire, U.K.

Grey seals are capital breeders; they forage to build up stored blubber, which is utilised when they are breeding and weaning their pups, as they do not forage for food at this time. They give birth to a single pup every year, with females' reproductive years beginning as early as 4 years old and extending up to 30 years of age. All parental care is provided by the female. During breeding, males don't provide parental care but they defend females against other males for mating.^[35] The pups are born at around the mass of 14 kg.^[36] They are born in autumn (September to December) in the eastern Atlantic and in winter (January to February) in the west, with a dense, soft silky white fur; at first small, they rapidly fatten up on their mothers' extremely fat-rich milk. The milk can consist of up to 60% fat.^[36] Grey seal pups are precocial, with mothers returning to the sea to forage once pups are weaned. Pups also undergo a post-weaning fast before leaving the land and learning to swim.^[37] Within a month or so they shed the pup fur, grow dense waterproof adult fur, and leave for the sea to learn to fish for themselves. In recent years, the number of grey seals has been on the rise in the west and the U.S.^[38] and Canada^[39] there have been calls for a seal cull.

Seal pup a few days after birth

Seal pup first-year survival rates are estimated to vary from 80 to 85%^[40][41] to below 50%^[42] depending on location and conditions. Starvation, due to difficulties in learning to feed, appears to be the main cause of pup death.^[42]

Status

After near extirpation from hunting grey seals for oil, meat, and skins in the United States, sightings began to increase in the late 1980s. Bounties were paid on all kinds of seals up until 1945 in Maine and 1962 in Massachusetts.^[43] One year after Congress passed the 1972 Marine Mammal Protection Act preventing the harming or harassing of seals, a survey of the entire Maine coast found only 30 grey seals.^[43] At first grey seal populations increased slowly but then rebounded from islands off Maine to Monomoy Island and Nantucket Island off of southern Cape Cod. The southernmost breeding colony was established on Muskeget Island with five pups born in 1988 and over 2,000 counted in 2008.^[44] According to a genetics study, the United States population has formed as a result of recolonisation by Canadian seals.^[44] By 2009, thousands of grey seals had taken up residence on or near popular swimming beaches on outer Cape Cod, resulting in sightings of great white sharks drawn close to shore to hunt the seals.^[45] A count of 15,756 grey seals in southeastern Massachusetts coastal waters was made in 2011 by the National Marine Fisheries Service.^[46] Grey seals are being seen increasingly in New York and New Jersey waters, and it is expected that they will establish colonies further south.

Human noise pollution continues to affect marine-life communication but remains an understudied facet of marine conservation efforts. In more recent years, the potential negative effect of human noise has been highlighted with the discovery of seals using clapping as a form of communication.^[34]

In the UK seals are protected under the Conservation of Seals Act 1970; however, it does not apply to Northern Ireland. In the UK there have also been calls for a cull from some fishermen claiming that stocks have declined due to the seals.

The population in the Baltic Sea has increased about 8% per year between 1990 and the mid-2000s, with the numbers becoming stagnant since 2005. As of 2011 hunting grey seals is legal in Sweden and Finland, with 50% of the quota being used. Other anthropogenic causes of death include drowning in fishing gear.^[47]

Captivity

Grey seals have proved amenable to life in captivity and are commonly found in zoo animals around their native range, particularly in Europe. Traditionally they were popular circus animals and often used in performances such as balancing and display acts.

See also

References

Ejemplar en el agua

La foca gris (Halichoerus grypus) es una especie de mamífero pinnípedo de la familia Phocidae relativamente común en aguas del Atlántico norte. Es la única especie de su género.^[2]​

Descripción

Es una foca grande, con ejemplares macho en las poblaciones atlánticas del este que alcanzan 2 o 3 m de largo y que pesan 170-310 kg. Las hembras son mucho más pequeñas, típicamente 1'6-2 m de largo y 100-190 kg de peso. Los individuos del Atlántico occidental suelen ser mucho más grandes, los machos que alcanzan 400 kg y las hembras pesan hasta 250 kg. Se distingue de la foca común por el perfil recto de su cabeza, fosas nasales bien separadas, y menos puntos en el cuerpo.^[3]​ Las focas grises carecen de orejas externas y característicamente tienen hocicos grandes. Los machos son generalmente más oscuros que las hembras, con puntos más ligeros y a menudo cicatrices alrededor del cuello. Las hembras son de color gris plata a marrón con puntos oscuros.

Ecología y distribución

La foca gris habita en la fachada atlántica de Europa desde la península escandinava al norte de Francia y la costa este de Canadá y norte de Estados Unidos. Además, existen otras colonias en el mar Báltico e Islandia.

En el Reino Unido e Irlanda, la foca gris se reproduce en varias colonias alrededor de las costas. Notablemente las colonias más grandes están en Lincolnshire, la costa de Northumberland y las islas Orcadas.

En el Atlántico norte occidental, la foca gris se encuentra ampliamente distribuida en las aguas costeras de Canadá y tan al sur como Nueva Jersey en los Estados Unidos. En Canadá, se suele ver en áreas como el golfo de San Lorenzo, Terranova y Quebec. La colonia más grande del mundo está en isla Sable. En los Estados Unidos se encuentra todo el año en Maine y Massachusetts, y un poco menos frecuentemente en los estados del Atlántico Medio.

Existe una población aislada en el mar Báltico, formando la subespecie H. grypus balticus.^[4]​

Durante los meses de invierno se pueden ver focas grises en las rocas, las islas y los bajíos no lejos de la costa, llegando ocasionalmente a tierra para descansar. En primavera algunos cachorros acaban en las playas después de separarse de su grupo. Se han reportado casos de ejemplares jóvenes perdidos en playas del norte de España.^[5]​

Subespecies

Se reconocen las siguientes subespecies:^[2]​

• Halichoerus grypus grypus
• Halichoerus grypus macrorhynchus

Referencias

Hallhüljes (Halichoerus grypus) on loivaliste (Pinnipedia) seltsi hülglaste (Phocidae) sugukonda kuuluv veeimetaja.

Hallhüljes on Läänemere imetajatest suurim ^[1]. Ta on üks kolmest Eestis elavast hülglasest, omanimelise perekonna ainuliik.

Süstemaatika ja nomenklatuur

Hallhüljes on omanimelise perekonna (Halichoerus) ainuliik. Eristatakse kahte alamliiki: Halichoerus grypus grypus Atlandi ookeani kirde- ja looderannikul ja H. g. macrorynchus Läänemeres^[2].

Hallhülge ladinakeelse nimetuse tähendus tuleb kreekakeelsetest sõnadest Halios – meri, khoiros – siga ja grupos – konksnina^[3]. „Konksnina“ viitab isase hallhülge koonule, mis on ninamiku kohalt kumer^[4].

Levik

Hallhüljes asustab Atlandi ookeani põhjaosa, leviku alusel on võimalik populatsiooni jagada kolmeks.

• Lääne-Atlandi asurkond, mis asub Põhja-Ameerika idarannikul Labradori poolsaarest Sable'i saareni.
• Ida-Atlandi asurkond, mis asustab alasid Islandi, Fääri saarte, Briti saarte ja Skandinaavia rannikul ning Valges meres. Väiksemaid rühmi leidub ka Prantsuse, Taani ja Saksamaa rannikul.
• Läänemere asurkond, mis on teistest liigikaaslastest geograafiliselt isoleeritud^[5].

Hallhülged asustavad kogu Läänemerd, kuid kitsamas mõttes käsitletakse levilana ala, kus esinevad hüljeste pidevad kogunemis- ja puhkealad ehk lesilad. Läänemeres asuvad need alad tänapäeval valdavalt mere kesk- ja põhjaosas. Ka hallhülge sigimisalad, mis on seotud Läänemere jääkattega, asuvad valdavalt 58°N laiuskraadist põhja pool^[5].

Eesti rannikuveed asuvad hallhülge pideva levila kaguosas. Hallhüljes on Eestis peamiselt läänepoolse levikuga, suuremad lesilad ja poegimisalad jäävad Lääne-Eesti saarestiku vetesse. Seal asustab hallhüljes valdavalt avamerelise asendiga alasid Soome lahe suudmes, saarestiku läänerannikul ja Liivi lahe põhjaosas. Soome lahest on teada ainult kaks pidevalt kasutatavat puhkeala – Uhtju ja Malusi saartel. Väinameres on hallhülgeid arvukalt vaid kevadise karvavahetuse perioodil Hari kurgus, kuid üksikuid isendeid või väiksemaid rühmi võib kohata kogu jäävaba perioodi vältel^[5].

Arvukus

Enamik hallhülge populatsioone on stabiilsed või kasvavad^[2].

Läänemeres langes hallhülge arvukus 20. sajandil tugevalt. Jahistatistikal baseeruvate hinnangute põhjal oli umbes 100 aastat tagasi Läänemere populatsiooni suuruseks 88 000 – 100 000 looma, kuid 1970. aastate lõpuks oli liigi arvukus Läänemeres kahanenud 4000 isendini. Viimastel aastakümnetel on hallhülge arvukus Läänemeres hakanud kasvama, iga-aastased karvavahetusaegsed loendused näitavad Rootsi populatsiooni arvukuse tõusu umbes 7,5% aastas^[6].

2007. aastal loendati Läänemeres karvavahetusaegse loenduse käigus 22 000 isendit^[2].

