Maasika (Orycteropus afer) on Saharan eteläpuolisessa Afrikassa elävä keskikokoinen ja ulkonäöltään hieman sikaa muistuttava nisäkäs. Maasika elää maalla ja liikkuu tavallisesti öiseen tai hämärään aikaan. Se syö ravinnokseen pieniä hyönteisiä, kuten termiittejä ja muurahaisia, mistä kielii muun muassa sen parikymmensenttinen, ohut ja tahmea kieli. Hampaita maasika ei tarvitse ravinnon syömiseen, eikä sillä niitä olekaan kuin muutama. Sen jalat ovat voimakkaat ja kynnet terävät, joiden avulla se pystyy kaivamaan kovaakin maata ja rikkomaan termiittikekoja. Maasika on niin tehokas kaivaja, että se kaivaa pehmeää maata samassa ajassa enemmän mihin muutama lapioiva ihminen pystyy. Eläimen ravintotottumukset ja ulkoiset piirteet ovat niin lähellä Etelä-Amerikassa eläviä vajaahampaisia, että se ennen luokiteltiin kuuluvaksi tähän lahkoon ja vieläpä samaan sukuun eteläamerikkalaisten muurahaiskarhujen kanssa. Nykyisen käsityksensä mukaan se kuuluu kuitenkin erilliseen putkihampaisten lahkoon ja on tämän lahkon viimeinen elossa oleva laji. Nykyään tunnetaan 17 erilaista maasian alalajia.
Maasian nimi on suora käännös afrikaansin kielen sanasta aardvark, joka on otettu myös lajin englanninkieliseksi nimeksi[2]. Nisäkäsnimistötoimikunta on ehdottanut, että lajin suomenkieliseksi nimeksi vaihdettaisiin termiittikaivaja[3].
Tutkimusten mukaan maasiat kuuluvat myöhäisliitukaudella Afrikassa kehittyneisiin nisäkkäisiin (Afrotheria-kladi). Ensimmäiset putkihampaiset nisäkkäät kehittyivät fossiililöytöjen perusteella varhaismioseenikauden Kaniassa, josta ne levittäytyivät myöhäisplioseenikauteen mennessä laajalti Eurooppaan ja eteläiseen Aasiaan. Maasikoja tunnetaan kolme sukua[4]: Leptorycteropus, Myorycteropus ja Orycteropus, joista viimeksi mainittu on ainoa elossa oleva. Madagaskarin saarelta löytyneen Plesiorycteropus-nisäkästä on myös ehdotettu putkihampaisten heimoon kuuluvaksi[4], mutta nykyisen käsityksen[5] mukaan se kuuluu omaan sukupuuttoon kuolleeseen Bibymalagasia-heimoonsa.[6]
Geneettiset tutkimukset ovat osoittaneet, että maasian perimä on säilynyt ilman suuria muutoksia hyvin pitkään, minkä vuoksi maasikaa voidaan pitää elävänä fossiilina.
Ulkonäöllisten ja rakenteellisten samanlaisuuden vuoksi maasika luokiteltiin alun alkaen Etelä-Amerikassa elävien vajaahampaisten lahkoon, jossa se sijoitettiin tarkemmin samaan Myrmecophaga-sukuun muurahaiskarhun kanssa. Kehityshistoriallisesti luokittelu on väärä, sillä eläimet eivät ole edes läheistä sukua keskenään, vaan samanlaiset piirteet ovat syntyneet konvergenttisen evoluution tuloksena. Tarkemman anatomisen tutkimuksen myötä maasika sijoitettiin täysin omaan lahkoon, putkihampaisiin, mille molekyylibiologian tutkimukset ovat antaneet vahvistavia tuloksia.
