الأسماء في صفحات التنقل
Juglans cinerea, el Nozal blancu americanu,[1][2] ye una especie de nozal orixinaria del este de los Estaos Xuníos y sudeste de Canadá, dende'l sur de Quebec escontra l'oeste hasta Minnesota, escontra'l sur hasta'l norte d'Alabama y al sudoeste hasta'l norte d'Arkansas.[3] Ta ausente de la mayor parte del Sur de los Estaos Xuníos.[4]
Ye un árbol caducifoliu que crez hasta los 20 m d'altu, raramente 30 m, y 40–80 cm de llargor del tarmu, con una corteza gris claru. Les fueyes son pinnaes, 40–70 cm de llargu, con 11-17 fueyuques, caúna 5–10 cm de llargu y 3–5 cm d'anchu. Tola fueya ye pubescente, y d'un color verde daqué más brillosu y amarellentáu que munches otres fueyes de los árboles. Les flores son inconspicuos amentos verde amarellentáu producíos en primavera coles mesmes qu'apaecen les nueves fueyes. El frutu ye una nuez, producíu en recímanos de 2-6 xuntos; la nuez ye ovoide oblonga, 3–6 cm de llargu y 2–4 cm d'anchu, arrodiáu por un pulgu verde enantes del maduror a mediaos de la seronda. Crez rápido, pero dura abondo pocu pa un árbol, raramente supera los 75 años.
La grana comercial empieza la so producción a los 20 años y ye óptima dende los 30 años hasta los 60 años. Les bones colleches puede esperase cada 2 a 3 años, con cultivos mientres años entemedios. El nozal blancu ye más valorada poles sos nueces que pola so madera. Los frutos secos son comíos polos seres humanos y animales. Les nueces suélense utilizar na cocción y faer dulces, con una testura aceitosa y sabor prestoso.
El nocéu blancu ye llixera de pesu y toma bien l'apolazadura, ye altamente resistente a la pudrición, pero ye muncho más nidiu qu'el nozal negru. Barnizáu o enceráu, la veta de la madera polo xeneral amuesa gran cantidá de matices. De cutiu utilízase pa faer muebles , y ye un favoritu de los talladores de madera.
La corteza y los pulgos de la nuez fueron de cutiu utilizaes pa tiñir tela de colores ente mariellu claro[5] y de color marrón escuru.[6] Pa producir los colores más escuros, la corteza ferver pa concentrar el color. Paez que nunca s'utilizaron como un colorante comercial, sinón más bien utilizóse pa colorear teles d'andar per casa.
Na metá del sieglu XIX, los habitantes de zones como'l sur d'Illinois y el sur d'Indiana - munchos de los cualos treslladárase ellí dende'l sur d'Estaos Xuníos - yeren conocíos como "butternuts" d'andar per casa el pañu de nozal tiñíu que dalgunos d'ellos llevaben. Más tarde, mientres la guerra civil americana, el términu "butternut" aplicóse dacuando a los soldaos Confederaos. Dellos uniformes confederaos aparentemente sumieron de gris a un color marrón a marrón claro. Tamién ye posible que la nuez fuera utilizada pa dar color a la tela usada por un pequeñu númberu de soldaos confederaos.[7] La paecencia d'estos uniformes a Butternut tiñíu de ropa, y l'asociación de tinte butternut cola ropa fecho en casa, dio llugar a esti llamatu burllón.
La corteza tien leves propiedaes catártiques y utilizábase medicinalmente en llugar de la jalapa, un catárticu más caru importáu de Méxicu.
Mientres la Revolución Americana, utilizóse un estractu de nozal fechu de la corteza interna del árbol nun intentu de prevenir la viruela, y pal tratamientu de la disentería y otros malestares d'estómagu ya intestinales.[8]
Juglans cinerea describióse por Carlos Linneo y espublizóse en Systema Naturae, Editio Decima 2: 1272. 1759. [9]
Juglans; nome xenéricu que procede del términu llatín Juglans que deriva de Jovis glans, "abiyotes de Xúpiter": figuradamente, una nuez apropiada pa un dios.
cinerea: epítetu llatín que significa "de color ceniza".[10]
.
Esta páxina forma parte del wikiproyeutu Botánica, un esfuerciu collaborativu col fin d'ameyorar y organizar tolos conteníos rellacionaos con esti tema. Visita la páxina d'alderique del proyeutu pa collaborar y facer entrugues o suxerencies. Juglans cinerea, el Nozal blancu americanu, ye una especie de nozal orixinaria del este de los Estaos Xuníos y sudeste de Canadá, dende'l sur de Quebec escontra l'oeste hasta Minnesota, escontra'l sur hasta'l norte d'Alabama y al sudoeste hasta'l norte d'Arkansas. Ta ausente de la mayor parte del Sur de los Estaos Xuníos.