Välimus

Hallhülge karvastikus domineerivad hallikad toonid, mõnikord võib leiduda looma peal, kaelal, kõhul ja loibadel ka punakat tooni. Isased on tavaliselt tumedama põhivärvusega, millest eristuvad heledamad laigud. Emaste karvkate on heledamat tooni ja laigud nende seljal on rohkem ühte sulanud. Vanadel isasloomadel on kaelapiirkonnas 3–4 silmatorkavat kurdu^[4].

Hallhülgel on võrreldes viigerhülgega kolmnurksem pea kuju ja pikem koon^[7]. Hallhülge koon ei ole profiilis eristunud, vaid kulgeb sirgjooneliselt pealaest ninani. Isaste hallhüljeste koon lai ja ninamiku kohalt kumer, emastel on lamedam profiil ja saledam ninamik^[4].

Hallhüljeste tüvepikkus on 210–330 cm (isastel kuni 330 ja emastel kuni 250 cm). Isaste kehakaal 170–310 kg ja emastel 105–186 kg^[4].

Hallhüljes Tallinna loomaaias

Eluiga

Hallhülge eluiga jääb tavaliselt 15–25 aasta vahele. Vanim loodusest leitud isend oli 46-aastane emane^[8].

Suure tihedusega poegimisaladel on tavaline poegade suremus 20%, erandjuhtudel võib see küündida 80%-ni. Läänemere jääl on poegade suremus väiksem, tavaliselt alla 5%^[4].

Elupaik

Hallhüljes Soome lahes

Hallhüljes on valdavalt avamerelise eluviisiga hülgeliik. Rannalähedastes madalates lahtedes, jõesuudmetes ja mõnikord ka sadamate juures võib hallhülgeid näha peamiselt kevaditi ja sügiseti, kui hülged järgnevad koelmutele siirduvatele kaladele.

Lesilateks on madalad laiud ja karid, kuhu hülged kogunevad suurte rühmadena puhkama. Lesilatesse kogunevad loomad kogu jäävaba perioodi vältel, suurimad on karjad kevadise karvavahetuse ajal. Hallhüljeste puhkealasid iseloomustavad peamiselt järgmised tunnused:

• kaugus asustatud rannikust ja laevateedest vähemalt 1 km;
• taimkatte puudumine, et miski ei varjaks vaadet lähiümbrusest;
• järsu ranna olemasolu, vahetult ranna lähedal või lesimiskivide ümber on vähemalt meetrisügavune vesi^[9].

Hallhüljes sigib tavaliselt ajujää ja kinnisjää piirialal. Selle jäätüübi levik sõltub talve karmusest. Pehmetel talvedel on hallhüljestele sigimiseks sobivad piirkonnad jäävabad ja hallhülged kogunevad poegima lähedalasuvatele saartele^[9].

Toitumine

Hallhüljes on paindliku toiduvalikuga ja arvatavasti ei söö iga päev. Täiskasvanud looma päevane toiduvajadus on umbes 5–7 kg ehk ligikaudu 6% oma kehamassist^[4]. Peamiseks toiduks on erinevad kalaliigid, kuid vähemal määral ka vähid ja limused^[8].

Eestis kasutab hallhüljes toitumiseks kogu Eesti rannikumerd. Toitumisalad on tõenäoliselt sesoonselt seotud massiliselt esinevate kalaliikide liikumise ja levikuga^[9].

Hallhüljes võib toitumisel püüda saaki ka kalapüügivõrkudest, eriti seisevvõrkudest ja muudest liikumatutest püügivahenditest^[4]. Selle käigus võivad loomad ka hukkuda^[9].

Sigimine

Kirde-Atlandil sünnivad pojad septembrist detsembrini, Loode-Atlandil jaanuaris või veebruaris. Läänemerel on poegimisperiood veebruarist aprillini^[4].

Emane hallhüljes sünnitab korraga ühe, väga harva ka kaks poega. Pojad kaaluvad sündides 10–12 kg. Pojad sünnivad nägijatena ja on kaetud lootevillaga, mis asendub umbes 3 nädala pärast päriskarvaga. Laktatsiooniperiood kestab keskmiselt 17–19 päeva, selle jooksul võtavad pojad kaalus juurde 30–40 kg. Iseseisvalt toituma hakkavad pojad 1–2 kuu vanuselt^[9].

Suguküpseks saavad emased 4–5-aastaselt, isasloomad 5–6-aastaselt^[4].

Paaritumine toimub umbes 3 nädalat peale poegimist. Tiinus kestab 8,5 kuud, hilinenud implantatsiooni puhul 11 kuud^[4].

Käitumine

Hallhüljes on vähem inimpelglik kui viigerhüljes, teda kohatakse sagedamini inimasustuse ja kalapüüniste lähedal. Sageli lähenevad ja järgnevad nad aeglaselt sõitvatele paatidele^[9].

Hallhüljes on suhteliselt sotsiaalne loom, kes koguneb aastaringselt mitmekümne- või sajapealistesse karjadesse. Ka merel liikudes on hallhülged mõnest kuni mõnekümnest loomast koosnevates rühmades^[9]. Poegade sündimise ajaks kogunevad emasloomad kuni mitmesajast loomast koosnevatesse seltsingutesse. Poegadega emased on üksteise, võõraste poegade ja isaste suhtes väga agressiivsed^[4].

Hallhüljes on suuteline sukelduma 100 m sügavusele ja jääma vee alla kuni 10 minutiks^[10].

Ohustatus

Looduslikud ohutegurid

Läänemeres täiskasvanud hallhüljestel looduslikud vaenlased puuduvad. Poegi võivad ohustada merikotkad ning meri- ja hõbekajakad. Rünnakuoht on suurem saartel sündinud poegadele, kuna tavaliselt pesitseb samades paikades ka rohkearvuliselt kajakaid^[11].

Hallhüljeste arvukust mõjutab olulisel määral ka ajujää olemasolu ja stabiilsus poegimisperioodil. Hallhülged on küll võimelised kasutama poegimissubstraadina nii jääd kui ka maismaad, kuid eelistavad jääd^[11]. Poegimissaartel on tihti suurem asustustihedus, mis võib viia epideemiate levikuni^[12].

Samuti mõjutab hallhüljeste arvukust toidubaasi nappus, mida põhjustavad intensiivne kalapüük ja kalapopulatsioonide looduslikud kõikumised. Kui emasloomal puuduvad poja üleskasvatamiseks ja sellele järgnevaks karvavahetusperioodiks vajalikud rasvavarud, võib ta poja toitmise enne normaalset aega lõpetada. Ilma piisava rasvavaruta poeg ei jõua iseseisvalt toitumist alustada ja hukkub^[11].

Antropogeensed ohutegurid

Oluliseks hallhüljeste arvukust ja tervislikku seisundit mõjutavaks teguriks on keskkonnareostus. Kuigi merekeskkonda sattunud PCB ja DDT hulk on Läänemeres alates 1970. aastatest langenud, on nende sisaldus hallhüljeste kudedes endiselt märkimisväärselt suur^[2]. Nende ainete akumuleerumist hülge organismis on seostatud mitmete füsioloogiliste häirete tekkega, sealhulgas kroonilise organipõletikuga emaste reproduktiivorganites, soolestikus ja neerupealistes ^[13].

Noorloomadele on oluliseks ohuteguriks ka kalapüünistes hukkumine, kuni 80% sel viisil hukkunud hallhüljestest on kuni 4-aastased. Kõige ohtlikumad kalapüügivahendid on hüljeste jaoks 1,5 m ja sügavamad mõrrad, kus upub 90% loomadest. Üksikuid surmajuhte on põhjustanud ka seisevnoodad ja traalid^[11].

Hallhülged Malusi saarte juures

Kaitsestaatus

Hallhüljes on ära toodud Loodusdirektiivi II ja V lisas (II lisas on kirjas ohustatud taime- ja loomaliigid, mille kaitseks tuleb moodustada loodusalad ja V lisas liigid, mille kaitseks peab riik hävimisohu korral kehtestama kaitsemeetmed)^[14].

2006. aasta määrusega võeti kaitse alla mitmed hallhülge püsielupaigad Harju, Saare ja Hiiu maakonnas^[15].

Hallhüljes kuulus 2004. aastal vastu võetud määrusega II kategooria kaitse alla, kuid 2010. aastal arvati liik III kaitsekategooriasse^[16], kuna vajalike kaitseabinõude rakendamise tõttu tõusis hallhülge arvukus ja liik arvatakse olevat väljaspool hävimisohtu^[17].

Viited

Välislingid

• Hallhüljes andmebaasis eElurikkus

• Eesti hülgekaamera

Itsas txakur gris (Halichoerus grypus) Halichoerus generoko animalia da. Artiodaktiloen barruko Phocidae familian sailkatuta dago.

