Hapankirsikka (Prunus cerasus) on kesävihanta puu, joka kuuluu kirsikoiden (Cerasus) alasukuun ja jakaantuu kahteen päätyyppiin, amarelleihin eli kuulasmarjoihin ja morelleihin.[2][3] Hapankirsikka ei kasva luonnonvaraisena Euroopassa. Se on kuitenkin yleinen hedelmäpuu, viljelyjäänne ja karkulainen ja menestyy hyvin myös Etelä-Suomessa.[2]
Hapankirsikka kasvaa enintään 8 metriä korkeaksi ja kukkii huhti–kesäkuussa. Runkoa peittää ruskea kuori, joka ei kesi päinvastoin kuin imeläkirsikalla (Prunus avium). Lehdet ovat yläpinnaltaan kiiltävät ja alapinnaltaan vaaleanvihreät ja kaljut. Lehtiruoti on nystytön.[2] Hapankirsikan luumarjat eli kirsikat kypsyvät jo elokuussa. Lajinimestä huolimatta hedelmät ovat kypsinä enemmän tai vähemmän makeita lajikkeesta riippuen: herkkulajikkeet syödään sellaisinaan, mutta maultaan kirpeämmät talouslajikkeet sopivat paremmin säilöntään.[4]
Hapankirsikat jaotellaan perinteisesti kahteen tyyppiin: amarellit ja morellit. Amarellin marjat ovat kirkkaan värisiä ja niiden mehu on kirkasta tai hyvin vaalean punaista. Marjat ovat hapankirsikalle epätyypillisen makeita. Amarellit vaativat yleensä ristipölytyksen ja sen vuoksi niiden sato vaihtelee. Tätä tyyppiä edustavat "Kuulasmarja" -nimiset lajikkeet.[4]
Morellikirsikan marjat ovat tavallisesti tumman punaisia ja niiden mehu on voimakkaan tumman punaista. Morellit tuottavat hyvin siitepölyä ja ne ovat itsepölytteisiä. Ne myös pölyttävät hyvin amarellikirsikoita. Morellien sato onkin säännöllisempi ja runsaampi, mutta maku on karvaampi.[4]
Suuri osa Suomessa villeinä kasvavista kirsikoista on tyypiltään amarelleja. Kaikkia nykylajikkeita ei kuitenkaan voida erottaa tarkasti perinteisiin luokkiin, sillä risteymät ovat yleisiä.[5]
Suomessa hapankirsikoita on viljelty noin 500 vuoden ajan[5]; se menestyy meillä imeläkirsikkaa paremmin. Kuten muitakin uutuuskasveja, hapankirsikoita viljeltiin ensin kartanoissa, joista ne levisivät myöhemmin tavallisiin pihapiireihin. Alkuperäisistä lajikkeista ei ole tietoa, mutta niistä on Suomessa kehittynyt vähitellen sekä siemenistä lisäämällä tai juurivesoja vaihtaen sekalainen maatiaislajisto. Parhaimpia ja satoisimpia kantoja on nimetty ja niitä otettu taimistoihin viljeltäviksi.[5]
Kirsikan yleisimpiä tuholaisia Suomessa ovat kirsikkakirva (Myzus cerasi), kirsikkakoi (Argyresthia pruniella) ja kirsikkaetanainen (Caliroa cerasi).[3]
Kukkia
Marjoja
Pölytys
Hapankirsikka (Prunus cerasus) on kesävihanta puu, joka kuuluu kirsikoiden (Cerasus) alasukuun ja jakaantuu kahteen päätyyppiin, amarelleihin eli kuulasmarjoihin ja morelleihin. Hapankirsikka ei kasva luonnonvaraisena Euroopassa. Se on kuitenkin yleinen hedelmäpuu, viljelyjäänne ja karkulainen ja menestyy hyvin myös Etelä-Suomessa.
Hapankirsikka kasvaa enintään 8 metriä korkeaksi ja kukkii huhti–kesäkuussa. Runkoa peittää ruskea kuori, joka ei kesi päinvastoin kuin imeläkirsikalla (Prunus avium). Lehdet ovat yläpinnaltaan kiiltävät ja alapinnaltaan vaaleanvihreät ja kaljut. Lehtiruoti on nystytön. Hapankirsikan luumarjat eli kirsikat kypsyvät jo elokuussa. Lajinimestä huolimatta hedelmät ovat kypsinä enemmän tai vähemmän makeita lajikkeesta riippuen: herkkulajikkeet syödään sellaisinaan, mutta maultaan kirpeämmät talouslajikkeet sopivat paremmin säilöntään.
_-_Prunus_cerasus_-_Keila.jpg)