Ořešák popelavý (Juglans cinerea) je strom z čeledi ořešákovité. Ořešák popelavý dorůstá výšky až 20 až 30 metrů a šířky 15 až 25 metrů. Listy mají zelenou barvu a jsou dlouhé 50 až 70 centimetrů. Ořechy mají v průměru 4 až 8 centimetrů.
Ořešák popelavý (Juglans cinerea) je strom z čeledi ořešákovité. Ořešák popelavý dorůstá výšky až 20 až 30 metrů a šířky 15 až 25 metrů. Listy mají zelenou barvu a jsou dlouhé 50 až 70 centimetrů. Ořechy mají v průměru 4 až 8 centimetrů.
Grå valnød (Juglans cinerea) er en art af valnød-slægten, der har naturligt hjemme i det østlige USA og det sydøstlige Canada.
Den grå valnød er udbredt i et område, der fra New Brunswick i øst går over det sydlige Quebec til Minnesota i vest. Længere mod syd når den det nordlige Alabama og mod sydvest Arkansas.[1] Træet findes også i højder på ca. 600 m i nærheden af Columbia River på Nordamerikas vestkyst, hvor det ikke har naturligt hjemsted.
Grå valnød er et løvfældende træ med en op til 20 m høj (i særtilfælde 40 m), der har en ret langsom vækst og sjældent bliver over 75 år. Dens stamme bliver 40-80 cm i diameter og har lysegrå, stærkt furet bark.[2]
Bladene er ret store (40-70 cm) og uligefinnede sammensat af 11-19 småblade (5-10 cm lange, 3-5 cm brede), som er blanke, modsatte og ovale med tydelig spids og fint takket rand.[3] Høstfarven er gul.
Blomstringen finder sted mellem april og juni, afhængig af stedet, samtidig som der sættes nye blade. Blomsterne er findes dels som uanselige gulgrønne hanrakler, dels som korte, lyserøde, endestillede hunblomster. De to typer blomster udvikler sig ikke nødvendigvis samtidig på det enkelte træ.
Frugterne er 6-8 cm aflange og tilspidsede stenfrugter, hvor stenene er nødder. Frugterne er klæbrige med en kraftig lugt.[2] De er modne i september.[4]
Den grå valnød vokser bedst på bredden af vandløb og i veldrænet jord. Den findes i op til 1.500 m højde.[5]
Den ses ofte i områder sammen med andre planter som sukkerløn, amerikansk lind, almindelig tulipantræ, hvideg, rødeg, bøg og platan.[5]
Træet bruges til tømmer. Det er forholdsvis let i vægt og tager godt mod polering, men er blødere end tømmer af sort valnød. Det bruges ofte til møbler, og mange træskærere er glade for at bruge træ fra den grå valnød.[kilde mangler]
Barken og nøddeskallerne blev tidligere ofte brugt til farvning af tekstiler, hvor det kunne give farver mellem lysegul og mørkebrun. For at få mørkere farver måtte afkoget koncentreres via kogning. Metoden er ikke brugt kommercielt, men udelukkende i private husholdninger.[kilde mangler]
Endelig anvendes det i naturmedicin, idet det har afførende virkning.[2]
Grå valnød (Juglans cinerea) er en art af valnød-slægten, der har naturligt hjemme i det østlige USA og det sydøstlige Canada.
Die Butternuss (Juglans cinerea), auch Graue Walnuss, Graunuss oder Weiße Walnuss genannt, ist eine Pflanzenart aus der Gattung der Walnüsse (Juglans) in der Familie der Walnussgewächse (Juglandaceae). Sie ist in Nordamerika heimisch und wird in manchen Gebieten als Ziergehölz verwendet.
Die Butternuss wächst als ein sommergrüner Baum, der Wuchshöhen von 12 bis 18 Meter und Stammdurchmesser von 30 bis 60 cm erreicht. Die ausladende Krone ist unregelmäßig gerundet mit fast horizontal weit ausgebreiteten Ästen. Die Bäume wachsen schnell, werden aber selten älter als 75 Jahre. Die gröbere, furchige Borke ist asch- bis graubraun.
Die 3,5 bis 12 cm lang gestielten Laubblätter sind 30 bis 60 cm lang und unpaarig gefiedert, mit selten sieben, meist elf bis siebzehn Fiederblättchen. Die Blättchen sind eiförmig bis -lanzettlich mit unterschiedlich behaarten Ober- und Unterseiten. Sie sind meist 5 bis 11 (2,5 bis 17,5) cm lang und 1,5 bis 6,5 cm breit, nur das Endblättchen ist gestielt die anderen sind sitzend. Der Rand der Blättchen ist gesägt, die Spitze spitz bis zugespitzt. Junge Zweige und Blattstiele sind mit klebrigen Haaren besetzt.