Azpiespezieak

Itsas txakur grisak bi azpiespezie ditu:

• Halichoerus grypus grypus
• Halichoerus grypus macrorhynchus

Erreferentziak

• 'Halichoerus grypus' espezieari buruzko informazioa Mammals of The World datubasean

Ikus, gainera

• Phocidae

Halli^[3][4][2][5] eli harmaahylje (Halichoerus grypus) on suurikokoinen hyljelaji, jota tavataan Pohjois-Atlantin läntisten ja itäisten rannikkojen läheisyydessä sekä Itämeressä. Itämeren hallien katsotaan kuuluvan omaan alalajiin H. grypus macrorhynchus (aiemmin H. grypus balticus). Uros saattaa olla 2,5–3,3 metriä pitkä ja painaa jopa 300 kg. Naaraat ovat tavallisesti pienempiä, 1,6–2 metrin pituisia ja 100–150 kg:n painoisia. Hallin poikasta kutsutaan kuutiksi, ja se on syntyessään valkoinen. Emolla ja poikasella on vahva suhde, joka syntyy ensimmäisen vuorokauden aikana. Jos poikanen eksyy emostaan, ja sidettä ei synny, niin emo hylkää poikasensa.

Kanta Itämerellä

Itämerellä esiintyvän alalajin kanta on arvioitu noin 26 000 yksilön suuruiseksi. Halli voi Itämeressä hyvin ja kanta lienee viime vuosina kasvanut noin kymmenen prosenttia vuodessa. 1900-luvun alussa kanta on ilmeisesti ollut vieläkin suurempi. Tuolloin laji oli tavallinen myös meren eteläosissa. Kanta romahti vain muutaman tuhannen kokoiseksi tapporahan kannustaman pyynnin ja ympäristömyrkkyjen aiheuttamien lisääntymishäiriöiden takia. Suomessa halli luokiteltiin vuonna 2000 silmälläpidettäväksi^[5] ja vuonna 2010 elinvoimaiseksi^[6].

Harmaahyljekannan säilymisen kannalta on ratkaisevan tärkeää, että niillä on sopivia makoilupaikkoja, joissa ne saavat olla rauhassa. Tällaisia "makuupaikkoja" olivat aiemmin pääasiassa suurikiviset rannikkoalueet, jotka ovat vähentyneet siirtolohkareiden merestä ottamisen sekä satamapaikkojen ja kivisuojavallien rakentamisen myötä. Nykyään mahdollisia makoilupaikkoja ovat hiekkasärkät ja käyttämättömät rantaosuudet (esim. Saksan Vorpommersche Boddenlandschaftin kansallispuiston ydinalueella). Itämeren harmaahylkeen esiintymistiheys riippuu todennäköisesti muiden tekijöiden ohella myös jäänpeitteen suuruudesta. Vedessä niiden esiintymistiheys riippuu luonnollisesti käytettävissä olevan ravinnon määrästä.

Halleja on eniten näkyvillä touko-kesäkuun vaihteessa karvanvaihdon aikaan, jolloin ne makaavat uloimmilla luodoilla isoina ryhminä. Yhdellä luodolla voi olla satoja halleja kylki kylkeen pakkautuneina. Suomessa näkyvissä olevat hallit lasketaan luodoilta kuvaamalla ne ilmasta.

Pyynti

Halli on Suomessa riistaeläin. Harmaahylkeen metsästykseen ei enää edellytetä pyyntilupaa, vaan harmaahyljettä voidaan metsästää metsästysaikana alueellisen kiintiön puitteissa. Alueellisen kiintiön vahvistaa maa- ja metsätalousministeriö Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tuottaman kanta-arvion pohjalta. Vuosittaisen kiintiön täyttymistä seurataan saaliin ilmoitusvelvollisuudella. Jos kiintiö täyttyy ennen metsästysvuoden päättymistä, Suomen riistakeskus määrää metsästyksen päättymään. Suomi myönsi metsästyskaudelle 2004–2005 635 pyyntilupaa ja Ahvenanmaa (jossa on oma metsästyslainsäädäntönsä) 350 lupaa. Lisäksi halleja pyydetään Ruotsissa (170 lupaa), mutta Venäjä ja Viro eivät toistaiseksi ole aloittaneet hallinpyyntiä.

Lähteet

Aiheesta muualla

• Metsästäjäliitto: Halli eli harmaahylje
• Särkänniemi.fi: Harmaahylje
• Yle Oppiminen: Harmaahylje

Halichoerus grypus

Le phoque gris (Halichoerus grypus) est un mammifère carnivore, de la famille des phocidés. Halichoerus grypus est la seule espèce du genre Halichoerus.

Caractéristiques

Squelette de phoque gris exposé à la Station exploratoire du Saint-Laurent, à Rivière-du-Loup

Crâne de Halichoerus grypus

Le phoque gris mâle adulte mesure de 2,50 à 3,30 m et pèse de 170 à 310 kg tandis que la femelle atteint 2 m et 190 kg. Leur corps est trapu et fusiforme. Leurs yeux sont relativement petits par rapport au reste du corps. Les pattes sont palmées, larges, courtes et épaisses.

La coloration du phoque gris présente une variété de tons de gris avec un dimorphisme sexuel visible. Les mâles ont une fourrure à poils courts gris foncé presque noir parfois avec des taches plus claires, les femelles étant plus claires avec des taches foncées.

Le jeune, qui à la naissance mesure entre 90 et 105 cm et pèse de 11 à 20 kg, est couvert d'un fin pelage laineux blanc (lanugo), ce pourquoi on le nomme parfois «blanchon». Ce dernier grandira assez rapidement, gagnant de 1,2 à 2 kg par jour.

Écologie et comportement

Régime alimentaire

Le phoque gris est opportuniste; il se nourrit de ce qui est disponible. Il mange donc toutes sortes de poissons côtiers et hauturiers, ainsi que de quelques mollusques.

Reproduction

Certaines femelles atteignent la maturité sexuelle à 3 ans, mais la plupart ne l'atteindront qu'à leur cinquième année. Les mâles, eux, sont sexuellement matures entre 3 et 4 ans, mais s'accouplent rarement avant l'âge de 8 ans, en raison de la compétition pour les femelles. Une fois assez gros pour maintenir un harem en tenant les autres mâles à l'écart, le phoque gris s'accouple avec autant de femelles que possible. La période de reproduction varie selon les régions. Par exemple, sur les côtes de Grande-Bretagne, les accouplements ont lieu entre septembre et décembre, alors que sur les côtes canadiennes, c'est entre décembre et février que ces phoques procréent. Après une période de gestation durant généralement 11,3 mois, incluant la période de diapause du blastocyste, les femelles mettent bas sur la terre ferme ou sur la glace. Elles mettent au monde un petit, parfois deux. Les chiots sont allaités pendant trois semaines environ, à la suite desquelles ils perdent leur lanugo, fourrure douce et soyeuse de couleur crème.

Prédateurs et parasites

Orques, requins et ours polaires peuvent s'attaquer aux phoques gris de tous âges. Les jeunes peuvent également être les proies d'oiseaux tels le pygargue à tête blanche ou la corneille d'Amérique. Le phoque gris est l'hôte de nombreux parasites. On trouve parmi ces derniers plusieurs anisakidés (Marcogliese et al., 1996), le principal étant le ver de la morue (Pseudoterranova decipiens).

Habitat et répartition

Le phoque gris vit uniquement dans la zone tempéré de l'hémisphère nord, il y fréquente les zones côtières, aussi bien les estuaires sablonneux que les îlots rocheux.

Phoques gris sur le lac proglaciaire Jökulsárlón en Islande

Un phoque gris en Pologne.

Le phoque gris vit dans les eaux subarctiques et tempérées froides de l'Atlantique Nord. On le retrouve en Amérique du Nord, en Europe du Nord et en mer Baltique.

En Europe, les grandes colonies sont situées en Angleterre, en Irlande et en Écosse.

Le phoque gris et le phoque veau marin sont les seules espèces de phoques qu'il est possible d'apercevoir sur certaines plages du Nord et du Nord-Ouest de la France. En France, il existe des petites colonies sur les côtes bretonnes et plus particulièrement sur l'archipel de Molène et l'archipel des Sept-Îles. Des phoques gris ont été observés dans la partie est de la Manche et dans la zone sud du golfe de Gascogne.

La présence du phoque gris est attestée en France depuis le XVIII^e siècle, mais il est probablement présent depuis des milliers d'années.

Le phoque gris est également présent dans les eaux de la côte est canadienne, où il est assez commun. Dans les eaux canadiennes, la population est en constante augmentation depuis les années 1960. En 2014, on l'estimait à environ 500 000 individus^[1].

Phoque gris à Dunkerque (le 11 août 2021)

Classification

Cette espèce est répartie en 2 sous-espèces :

• Halichoerus grypus grypus, qui vit dans l'Atlantique Nord ;
• Halichoerus grypus macrorhynchus, qui vit dans la Mer Baltique.

Menaces et conservation

Longtemps chassé par l'espèce humaine pour sa fourrure et sa graisse, notamment au XIX^e siècle, le phoque gris a disparu de nombreuses régions de son aire normale de répartition. Il est actuellement protégé par des réglementations nationales et internationales, mais continue à souffrir de prises involontaires, de braconnage (tir au fusil) et de la pollution (du fait de sa position dans le haut de la chaîne alimentaire, son organisme est particulièrement chargé en polluants marins).

Notes et références

Sources

• P.-H. Fontaine, Baleines et phoques, biologie et écologie, Éditions MultiMondes, Québec, 2005, 432 p. (ISBN 2-89544-076-X)
• J.-P. Sylvestre, Guide des mammifères marins du Canada, Broquet, Ottawa, 1998, 330 p. (ISBN 2-89000-428-7)

Ainmhí is ea an rón glas.

Is síol ainmhí é an t-alt seo. Cuir leis, chun cuidiú leis an Vicipéid.
Má tá alt níos forbartha le fáil i dteanga eile, is féidir leat aistriúchán Gaeilge a dhéanamh.

