Stellerinmerilehmä (Hydrodamalis gigas) on sukupuuttoon kuollut suuri sireenieläin, joka eli Beringinsalmen Aasian-puoleisella rannikolla. Sen löysi vuonna 1741 luonnontieteilijä Georg Wilhelm Steller, joka matkusti tutkimusmatkailija Vitus Beringin mukana. Pieni stellerinmerilehmäpopulaatio eli tuolloin Beringinsaaren ja läheisen Copper Island -saaren ympäristössä. Ennen ihmisen saapumista alueelle stellerinmerilehmä eli koko pohjoisen Tyynenmeren alueella. Laji kuoli sukupuuttoon vuoteen 1768 mennessä, eli vain 27 vuotta löytämisensä jälkeen, todennäköisesti metsästyksen seurauksena.
Nisäkkäiden nimityöryhmän ehdotus lajin uudeksi suomenkieliseksi nimeksi on ”stellerindugongi”.[2]
Eri lähteiden mukaan stellerinmerilehmä kasvoi 7,5[3]-10 metriä pitkäksi ja painoi 4 000-11 000 kg. Stellerinmerilehmällä ei ollut varsinaisia hampaita, vaan se pureskeli ravintonaan käyttämän ruskolevän parilla suussa olleella piikikkäitä harjanteella.[4] Georg Wilhelm Steller ja hänen mukanaan ollut Sven Waxell tekivät muistiinpanoja näkemistään stellerinmerilehmistä. Niitä havaittiin kellumassa ja ruokailemassa alueen suurilla merileväesiintymillä rannikon matalilla vesillä. Stellerinmerilehmän iho oli paksu ja musta. Steller kuvaili sen muistuttavan vanhan puun kuorta. Lajin yksilöt olivat hidasliikkeisiä ja uteliaita. Steller ja muut mukana olleet pääsivät eläinten lähelle veneillä, joista he keihästivät tai ampuivat niitä toivoen haavoittuneiden yksilöiden kuolevan ja ajautuvan rantaan aaltojen mukana. Useimmiten haavoihinsa kuolleet yksilöt vajosivat kuitenkin meren pohjaan. Rantaan ajautuneet yksilöt teurastettiin ja niiden lihaa kuvailtiin naudanlihan makuiseksi. Lihan ohella stellerinmerilehmistä saatiin traania, jota polttaessa syntyi vain vähän savua ja hajua. Nahkaa käytettiin erilaisten nahkatuotteiden tekoon.[5]
Stellerinmerilehmä on yksi harvoista nykyaikana sukupuuttoon kuolleista suurista nisäkäslajeista.[4] Laji kuoli sukupuuttoon vuoteen 1768 mennessä, eli vain 27 vuotta sen löytymisen jälkeen. On mahdollista, että laji selviytyi vielä jonkin aikaa muiden saarten vesistöillä, mutta 1700-luvun lopun tutkimusretkeilijät eivät enää tavanneet yhtäkään yksilöä. On mahdollista, että laji oli harvinainen jo silloin, kun Steller löysi sen.[5] Leonhard Hess Stejnegerin vuonna 1887 tekemän arvion mukaan stellerinmerilehmiä oli lajin löytöhetkellä jäljellä enää vain noin 1 500 yksilöä. Nykyisin kannan uskotaan olleen suurempi, sillä mallinnusten mukaan 1 500 yksilön kanta ei olisi selvinnyt vuoteen 1768 saakka.[1] Luu- ja fossiililöydöistä tiedetään, että stellerinmerilehmän esiintymisalue on aikanaan ollut paljon suurempi kuin lajin löytöhetkellä. Löytöjä on tehty Tyynenmeren pohjoisosien rannikoilta aina Baja Californiasta Japaniin.[5]
Lajin häviämisen syystä on esitetty erilaisia teorioita. Yhden teorian mukaan merisaukkojen metsästys romahdutti saukkokannan, mikä taas johti niiden ravintonaan käyttämien merisiilien kannan kasvuun. Merisiilit söivät puolestaan samaa ruskolevää, jota stellerinmerilehmät käyttivät ravintonaan. Merisiilit aiheuttivat näin tämän teorian mukaan stellerinmerilehmien kuolemisen nälkään.[4] Teoriaa ovat kannattaneet tutkijat, joiden mielestä metsästys yksin ei riitä selittämään stellerinmerilehmän sukupuuttoa.[3] Nykytutkimuksen mukaan stellerinmerilehmän metsästäjät surmasivat kuitenkin niitä paljon lajin lisääntymiskykyä nopeammin[4] ja metsästystä pidetään merisaukkojen häviämistä todennäköisempänä syynä lajin sukupuutolle.[3]
Lajista on jäljellä vain muutamia vanhoja piirroskuvia ja luurankoja. Yksi näistä harvoista luurangoista tuotiin Suomeen, Helsingin Luonnontieteelliseen museoon vuonna 1861.[6] Se on toinen tiettävästi vain kahdesta säilyneestä stellerinmerilehmän luurangosta, jotka ovat peräisin luonnollisesti kuolleesta yksilöstä. Lähes kaikki muut maailman museoissa olevat luurangot on koottu teurastuspaikoilta löydetyistä jäännöksistä, ja ne sisältävät siten osia useista eri yksilöistä.[7][8] Luuranko on nykyisin Helsingin luonnontieteellisen museon arvokkain näyte.[6]
Stellerinmerilehmä (Hydrodamalis gigas) on sukupuuttoon kuollut suuri sireenieläin, joka eli Beringinsalmen Aasian-puoleisella rannikolla. Sen löysi vuonna 1741 luonnontieteilijä Georg Wilhelm Steller, joka matkusti tutkimusmatkailija Vitus Beringin mukana. Pieni stellerinmerilehmäpopulaatio eli tuolloin Beringinsaaren ja läheisen Copper Island -saaren ympäristössä. Ennen ihmisen saapumista alueelle stellerinmerilehmä eli koko pohjoisen Tyynenmeren alueella. Laji kuoli sukupuuttoon vuoteen 1768 mennessä, eli vain 27 vuotta löytämisensä jälkeen, todennäköisesti metsästyksen seurauksena.
Nisäkkäiden nimityöryhmän ehdotus lajin uudeksi suomenkieliseksi nimeksi on ”stellerindugongi”.