Maasiasta on havaittu 15–18 alalajia. Valtaosa alalajeista on kuitenkin vain yksittäishavaintoja, minkä vuoksi on uskottavampaa, että todellisia alalajeja on vähemmän. Esimerkiksi Wilson ja Reeder (2005) katsovat alalajeja olevan 17.[2] Alalajit eroavat toisistaan lähinnä kärsän koon ja kallistuskulman suhteen.[7]
Tieteellinen nimi Auktori Synonyymit Levinneisyysalue O. a. afer Pallas, 1776 O. a. albicaudus Rothschild, 1907;Maasika on keskikokoinen maalla elävä nisäkäs. Se painaa keskimäärin 40–64 kilogrammaa, ja sen pituus vaihtelee 170–230 senttimetrin välillä, josta hännän pituus osuus on 45–63 cm. Nimestä huolimatta maasika ei ole läheistä sukua sioille, joita se kyllä hyvin etäisesti muistuttaa lähinnä koon ja kärsän puolesta.[7]
Maasialla takaraajat ovat etujalkoja pidemmät. Takaraajoissa on molemmissa viisi varvasta, mutta etujaloissa on molemmissa yksi vähemmän. Eturaajat ovat takaraajoihin nähden voimakkaammat, vaikka suurin osa painosta maasialla on peräpäässä. Etujalkoja ne käyttävät pääasiallisesti kaivamiseen sekä painonsa kannattelemiseen. Selkäranka on maasioilla kaareva, jolloin etupuoli on takapuoleen nähden alempana. Vaikka maasioilla on astumiseen sopivat jalkapohjat, ne kulkevat varpaillaan eli ovat varvasastujia. Maasian varpaissa on todella voimakkaat lapiomaiset kynnet. Hännän ympärysmitta tyvestä mitattuna on jopa 40 senttimetriä. Maasian väritys on melko vaaleanharmaa ja niiden karvoitus on vain osittainen. Nahka on kuitenkin usein värjäytynyt maaperästä punaruskeaksi.[8] Niillä ei ole lainkaan rasvakerrosta, mutta sen sijaan niillä on paksu nahka, joka suojaa myös termiittien puremilta.[7]
Maasian korvat ovat suuret ja pää on pitkänomainen lyhyessä kaulassa. Suu on muiden termiittejä syövien eläinten tapaan pieni ja putkimainen, kuten sen kielikin. Hammasrakenne poikkeaa muista nisäkkäistä oleellisella tavalla, minkä vuoksi ne on sijoitettu omaan putkihampaisten heimoon. Maasian hampaiden sisällä on useita kuusikulmaisia putkia, jotka sisältävät hammasydintä ja jotka ovat kiinnittyneet toisiinsa hammassementillä. Putket ovat ohuita ja yhdessä hampaassa niitä on 1 000–1 500 kappaletta.[6] Syntyessään maasialla on kaikki 40 hammasta, mutta etu- ja kulmahampaat putoavat pois. Ainoastaan kiilteettömät poskihampaat jäävät ja nämä uusiutuvatkin koko maasian eliniän ajan. Hampaiden lukumäärä on useassa tapauksessa viisi molempien leukojen molemmilla puolilla eli siis yhteensä 20. Lukumäärä vaihtelee per leuan puolikas neljän ja seitsemän välillä.[9][7]
Hajuaisti on erinomainen, mistä kertoo hajuja käsittelevän aivolohkon laajenema. Lisäksi maasialla on nisäkkäistä suurin määrä endoturbinalia-lamelleja (yhdeksän). Silmät ovat ruumiinkokoon nähden pienet ja verkkokalvolla on ainoastaan sauvasoluja eli maasika on värisokea. Heikkoa näkökykyä kompensoi terävä kuulo- ja hajuaisti.[7]
Naaras on urokseen verrattuna pienikokoisempi ja sillä on neljä nisää.[7]
Maasika on kaikkiruokainen, mutta sen pääasiallinen ravintoa ovat termiitit tai muurahaiset. Päästäkseen termiitteihin paremmin käsiksi, maasiat joutuvat rikkomaan termiittikekojen seinämiä. Vantterat eturaajat ja vahvat kynnet ovat suureksi avuksi kekojen kovien seinämien hajottamisessa. Termiitit maasika nappaa noin kolmikymmensenttisellä, tahmealla ja ohuella kielellä. Joskus maasika saattaa laittaa kärsänsä pesäaukon suulle ja imeä aukon läheisyydessä olevat termiitit suuhunsa. Tarkan haju- ja makuaistin turvin maasika tonkii maata keon ulkopuolella kulkevien termiittien toivossa.[10] Lisäksi maasialla on nenän väliseinään kiinnittynyt elin, jolla se mahdollisesti pystyy aistimaan maanalaista liikettä.[11] Yön aikana maasian sanotaan pystyvän syömään noin 50 000 hyönteistä.[12]
Termiittien ja muurahaisten lisäksi maasika syö muita pieniä hyönteisiä sekä hiiriä. Vesitasapainoa maasika ylläpitää syömällä Cucumis humifructus -kurkkukasvia.[13] Maasika auttaa kasvia levittämään siemeniä, sillä se hautaa ulosteensa pesäkolon ulkopuolelle.[14]
Maasika on levinnyt suurimpaan osaan Saharan eteläpuolista Afrikkaa. Se viihtyy parhaiten Afrikan savanneilla ja muualla puolikuivilla alueilla. Se ei elä Afrikan sarven alueella eikä se viihdy metsäisillä alueilla, joten sitä ei tavata Afrikan sademetsissä, vaikka muutamia havaintoja Kongon metsissä elävistä maasioista onkin tehty. Vaikka maasikaa metsästetään sekä lihan että hampaiden takia, laji on elinvoimainen, mutta paikallisesti se ei ole kovin yleinen missään. Maasiat suosivat yleensä paikkoja, joissa maa on pehmeää, vettä ja termiittejä on saatavilla tarpeeksi ja maasto avointa.