Foca cincenta

Femia con cría

Macho

A foca cincenta^[1] (ou cinsenta ou gris), tamén chamada lobo mariño cincento,^[1] denominada co nome científico de Halichoerus grypus (que significa 'porco de mar de fociño ganchudo'), é unha especie de foca que se encontra en ambas as beiras do Atlántico Norte. É un gran pinnípede da familia dos fócidos e a única especie do xénero Halichoerus.^[2][3]

Taxonomía

Recoñécense dúas subespecies desta foca:^[4]

• Halichoerus grypus grypus (do mar Báltico), antes coñecida como H. g. macrorhynchus e H. g. balticus
• Halichoerus grypus atlantica (do Atlántico Norte)

O espécime tipo de H. g. grypus (espécime ZMUC M11-1525, capturado nas illas de Amager) foi redescuberto en 2016, e unha proba de ADN mostrou que pertencía en realidade a un espécime do Báltico en vez de proceder de Groenlandia, como se asumira previamente. O nome H. g. grypus foi, por tanto, transferido á subespecie do Báltico (substituíndo ao anterior H. g. macrorhynchus), mentres que o nome H. g. atlantica foi recuperado para a subespecie do Atlántico.^[5]

Os estudos moleculares indicaron que as poboacións atlánticas occidentais e orientais levan sendo xeneticamente distintas desde hai polo menos un millón de anos,e potencialmente poderían considerarse subespecies separadas.^[6]

Descrición

É unha foca grande, con machos nas poboacións do Atlántico leste que acadan os 2,5–3,3 m de longo e un peso de 170-310 kg; as femias son moito menores, normalmente de 1,6–2,0 m e 100–190 kg. Os individuos do oeste do Atlántico adoitan ser máis grandes, con machos que chegan aos 400 kg e femias que pesan ata 250 kg.^[7] Distínguese da foca común polo seu perfil recto da cabeza, fociño ben separado, e por ter menos manchas polo corpo.^[8][9] Carecen de orellas (como é típico nos fócidos) e teñen fociños caracteristicamente grandes.^[10] Os machos teñen fociños máis grandes e un perfil menos curvado que os machos das focas comúns. Os machos son xeralmente máis escuros que as femias, con manchas máis claras e a miúdo cicatrices arredor do pescozo. As femias son de grises prateadas a marróns con manchas escuras.

Ecoloxía e distribución

Grupo de focas cincentas sobre as areas de Stiffkey, Norfolk

Focas cincentas no lago do glacial Jökulsárlón, Islandia

Na Baía Alemá, hai colonias nas illas Sylt e Amrum e en Heligoland.^[11]

No Reino Unido e Irlanda, reprodúcense en varias colonias costeiras, das cales son especialmente grandes as de Blakeney Point en Norfolk, Donna Nook en Lincolnshire, as illas Farne da costa de Northumberland (uns 6000 animais), Orcadas e North Rona.^[12] na costa norte de Escocia, illa Lambay na costa de Dublín e illa Ramsey na costa de Pembrokeshire.

Ademais destas colonias moi grandes, hai outras moito máis pequenas, algunhas das cales son ben coñecidas como atraccións turísticas. Entre tales colonias está a das rochas Carrack en Cornualles.

Ademais, en Europa existe unha pobaoción illada no mar Báltico,^[13] que constitúe a subespecie H. grypus balticus.

No oeste do Atlántico Norte encóntrase en gran número nas augas costeiras de Canadá e cara ao sur ata Nantucket nos Estados Unidos. En Canadá, vese nomalmente no golfo do San Lourenzo, Terranova, as Marítimas e Quebec. A maior colonia do mundo é a da illa Sable, Nova Escocia. Nos Estados Unidos encóntrase todo o ano polas costas de Nova Inglaterra, en particular Maine e Massachusetts. As probas arqueolóxicas confirman que as focas cincentas vivían do sur de Nova Inglaterra e atopáronse restos en Block Island, Martha's Vineyard e preto da desembocadura do río Quinnipiac en New Haven, Connecticut.^[14] A súa área natural esténdese agora moito máis ao sur do que previamente se recoñecía, e hai avistamentos confirmados en Carolina do Norte. Ademais, hai un informe de Farley Mowat de colonias reprodutoras históricas tan ao sur como o cabo Hatteras, Carolina do Norte.^[3]

Durante os meses de inverno poden verse descansando sobre rochas, illas, e bancos de area non lonxe da costa, e ocasionalmente veñen descansar a terrra. Na primavera as crías acabadas de desleitar e as dun ano aparecen por veces varadas en praias despois de quedaren separdas do seu grupo.

Dieta

Foca cincenta en catividade que está sendo alimentada, mostrando a forma do seu fociño

As focas cincentas aliméntanse dunha ampla variedade de peixes, principalmente bentónicos ou demersais, capturadas a profundidades de 70 m ou máis. Os peixes Ammodytes spp son importantes na súa dieta en moitas localidades. O bacallau e outros gádidos, peixes planos, arenques,^[15] lábridos^[16] e raias^[17] son tamén importantes localmente. Porén, está claro que a foca cincenta come calquera cousa que estea dispoñible, incluíndo polbos^[18] e lumbrigantes.^[19] As súas necesidades de comida diarias estímanse en 5 kg, aínda que a foca non come todos os días e xaxúa durante a estación reprodutora.

Observacións e estudos recentes en Escocia, Países Baixos e Alemaña mostraron que as focas cincentas tamén comen grandes animais como focas comúns e toniñas comúns.^[20][21][22] En 2014, un macho no mar do Norte foi documentado e filmado matando e canibalizando 11 crías da súa propia especie no decurso dunha semana. Feridas similares nas carcasas de crías atopadas noutros sitios da rexión suxiren que o canibalismo e o infanticidio poden non ser raros nas focas cincentas. Os machos poden realizar ese comportamento quizais como unha forma de incrementar o seu éxito reprodutor accedendo a presas fáciles sen abandonar o seu territorio principal.^[23]

Reprodución

Femia (esquerda) e macho (dereita) de foca cincent apareándose en Donna Nook, Lincolnshire, Reino Unido

As focas cincentas aliméntanse para acumular graxa, que é utilizada cando se reproducen e aleitan as crías, xa que non saen a buscar comida durante ese tempo. Paren unha soa cría cada ano. Os anos reprodutores das femias empezan xa aos 4 anos de idade e prolónganse ata que teñen 30 anos. A femia presta todos os coidados parentais. Durante a reprodución, os machos só defenden as femias doutros machos para aparearse.^[24] As crías nacen cunha masa duns 14 kg.^[25] Nacen en outono (de setembro a decembro) no Atlántico leste e en inverno (de xaneiro a febreiro) no oeste, cun pelame denso, suave, sedoso e branco; nacen pequenas pero engordan rapidamente co leite da súa nai extremadamente rico en graxa. A graxa pode consistir nun 60% de graxa.^[25] As crías de foca cincenta son precoces, e s nais retornan ao mar para alimentarse unha vez que as crías foron desleitadas. As crías tamén realizan un xaxún post-desleitamento antes de abandonaren a terra e aprenderen a nadar. ^[26] En aproximadamente un mes mudan o pelame, e crécelles a pelame densa e impermeable de adulto, e saen ao mar para pescar eles mesmos. En anos recentes, o número de focas cincentas aumentou no oeste e en Estados Unidos^[27] e Canadá,^[28] neste último país houbo peticións de que se sacrificasen en certo número.

Cría de poucos días

As taxas de supervivencia ao primeiro ano das crías estímase que varían do 80-85%^[29][30] a menos do 50%^[31] dependendo da localización e das condicións. A fame debido a dificultades para aprender a alimentarse, parece ser a principal causa da morte das crías.^[32]

Status

A IUCN considera que o status da especie é pouco preocupante, pero no pasado nalgúns países a especie fora case erradicada. En Estados Unidos, despois do seu case exterminio por causa da caza polo seu aceite, carne e peles, os avistamentos de exemplares empezaron a incrementarse a finais da década de 1980. Pagábanse recompensas por todos os tipos de focas ata 1945 en Maine e 1962 en Massachusetts.^[33] Un ano despois de que o Congreso aprobase en 1972 a Lei de Proteción de Mamíferos Mariños que impedía facer dano ou acosar as focas, un exame de toda a costa de Maine atopou só 30 focas cincentas.^[33] Ao principio as primeiras poboacións de foca cincenta incrementáronse lentamente, despois aumentaron máis nas illas de Maine ata a illa Monomoy e illa de Nantucket da costa de cabo Cod. A colonia reprodutora máis ao sur estableceuse na illa Muskeget con cinco crías nacidas en 1988 e unhas 2000 contadas en 2008.^[34] Segundo un estudo xenético, a poboación dos Estados Unidos formouse como resultado da recolonización por focas canadenses.^[34] En 2009, miles de focas cincentas estableceron a súa residencia en ou preto de praias populares para o turismo recreativo na parte externa de cabo Cod, o que tivo como resultado que se observaron tiburóns brancos preto da costa que viñan cazar as focas.^[35] En 2011 nun reconto nas augas da costa sueste de Massachussetts do Servizo Nacional de Pesquerías Mariñas atopáronse 15756 focas cincentas.^[36] As focas cincentas están incrementándose en augas dos estados de Nova York e Nova Jersey, e espérase que establezan colonias máis ao sur.

No Reino Unido as focas están protexidas pola lei desde 1970, pero esa lei non se aplica en Irlanda do Norte. No Reino Unido houbo peticións por parte de pescadores de que se fixesen sacrificios destes animais, que consideran que os bancos de peixes diminuíron debido ás focas.

A poboación no mar Báltico incrementouse nun 8% ao ano entre 1990 e mediados da década de 2000 e quedou estancada desde 2005. Desde 2011 cazar focas cincentas é legal en Suecia e Finlandia e utilízase unha cota do 50%. Outra causa antropoxénica da morte desta especie é o afogamento en redes de pesca.^[37]

Catividade

As focas cincentas poden acostumarse a vivir en catividade e atópanse comunmente en zoos na súa área nativa, especialmente en Europa. Tradicionalmente foron animais de circo populares e a miúdo foron usados en espectáculos facendo actos de equilibrio e exhibición. No mar Negro preto das costas de Ucraína observouse polo menos unha foca cincenta, probablemente escapada da catividade.^[38]

Notas

Véxase tamén

Sivi tuljan (lat. Halichoerus grypus) je sisavac iz porodice Phocidae.

Areal vrste obuhvaća veći broj država na području sjevernog Atlantika. Živi u državama kao što su: Island, Norveška, Portugal, Francuska, Kanada, SAD, Rusija, Švedska, Poljska i dr.

Sivi tuljan ima prepoznatljivu njušku. Odrasli tuljani imaju sive blijede pruge na puno svjetlijoj boji tijela. Mužjaci su dva do tri puta teži od ženki, što je najveća razlika između spolova. Kada ne love, vrijeme provode ležeći na stijenama ili u plitkim vodama s nosnicama izvan vode.

Obično su u vodi, na obali ili na plaži, a ponekad i na travnjacima daleko od obale.

Kada se okote, mladunci imaju bijelo krzno. Vrijeme provode na obali dva ili tri mjeseca prije nego što se usude ući u vodu.

Ova vrsta nije ugrožena.

Útselur (fræðiheiti: Halichoerus grypus) er stór selur sem er útbreiddur báðum megin Norður-Atlantshafsins. Hann er eina tegundin í ættkvíslinni Halichoerus. Útselur er önnur tveggja selategunda sem kæpa við Ísland - hin tegundin er landselur. Útselur hefur líka verið nefndur haustselur þar sem hann kæpir á haustin, ólíkt landsel sem kæpir á vorin.

Einkenni

Brimill á leið í land

Útselir eru mjög stórir, allt að helmingi stærri en landselir. Fullorðinn brimill getur náð yfir þriggja metra lengd og orðið 300 kílógrömm að þyngd en urturnar verða sem stærstar um 2 m lengd og 180 kg. Útselir hafa stórt og langt höfuð, sérlega brimlarnir sem hafa hærra nef og stærra höfuð en urturnar. Urturnar eru gráar að lit með dökkum flekkjum að ofan, en ljósari á kviðinn. Brimlarnir eru hins vegar næstum einlitir dökkir. Bæði augu og eyru sitja hátt á höfðinu sem gerir að útselurinn getur horft í kringum sig án þess að reisa höfuðið hátt upp úr sjávaryfirborðinu.

Útbreiðsla

Útbreiðsla útsels

Útselir lifa við strendur Norður-Atlantshafs bæði að austan og vestan aðgreindir í þrjá stofna.

• Austurstofninn lifir við strendur Íslands, Færeyja, Bretlands, Írlands og Noregs og austur með Kolaskaga allt til Hvíta hafsins. Þeir eru sjaldséðir á Norðursjó en einstaka útselshópa má finna með ströndum Hollands og Frakklands inn í Biskajaflóa og flækingar suður til Portúgal.
• Vesturstofninn nær frá suðurströnd Grænlands i norðri með fram strönd Labrador og Nýfundnalands til Nova Scotia.
• Eystrasaltsstofninn telst sérstök undirtegund, Halichoerus grypus balticus. Þessi stofn var áður mjög algengur um allt Eystrasalt en er nú sjaldgæfur og finnst aðallega nyrst í Eystrasalti við strendur Svíþjóðar, Finnlands og Eistlands.

Óvíst er hversu stór vesturstofninn er en áætlað er að hann sé um 150.000 dýr, flest við og í St. Lawrence flóanum. Áætlaður fjöldi í austurstofninum er um 130.000 dýr (aðallega í kringum Bretlandseyjar) og einungis um 7.000 í Eystrasaltsstofninum.

Æti og lifnaðarhættir

Kópur á strönd í Færeyjum

Útselir lifa á fiski, eins og landselir, en vilja stærri bráð. Aðalfæðutegundirnar eru þorskur, marhnútur, hrognkelsi, steinbítur og síli. Þeir kafa allt niður á 70 metra dýpi. Sjómönnum er oft illa við útselinn og saka hann um að bíta og skemma fisk í netum.

Útselir eru mun styggari en landselir og halda sig því að jafnaði lengra frá landi. Þeir sjást aðallega á skerjum og annesjum.

Útselir við Ísland virðast vera einkvænisdýr þótt fjölkvæni virðist algengara hjá útselsstofnum annars staðar. Á Íslandi kæpa útselir á haustin, september til nóvember. Látrin eru gjarnan á stöðum sem eru illa aðgengilegir fyrir landdýr, til dæmis á eyjum eða skerjum. Brimlarnir byrja á að helga sér svæði og verja fyrir öðrum brimlum. Urturnar koma sér fyrir þar og eiga eitt afkvæmi. Kóparnir fæðast í fósturhárunum sem eru hvít að lit og þola illa að blotna. Kóparnir halda sig því á þurru landi þar til þeir hafa skipt um feld. Kóparnir fæðast um 80 cm langir og um 12 kg þungir. Þeir eru á spena í 3 vikur og þyngjast verulega á þeim tíma. Fengitími fullorðnu selanna hefst nokkrum vikum eftir að kópurinn hættir á spena. Seinkun fósturþroska útsels nemur 102 dögum. Á meðan á kæpingar- og fengitíma stendur étur útselurinn ekkert og megrast mjög.

Útselir á skeri

Útselsurtur verða kynþroska um 5 ára aldur en brimlarnir 2 til 3 árum síðar. Eitt tilvik er þekkt á Íslandi þar sem útselir hafa náð meira en 40 ára aldri þó þeir verði ofast 15 til 25 ára.

Útselir við Ísland

Útselurinn finnst allt í kringum landið nema helst við norðaustur- og austurland. Við talningu haustið 2005 var stærð útselsstofnsins við Ísland metin um 6000 dýr en í síðustu heildartalningu árið 2002 var hún metin um 5500 dýr. Stofninn hafði þá minnkað umtalsvert frá 1990 þegar hann var talinn um 12 þúsund dýr.^[1]

Veiði og nyt

Selir hafa verið veiddir við landið allt frá landnámi. Útselur hefur þó ekki verið nýttur eins mikið og landselur á Íslandi og ekki verið mikið veiddur vegna skinna. Kjötið var nýtt til matar áður á þeim bæjum þar sem útselslátur voru. Var þar flest nýtt, selkjötið og spiki soðið og borðað nýtt eða saltað, reykt eða súrsað og það sama með selshausana.^[2].

Selormurinn

Útselurinn veldur miklum óbeinum kostnaði í fiskvinnslu sem hýsill selorms (Pseudoterranova decipiens) en hann verður að hreinsa úr fiskflökum. Selormurinn verður kynþroska í selnum og egg hans berast út með saur selsins. Lirfa selormsins festir sig við botninn og bíður þar til smákrabbadýr eiga leið hjá og sest að í þeim. Stærri botndýr éta þau minni og selormurinn kemst síðan í fiska sem éta stóru botndýrin. Að lokum kemst selormurinn svo aftur í selinn þegar hann étur fiskinn.^[3]

Tilvísanir

Heimildir

• Páll Hersteinsson, ritstj. og aðalhöfundur (2004): Íslensk spendýr. Með vatnslitamyndum og skýringarmyndum eftir Jón Baldur Hlíðberg. Vaka-Helgafell, Reykjavík. ISBN 9979-2-1721-9
• Ronald M. Nowak: Walker's Mammals of the World. Johns Hopkins University Press, 1999 ISBN 0-8018-5789-9

Ítarefni

Wikimedia Commons er með margmiðlunarefni sem tengist

útsel

• Selasetur Íslands
• Red List: Halichoerus grypus
• Animal Diversity
• Pinnpeds
• Vísindavefurinn: „Hvað geta útselir orðið stórir hér við land?“
• Vísindavefurinn: „Hvar á landinu eru flestir selir og hvar er hægt að komast nálægt þeim í þeirra náttúrulega umhverfi?“
• Vísindavefurinn: „Hvað geta selir verið lengi í kafi í einu?“
• Vísindavefurinn: „Hvað eru margir selir við Ísland?“

Foca grigia del Baltico sulla spiaggia di Niechorze (Polonia).

La foca grigia (Halichoerus grypus Fabricius, 1791; in greco «maiale di mare dal naso a uncino») è una grossa specie della famiglia dei Focidi diffusa su entrambe le sponde dell'Atlantico settentrionale. È l'unica specie del genere Halichoerus Nilsson, 1820.