Maasian reviiri voi olla jopa 130–400 hehtaarin laajuinen. Ne eivät ole lainkaan tarkkoja rajoistaan ja reviiri voi olla limittäin useiden muiden yksilöiden reviirien kanssa. Ydinalueen laajuus on noin neljännes reviirin koko laajuudesta.
Maasika on erakkoluonteinen yöeläin. Se lähtee kolostaan liikkeelle illalla pian auringonlaskun jälkeen etsimään ruokaa. Vain harvoissa tapauksissa ne lähtevät liikkeelle päiväsaikaan. Yöeläiminä ne ovat värisokeita, mutta erinomaisen hajuaistinsa ansiosta maasika löytää termiittikeoille. Vaikka maasika on hidas liikkuja, kaivajana se on todella nopea. Maasika käyttää kynsiään myös pesäkolojen tekemiseen. Pesä on yleensä 2–3 metriä syvä (noin 45 asteen kulmassa), mutta voi olla jopa 13 metriä pitkä ja siihen kuuluu yleensä vain yksi sisäänkäynti. Joillain yksilöillä sisäänkäyntejä voi olla useita. Mennessään pesään nukkumaan, ne tukkivat sisäänkäynnin, jättäen vain pienen ilma-aukon tunnelin kattoon. Sadesäällä maasika saattaa joutua kaivamaan uuden pesän, mihin se pystyy vain yhdessä yössä. Hylättyyn maasian pesään muuttaa monesti pahkasika, lintu, hyeena tai muu pienempi nisäkäs kuten sivettieläin tai jänis.[10][11]
Maasian tärkeimmät luonnolliset viholliset ovat leijona, hyeena ja leopardi. Nuorempia yksilöitä uhkaa yleensä pesään tunkeutunut python. Myös ihminen tappaa maasikoja ravinnoksi. Uhkaavassa tilanteessa maasika kaivautuu maahan. Hitaana eläimenä se ei aina ehdi juoksemaan karkuun ja jos aika ei riitä kaivamiseen, se heittäytyy selälleen ja puolustautuu kynsillä. Häntää viskomalla se voi myös häätää uhan pois.[10]
Maasikojen paritteluaika vaihtelee alueittain. Kongon seudulla maasiat parittelevat huhti-toukokuussa ja synnyttävät seitsemän kuukautta myöhemmin. Etiopiassa maasiat sen sijaan synnyttävät jo touko-kesäkuussa. Maasika saa kerralla yhden, noin kaksi kilogrammaa painavan poikasen. Poikanen pysyy pesässä ensimmäiset kaksi viikkoa, jonka jälkeen se lähtee seuraamaan emoa ruoanhakumatkoille. Imettäminen kestää noin neljä kuukautta ja kolmen kuukauden iässä poikanen syö ensimmäisen kerran kiinteää ravintoa. Urospuolinen poikanen lähtee pesästä jo kuuden kuukauden ikäisenä, mutta naaraspuoliset poikaset pysyttelevät emon luona seuraavan poikasen syntymiseen saakka. Tällöinkään se ei katkaise siteitä emoonsa, vaan perustaa lähialueelle oman pesän ja lähtee öisin emonsa kanssa ruoanhakuun.[10]
Vankeudessa maasiat elävät jopa 23-vuotiaiksi.[10]
Maasika (Orycteropus afer) on Saharan eteläpuolisessa Afrikassa elävä keskikokoinen ja ulkonäöltään hieman sikaa muistuttava nisäkäs. Maasika elää maalla ja liikkuu tavallisesti öiseen tai hämärään aikaan. Se syö ravinnokseen pieniä hyönteisiä, kuten termiittejä ja muurahaisia, mistä kielii muun muassa sen parikymmensenttinen, ohut ja tahmea kieli. Hampaita maasika ei tarvitse ravinnon syömiseen, eikä sillä niitä olekaan kuin muutama. Sen jalat ovat voimakkaat ja kynnet terävät, joiden avulla se pystyy kaivamaan kovaakin maata ja rikkomaan termiittikekoja. Maasika on niin tehokas kaivaja, että se kaivaa pehmeää maata samassa ajassa enemmän mihin muutama lapioiva ihminen pystyy. Eläimen ravintotottumukset ja ulkoiset piirteet ovat niin lähellä Etelä-Amerikassa eläviä vajaahampaisia, että se ennen luokiteltiin kuuluvaksi tähän lahkoon ja vieläpä samaan sukuun eteläamerikkalaisten muurahaiskarhujen kanssa. Nykyisen käsityksensä mukaan se kuuluu kuitenkin erilliseen putkihampaisten lahkoon ja on tämän lahkon viimeinen elossa oleva laji. Nykyään tunnetaan 17 erilaista maasian alalajia.
Maasian nimi on suora käännös afrikaansin kielen sanasta aardvark, joka on otettu myös lajin englanninkieliseksi nimeksi. Nisäkäsnimistötoimikunta on ehdottanut, että lajin suomenkieliseksi nimeksi vaihdettaisiin termiittikaivaja.