Tassonomia

Attualmente, gli studiosi riconoscono due sottospecie di foca grigia^[1]:

• H. g. grypus Fabricius, 1791 (Nordatlantico occidentale e orientale);
• H. g. macrorhynchus Hornschuch e Schilling, 1851 (mar Baltico).

Gli studiosi del passato, però, riconoscevano tre sottospecie, dal momento che tendevano a separare la popolazione del Nordatlantico in due sottospecie: una (H. g. grypus) stanziata lungo le coste americane e l'altra (denominata H. g. atlantica) lungo quelle europee. La sottospecie del Baltico, inoltre, era nota in passato come H. g. baltica.

Descrizione

La foca grigia in realtà ha un nome improprio: il colore varia dal quasi nero al marrone, fino all'argenteo secondo che l'animale sia bagnato o asciutto, o si trovi nello stato della muta. Il grigio è essenzialmente un colore di fondo con macchie irregolari. In genere, il dorso è più scuro delle parti inferiori. In Canada sono state osservate alcune foche color verde chiaro, colore che deriva dallo sviluppo di un'alga verde, l'Enteromorpha groenlandica, tra i peli del dorso. È una condizione rara e non è stata osservata al di fuori delle acque canadesi. Il sesso di una foca grigia spesso si distingue da alcuni segni: i maschi presentano un colore di fondo scuro, generalmente grigio, contrassegnato da macchie irregolari di tonalità più chiara; le femmine sono grigio chiare o argentee contrassegnate con macchie scure più piccole. Alcune femmine adulte, quando galleggiano verticalmente in acqua, rivelano sul collo macchie molto simili a quelle del cane dalmata. È proprio questa la caratteristica della foca grigia.

Vista di profilo, la testa della foca grigia presenta una linea chiaramente convessa, il cosiddetto «muso romano», che la rese nota come «testa di cavallo» (Horsehead Seal^[3]) in alcune regioni del Canada. Questa sagoma è più evidente nei maschi adulti; ed è il modo migliore per distinguere la foca grigia dalla foca comune, che presenta un profilo piuttosto concavo simile a quello del cane. Il maschio si sviluppa fino a una lunghezza massima di 2,3 m e può raggiungere il peso di 350 kg; le femmine sono molto più piccole, in quanto hanno una lunghezza di circa 2 m e un peso massimo di 250 kg^[4].

Distribuzione e habitat

In Gran Bretagna e Irlanda, le foche grigie si riproducono in varie colonie lungo le coste e su alcune isole minori. Colonie particolarmente numerose sono presenti a Donna Nook (Lincolnshire), sulle isole Farne al largo delle coste del Northumberland (circa 6000 esemplari), sulle Orcadi e a North Rona al largo delle coste settentrionali della Scozia, sull'isola di Lambay al largo delle coste di Dublino e sull'isola di Ramsey, al largo delle coste del Pembrokeshire. Nel cosiddetto «German Bight» (la parte meridionale del mare del Nord compresa tra Paesi Bassi, Germania e Danimarca), ne esistono alcune colonie al largo delle isole di Sylt e di Amrum e su Helgoland^[5].

Nel Nordatlantico occidentale, la foca grigia vive in gran numero nelle acque costiere del Canada e, più a sud, fino all'altezza del New Jersey, degli Stati Uniti. In Canada si incontra generalmente in aree come il golfo di San Lorenzo, Terranova, le Province marittime e il Québec. La colonia più numerosa del mondo si trova sull'isola di Sable (Nuova Scozia). Negli Stati Uniti la specie è presente tutto l'anno al largo delle coste della Nuova Inghilterra, in particolare del Maine e del Massachusetts, e meno frequentemente lungo le coste della Regione Atlantica Centrale. Il suo areale, tuttavia, si estende fino alla Virginia.

Oltre a queste aree, ove è concentrata gran parte della popolazione mondiale, la foca grigia si incontra anche lungo le coste delle isole Fær Øer e dell'Islanda, nonché sulla costa norvegese fino al mar Bianco. Una popolazione isolata, che costituisce una sottospecie a parte, H. g. macrorhynchus, vive nel Mar Baltico^[2]. La presenza di un esemplare vagante è stata registrata addirittura nel mar Nero, presso le coste dell'Ucraina^[6].

Durante i mesi invernali le foche grigie si radunano su scogli, isole e banchi di sabbia non distanti dalla costa, e occasionalmente si spingono a riva per riposare. In primavera i piccoli svezzati da poco e gli esemplari di un anno di età si riuniscono occasionalmente sulle spiagge dopo mesi passati in mare aperto.

Biologia

Alimentazione

La foca grigia si nutre di una gran varietà di pesci, in particolare di specie bentoniche o demersali, catturati fino a profondità di 70 m o più. Gli ammoditi (gen. Ammodytes) costituiscono una parte importante della dieta in molte località. In altre zone la dieta è composta da merluzzi e altri Gadidi, pesci piatti, aringhe^[7] e razze^[8]. Tuttavia, è certo che la foca grigia si nutra di qualsiasi cosa sia disponibile, compresi polpi^[9] e astici^[10]. Il fabbisogno di cibo giornaliero è stato stimato sui 5 kg, ma l'animale non mangia tutti i giorni e digiuna durante la stagione riproduttiva.

Riproduzione

Accoppiamento di foche grigie a Donna Nook, nel Lincolnshire.

Femmina in una spiaggia

Le foche grigie della Gran Bretagna generano la maggior parte dei piccoli da settembre a dicembre, anche se si sono registrate nascite in quasi tutti i mesi dell'anno. Quelle invece della costa orientale dell'Atlantico, unitamente alla popolazione baltica, generano in primavera. La stagione dell'allevamento in Gran Bretagna inizia con gli adulti maschi e le femmine gravide che si riuniscono sulle loro speciali isole di riproduzione. I maschi più grossi e più vecchi prendono i migliori territori e tengono lontani i maschi più giovani. Come avviene per la maggior parte delle foche, i piccoli nascono rapidamente. Sono lunghi 80 cm circa, pesano quasi 15 kg e sono coperti di uno strato di pelo bianco. Il mantello bianco cade dopo circa tre settimane lasciando la giovane foca grassa con il suo pregiato mantello azzurro tanto ambito dai cacciatori. In queste prime tre settimane, le femmine allattano i piccoli; il ricco latte si trasforma tosto in grasso costituendo una riserva indispensabile fintanto che la giovane foca non sarà in grado di nutrirsi da sé. In questo periodo, l'animale dovrebbe pesare circa 45 kg. Se così non fosse, non avrebbe molte possibilità di sopravvivere, poiché dopo lo svezzamento i piccoli vengono abbandonati dalla madre.

Le giovani foche trascorrono le settimane successive sguazzando negli stagni rocciosi, imparando a nuotare e a nutrirsi prima di avventurarsi in mare. Se mancassero di una buona riserva di grasso, durante questo periodo esse morirebbero di fame.

Quando lasciano le spiagge di allevamento, gli adulti si disperdono nel mare aperto per nutrirsi e recuperare il grasso perduto a riva a favore della prole e accoppiandosi. Riappaiono all'inizio dell'anno successivo per la muta, le femmine ritornano a riva in febbraio e i maschi un paio di mesi dopo. A muta avvenuta ritornano in mare per alimentarsi nuovamente e ricostituire le riserve necessarie alla successiva stagione di riproduzione.

Conservazione

Negli Stati Uniti il numero delle foche grigie è aumentato rapidamente. Fino al 1962, sia nel Maine che nel Massachusetts questi animali erano considerati nocivi e così ne rimanevano solamente poche colonie isolate nel Maine. Nel 1972, tuttavia, il Congresso emanò la Legge per la Protezione dei Mammiferi Marini, che rese illegale disturbare o uccidere le foche, e la popolazione di foche grigie aumentò nuovamente. Ad esempio, in una vasta colonia riproduttiva nei pressi di Capo Cod (Massachusetts) il numero dei piccoli nati ogni anno è aumentato da una manciata di unità nel 1980 a più di 2000 nel 2008. A partire dal 2009, migliaia di foche grigie hanno iniziato a stabilirsi sulle spiagge più famose della zona, o nei loro pressi, quando gli squali bianchi si spingono lungo le coste per dare loro la caccia^[11]. Il numero delle foche grigie è aumentato notevolmente anche nelle acque dello Stato di New York e del New Jersey, e gli studiosi ritengono che la specie stia pian piano espandendo il proprio areale verso sud.

Nel Regno Unito le foche sono protette ai termini della Legge per la Conservazione delle Foche del 1970, che però non viene applicata in Irlanda del Nord. In tutto il Paese, tuttavia, alcuni pescatori hanno chiesto allo Stato di poterne tenere sotto controllo il numero, dal momento che essi ritengono che gli stock siano diminuiti per colpa delle foche.

La popolazione del mar Baltico è aumentata di circa l'8% ogni anno tra il 1990 e la metà del primo decennio del XXI secolo, ma la popolazione sembra essersi stabilizzata a partire dal 2005. Attualmente la caccia alla foca grigia è legale in Svezia e Finlandia, dove ogni anno viene abbattuto il 50% delle quote stabilite dal governo. Tra le altre cause antropogeniche implicate nella morte di esemplari di questa specie vi sono le catture accidentali nelle reti da pesca^[12].

Note

Pilkasis arba ilgasnukis ruonis (lot. Halichoerus grypus, angl. Grey Seal, vok. Kegelrobbe) – ruonių (Pinnipedia) pobūrio jūros žinduolis. Lotyniškasis ilgasnukio ruonio pavadinimas reiškia „kumpanosė jūros kiaulė“. Po vandeniu išbūna iki 20 min. Tuomet gyvūno širdis ima lėčiau plakti – taip taupomas deguonis. Gyvena apie 40 metų.

Patinų kūno ilgis – iki 2,5 m ilgio, sveria iki 300 kg. Patelės mažesnės – iki 2 m ilgio, ir 200 kg svorio. Snukis ilgas.

Mityba ir medžioklė

Minta žuvimis ir kai kuriais bestuburiais. Ilgasnukiai ruoniai turi dideles akis, tačiau medžiojant svarbesnė klausa ir skonio receptoriai, todėl išgyventi gali net ir akli individai. Medžioja pavieniui, sausumoje susiburia į kaimenes.

Medžioklėje ruoniai naudojasi savotišku garsą skleidžiančiu organu (panašiai kaip delfinai), o nosis ir ūsai ypač jautrūs vandens virpėjimui.

Paplitimas

Paplitęs borealinėje Atlanto vandenyno dalyje, prie šiaurės vakarų Europos, įskaitant Baltijos jūrą, ir Šiaurės Amerikos rytuose.

Paplitimas Lietuvoje

Pasitaiko Baltijos jūroje prie Lietuvos krantų.

Dauginimasis

Baltijos regione ilgasnukiai ruoniai dauginasi vasarį–kovą. Atlanto vandenyno paplūdimiuose – vėlų rudenį. Tuo metu patinai būna ypač agresyvūs. Ruoniai nesudaro nuolatinių porų, dominuojantys patinai poruojasi su visomis prieinamomis patelėmis.

Praėjus metams po poravimosi, patelė atsiveda vieną jauniklį. Šis minta motinos pienu 2–3 savaites. Naujagimių kailiukas būna baltas, tik po kelių savaičių jis įgauna pilkai rusvą spalvą. Patinai lytiškai subręsta 3–10 metų amžiaus, patelės – 5–6 m.

Patelės, atsivedusios jauniklius, po poros savaičių vėl gali poruotis.

Taip pat skaityti

• Vietinės Lietuvos žinduolių rūšys

Vikiteka

Pelēkais ronis (Halichoerus grypus) ir liels roņu dzimtas (Phocidae) jūras zīdītājs, kas ir vienīgā suga pelēko roņu ģintī (Halichoerus). Izplatīts Atlantijas okeāna ziemeļos ar trīs ģeogrāfiski izolētām populācijām: Rietumatlantijas, Austrumatlantijas un Baltijas jūras, kurām ir atšķirīgas arī vairošanās sezonas.^[1] Izdala divas pasugas.^[2] Latvijas Dabas muzejs pelēko roni ir izraudzījies par 2008. gada dzīvnieku Latvijā.^[3]

Izplatība

Pelēkie roņi Fārna salu piekrastē

Kolonija Linkolnšīras piekrastē

Pelēkais ronis sastopams Atlantijas okeāna ziemeļaustrumos un ziemeļrietumos ar kopējo populāciju 632 000 īpatņi.^[1] Lielākā daļa ziemeļaustrumu populācijas sastopama Lielbritānijas un Īrijas piekrastēs, veidojot vairākas kolonijas.

Vienas no lielākajām kolonijām uzturas Norfolkas un Linkolnšīras grāfistes piekrastēs, Fārna (apmēram 6000 īpatņi), Orkneju, Ziemeļronas, Lembas un Remzijas salās,^[4] kā arī vairākās Vācijai piederošās Ziemeļjūras salās — Ziltē, Amrumā un Helgolandes arhipelāgā.^[1][5] Eiropā aizsargājama suga.^[6][7]

Atlantijas okeāna ziemeļrietumos pelēkā roņa populācija ir daudz lielāka nekā ziemeļaustrumos. Roņa kolonijas galvenokārt sastopamas Kanādas krastos — lielākās kolonijas Sentlorensa līča, Ņūfaundlendas un Kvebekas provinces piekrastēs. Lielākā pelēko roņu kolonija pasaulē mājo Seiblas salā (Jaunskotijas province, Kanāda).

Pie ASV krastiem pelēkais ronis galvenokārt sastopams Jaunanglijas, Meinas un Masačūsetsas piekrastēs. Izplatības areāls dienvidu virzienā pēdējos gados ir izpleties, un pelēkais ronis mūsdienās sastopams līdz Ziemeļkarolīnai.^[1][8]

Baltijas jūrā un Latvijā

Baltijas jūras pelēkā roņa pasuga — H. g. macrorhynchus^[2] — dzīvo visā Baltijas jūrā, bet galvenokārt sastopama jūras ziemeļu un centrālajā daļā. Galvenās pulcēšanās vietas atrodas Botnijas un Somu līcī. Sastopams arī Latvijas piekrastēs, un skaitam ir tendence pieaugt. Redzēts arī upju lejtecēs. Kopumā pelēkais ronis ir visbiežāk sastopamā roņu suga Latvijā. Baltijas populācijā ir vismaz 15 000 īpatņu.^[6] Suga iekļauta Latvijas Sarkanās grāmatas īpaši aizsargājamo sugu sarakstā.^[6]

Izskats un īpašības

Pelēkā roņa tēviņi ir lielāki un masīvāki nekā mātītes, attēlā tēviņš

Tēviņam raksturīgs liekts purns — "grieķu deguns"

Mātītes galvas profils taisns — piere vienā līnijā ar purnu

Viss ķermenis haotiski izraibināts ar tumšiem, neregulāri ieapaļiem plankumiem

Pelēkais ronis ir viens no lielākajiem roņiem pasaulē, bet Baltijas jūrā tas ir lielākais.^[6] Tēviņi lielāki nekā mātītes, Rietumatlantijas populācijas īpatņi lielāki nekā austrumu populāciju īpatņi. Ķermeņa garums pieaugušam tēviņam 165—330 cm, svars 180—400 kg, mātītes garums 150—230 cm, svars 125—250 kg.^[6][9]

Ķermenis pagarināts, vārpstveidīgs, plūdlīniju formā, sašaurinās virzienā no galvas uz asti. Kakls īss un resns. Purns garš — attālums no purna gala līdz acij gandrīz divas reizes garāks par attālumu no acs līdz auss atverei. ^[6] Galva vidēji liela, tās profils — mātītēm taisns (piere vienā līnijā ar purnu), tēviņiem liekts ("grieķu deguns"). Arī zinātniskais nosaukums Halichoerus grypus, kas atvasināts no latīņu valodas, nozīmē "līkdeguna jūras cūka".^[7] Pleci tēviņam masīvi un ķermeni sedz daudzas rētas, kas iegūtas riesta laika cīņās. Mātītes pleci ir krietni šaurāki, kā arī purns ir šaurāks, smalkāks un īsāks.^[7]

Uz purna gari vibrisi jeb taustes mati. Nāsis atrodas relatīvi tālu viena no otras. Tās ir lielas, garenas, izvietotas slīpi, noslēdzamas. Arī ausis noslēdzamas, gliemežnīcu nav. Acis samērā lielas. Pelēkajam ronim ir bieza āda ar labi attīstītu zemādas tauku jeb trāna slāni. Tas veic enerģijas rezervju, hidrostatikas un termoizolācijas funkciju. Viens pāris iekšēju zīdekļu.^[6]

Airkājas

Roņa kājas dēvē par airkājām, tās ir relatīvi nelielas, toties biezas un apmatotas. Kāju pamatposmi ir daļēji apslēpti ķermenī, saīsināti, toties pēdas daļa pagarināta. Priekškājas garākas par pakaļkājām. Pakaļkājas atvirzītas paralēli ķermenim (nav paredzētas ķermeņa balstīšanai uz sauszemes). Pēdām 5 gari, saplacināti pirksti, priekškājām tie bruņoti ar labi attīstītiem nagiem. Pirkstus aptver peldplēves.^[6]

Apmatojums

Pelēkā roņa apmatojums īss un raupjš, sastāv galvenokārt no akotmatiem. Krāsojums pamatfonam var būt ļoti dažāds (tēviņiem daudzveidīgāks). Vairākumam īpatņu mugurpuse ir pelēka (var būt gaišāka vai tumšāka) vai brūna, vēderpuse sudrabaini pelēka vai gaiši brūna. Viss ķermenis haotiski izraibināts ar tumšiem (melniem vai tumši brūniem), neregulāri ieapaļiem plankumiem. Uz purna un pleznām apmatojums tumšāks nekā citur, plankumi mazāki.^[6]

Tēviņi kopumā tumšāki par mātītēm, ar gaišākiem plankumiem uz tumša fona, mēdz būt pat gandrīz melni īpatņi, bet mātītes gaišākas, ar tumšākiem plankumiem uz gaišāka fona.^[6][7] Apmatojuma maiņa notiek vienu reizi gadā no aprīļa līdz maijam.^[6]

Īpašības dzīvei ūdenī

Pelēkais ronis ir lieliski piemērots dzīvei ūdenī. Tas ir veikls peldētājs un labs nirējs. Nirst 70 metru dziļumā un dziļāk, zem ūdens spēj uzturēties ilgāk par 15 minūtēm.^[6][7] Tā torpēdveida ķermenim ir īpaši slīdīga virsma un mugurkauls ļoti lokans. Priekškājas kalpo stūrēšanai, pakaļkājas nodrošina peldējuma spēku un ātrumu (darbojas kā zivs aste). Nāsis ienirstot automātiski noslēdzas. Arī ausis ienirstot automātiski noslēdzas, bet dzirde zem ūdens joprojām ir lieliska. Acis ienirstot pārklāj aizsargmembrāna, kas ir caurspīdīga, ļaujot ronim zem ūdens nevainojami redzēt. Toties garie vibrisi nodrošina labu tausti.^[6]

Līdzīgas sugas

Baltijas jūrā mājo līdzīgais pogainais ronis, kas no pelēkā roņa atšķiras ar ievērojami mazāku augumu (parasti ne garāks par 155 cm), ar atšķirīgu ķermeņa apmatojuma krāsu un ornamentējumu (raksturīgi ovāli, melni plankumi, kas ieskauti gaišos gredzenos), īsāku purnu un galvas profila līnija slīpa, ar izteiktu ieliekumu acu apvidū. Latvijas ūdeņos sastopams retāk par pelēko roni.

Trešā Baltijas jūras roņu suga plankumainais ronis no pelēkā roņa atšķiras arī ar mazāku izmēru (parasti ne garāks par 180 cm), ar atšķirīgu ķermeņa apmatojuma krāsu, ar apaļu galvu, kurai strups purns, un profila līnijai ieliekums acu apvidū. Sastopams ļoti reti.^[6]

Uzvedība

Atpūšoties krastā, pakaļkāju pleznas mēdz pacelt uz augšu

Parasti roņi medī grupās, samazinot upurim iespēju aizbēgt

Lielāko daļu mūža pelēkais ronis pavada jūrā barojoties (gan atklātā jūrā, gan piekrastes ūdeņos). Aktīvs galvenokārt no rītiem un vakaros. Sausumā izrāpjas, lai atpūstos, pārotos, dzemdētu un pabarotu bērnus. Uz ilgāku laiku ūdeni pamet apmatojuma maiņas periodā.^[6] Sauszemes ieradumi starp dažādām kolonijām ir atšķirīgi. Dažas uzturas akmeņainās un klinšainās kontinentālajās pludmalēs, citas priekšroku dod neapdzīvotām salām. Ir arī pelēko roņu populācijas, kas uzturas uz aisbergiem un ledus gabaliem.^[7]

Dzīvo gan pa vienam, gan nelielās grupās, gan baros. Mazuļu pieskatīšanas periodā un apmatojuma maiņas laikā mēdz izveidot paprāvas kolonijas netālu no vaļēja ūdens. Ārpus ūdens ronis ir neveikls un lēns, jo balstās tikai uz priekškājām. Kustoties pa cietu virsmu, pakaļkājas tur izstieptas uz atpakaļu. Guļot uz sauszemes vai ledus, pakaļkāju pleznas mēdz turēt augšup.^[6]

Barošanās

Barību pelēkais ronis iegūst tikai ūdenī, praktiski pārtiekot no zivīm, bet nelielos daudzumos barojas arī ar vēžveidīgajiem un moluskiem. Oportūnists — medī jebko, kas gadās tam ceļā un ko var noķert. Novērots medījam vismaz 29 dažādas pelaģiskās un bentiskās zivju sugas, piemēram, siļķes, reņģes, mencas, retāk brētliņas, plekstes, lašveidīgās un lucīšus. Pieaudzis pelēkais ronis dienā apēd 7—10 kg zivju, apmēram 4—6% no sava svara.^[6][7] Apstākļu spiests, spēj ilgi badoties.^[6]

Barošanās veidi dažādām populācijām var būt atšķirīgi, bet kopumā pelēkie roņi barojas grupās. Grupu barošanās samazina upuru iespēju aizbēgt, paaugstinot medību efektivitāti. Mazākas zivis pelēkais ronis apēd uzreiz zem ūdens, norijot tās veselas. Ar lielāku lomu, turot to zobos, ronis paceļas līdz ūdens virsmai. Vispirms tiek nokosta galva un pēc tam salauzts mugurkauls vairākos gabalos. Tādējādi zivs kļūst piemērota norīšanai.^[7]

Mēnesi pirms vairošanās sezonas pelēkie roņi barojas īpaši aktīvi, cenšoties uzkrāt tauku rezerves. Mātītes pirmās trīs nedēļas pēc mazuļa piedzimšanas badojas, neatstājot mazuli ne mirkli vienu. Arī tēviņiem vairošanās sezonas laikā veidojas badošanās periods, līdz 6 nedēļām, jo apsargā savu harēmu no citiem tēviņiem.^[7]

Vairošanās

Dažas dienas vecs mazulis

Māte 2 nedēļas zīda mazuli un ne uz mirkli to neatstāj vienu

Mēneša vecumā ronēns ir atbrīvojies no pūkainā apmatojuma un var doties jūrā

Dažādām populācijām ir atšķirīgi pārošanās ieradumi — pārošanās notiek vai nu uz sauszemes (smilšainās pludmalēs, klinšainos un akmeņainos krastos), vai uz ledus. Sauszemes populāciju pelēkais ronis ir poligāms — pieaugušie tēviņi veido harēmu no 2—10 mātītēm. Ledus populāciju pelēkais ronis biežāk veido monogāmus pārus, nevis ir poligāms.^[6][7] Sauszemes populācijās vairošanās sezonas laikā tēviņi kļūst teritoriāli un agresīvi. Tomēr salīdzinot ar citu sugu roņiem, pelēkais ronis ir mierīgāks. Agresijas līmenis ir cieši saistīts ar mātīšu blīvumu populācijā. Jo tēviņš agresīvāks un dominantāks, jo tā harēms lielāks.^[7]

Dzimumgatavību mātītes sasniedz 3—5 gados. Arī tēviņi dzimumgatavību sasniedz jau 3 gados, bet lielās konkurences dēļ visbiežāk pirmo reizi sapārojas 8 gadu vecumā.^[7] Vairošanās sezona Baltijas jūrā ir pavasarī (no februāra beigām līdz aprīļa sākumam), bet Lielbritānijas un Norvēģijas piekrastē — septembrī.^[6]

Gadā pelēkajam ronim ir viens metiens. Grūsnības periods ilgst nepilnu gadu (11,5—12 mēnešus), embrija attīstībā ir apmēram 3 mēnešus garš pārtraukums (latentais periods). Piedzimst viens mazulis. Baltijas jūras ronēni parasti piedzimst uz lieliem, dreifējošiem ledus gabaliem, bet pēc siltām ziemām, kad nav izveidojusies stabila ledus kārta, uz sauszemes (visbiežāk nelielas saliņas piekrastē).^[6]

Jaundzimušā garums 75—90 cm, svars 6—12 kg. Mazulis labi attīstīts, bet bez trāna un peldēt nespējīgs. To klāj dzeltenīgi balts, biezs, garš un pūkains apmatojums, kas 2—4 nedēļu laikā pakāpeniski izkrīt. Zīdīšanas periods ilgst apmēram 2 nedēļas. Mātes piens ir ļoti trekns un šajā laikā tas sasniedz apmēram 40 kg svaru. Pēc mazuļa zīdīšanas perioda mātīte ir gatava atkal pāroties. Mazulis ir uzkrājis enerģijas rezerves, tādēļ var atļauties pāris nedēļas iztikt bez barības. Mēneša vecumā ronēns ir atbrīvojies no pūkainā apmatojuma un var doties jūrā patstāvīgi apgūt prasmi ķert zivis.^[6][7]

Pelēkā roņa dzīves ilgums parasti ir apmēram 15—25 gadi, bet vecākais zināmais pelēkais ronis (mātīte) ir bijis 46 gadus vecs.^[7]

Apdraudējums

Galvenie draudi pelēkajam ronim ir jūras piesārņošana. Roņu dzimstību un izdzīvošanu ietekmē arī klimata izmaiņas, traucēšana mazuļu dzimšanas un barošanās vietās, intensīva kuģniecība. Jaunie roņi sapinas zvejnieku izliktajos tīklos un murdos, nespēj uzpeldēt un noslīkst.^[10] Pelēko roni apdraud arī lielie plēsēji, lielo plēsīgo putnu un suņu uzbrukumi mazuļiem. Mazulis, kas vēl barojas ar mātes pienu, parasti iet bojā, ja bojā iet viņa māte.^[6][7]

Sistemātika

Pelēkajam ronim ir 2 pasugas:^[2]

• Halichoerus grypus grypus — nominālpasuga, sastopama Atlantijas okeāna ziemeļos (gan austrumos, gan rietumos);
• Halichoerus grypus macrorhynchus — sastopama Baltijas jūrā.

Atsauces

De grijze zeehond of kegelrob (Halichoerus grypus) is een zeeroofdier uit de familie van de zeehonden (Phocidae). Het is na de gewone zeehond de meest algemene zeehond in de Nederlandse wateren. De dieren zijn van andere zeehonden te onderscheiden door hun rechte snuit. De soortaanduiding grypus betekent dan ook "haakneus". Grijze zeehonden zijn over het algemeen ook een stuk groter dan gewone zeehonden, en de grootste soort uit de onderfamilie Phocidae. Het is de enige soort uit het geslacht Halichoerus, wat letterlijk "zeezwijn" betekent.