Die Blütezeit reicht von April bis Mai. Die Butternuss ist einhäusig getrenntgeschlechtig (monözisch). Die männlichen Blüten stehen in walzlichen 6 bis 14 cm langen Kätzchen. Die männlichen Blüten enthalten sieben bis fünfzehn Staubblätter. Die Pollensäcke sind 0,8 bis 1,2 mm groß. Die weiblichen Blüten besitzen rote, federige Narben.
Ebenfalls klebrig und drüsig behaart sind ihre ellipsoiden, teils bespitzten Früchte, die etwa 4 bis 8 cm groß sind. Die grubig skulptierten und rippigen Nüsse sind 3 bis 6 cm lang und eiförmig. Sie enthalten einen schmalen, nach Walnuss schmeckenden und leicht öligen Kern. Die Kernschale ist sehr hart mit etwa acht unregelmäßigen Hauptfurchen.
Die Chromosomenzahl beträgt 2n = 32.[1]
Die Heimat der Butternuss liegt im östlichen Nordamerika; sie reicht in Nordsüdrichtung von Neubraunschweig in Kanada über die östlichen USA bis herunter nach Georgia.
In Mitteleuropa ist sie praktisch nur in Botanischen Gärten anzutreffen. Aufgrund ihrer Frosthärte, ihrer großen und wohlgeformten Blätter und ihrer schönen Herbstfärbung hat die Butternuss es allerdings zu einem sehr beliebten Park- und Gartenbaum in Estland gebracht, da es für den rein äußerlich ähnlichen Götterbaum selbst in den Städten zu kalt ist.
Butternussholz besitzt einen hellen rotbraunen Kern. Es ist relativ weich und wenig widerstandsfähig. Man verwendet es gerne für Furniere, Einrichtungsgegenstände und Innenverkleidungen. Auch in der Kunsttischlerei ist das Holz geschätzt.[2]
Die recht kleinen Nüsse werden in Kuchen und Keksen verbacken. Der Geschmack der Butternuss ist im Vergleich mit der echten Walnuss etwas süßer, allerdings nicht so süß wie der der noch kleineren texanischen Walnuss (Juglans microcarpa). Butternüsse lassen sich leichter knacken als texanische Walnüsse. Das essbare Kernfleisch lässt sich jedoch nicht leicht aus der Schale herauslösen. Die Nüsse reifen im September, also bereits verhältnismäßig früh. Wie bei allen Walnüssen sollte man niemals Nüsse direkt vom Baum pflücken, weil diese hohl sein werden. Will man die Nüsse lagern, muss man sie notgedrungen schälen und trocknen. Das Schälen der Butternuss ist fast ebenso mühsam, wie sie zu knacken und ihr Fleisch herauszupulen, denn ihre Hülle ist zäh, klebrig und in der rauen Nussoberfläche geradezu verwurzelt. Außerdem ist sie mit braunem Farbstoff getränkt, der von Kleidung und der menschlichen Haut schlecht entfernbar ist.
In Massachusetts bohrte man vor 120 Jahren die Stämme von Butternussbäumen an und verarbeitete den ausfließenden Saft zur Zuckergewinnung. Die Rinde wurde als abführendes Mittel benutzt. Im eigenen Garten sollte man aber lieber vorsichtig mit dem Anzapfen des Stammes oder dem Abschneiden von Zweigen sein, denn wie alle Walnüsse neigt auch die Butternuss zum Verbluten während des Frühjahrs; die beste Zeit, den Baum zu stutzen, ist Mitte August.
Ebenfalls wie alle Walnüsse produziert auch die Butternuss ein insbesondere für Apfelbäume schädliches Herbizid, und anders als bei anderen Walnussarten wachsen die Wurzeln der Butternuss auch in die Breite. Vorsicht ist also geboten, wenngleich der Boden unter Butternüssen mit Gras bewachsen ist, im Gegensatz zur Mandschurischen Walnuss (Juglans mandshurica), beispielsweise.
Ein Hindernis für die holzwirtschaftliche Nutzung ist, dass die Bäume keinen Schatten von oben ertragen. Wachsen sie in Konkurrenz, können sie um bis zu 10 Meter höher werden.
Die Verpflanzung von Butternuss-Bäumen ist schwierig, denn sie bilden rasch eine Pfahlwurzel aus, deren Verletzung sie nicht überleben.
Die Butternuss (Juglans cinerea), auch Graue Walnuss, Graunuss oder Weiße Walnuss genannt, ist eine Pflanzenart aus der Gattung der Walnüsse (Juglans) in der Familie der Walnussgewächse (Juglandaceae). Sie ist in Nordamerika heimisch und wird in manchen Gebieten als Ziergehölz verwendet.
Juglans cinerea, commonly known as butternut or white walnut,[3] is a species of walnut native to the eastern United States and southeast Canada.
The distribution range of J. cinerea extends east to New Brunswick, and from southern Quebec west to Minnesota, south to northern Alabama and southwest to northern Arkansas.[4] It is absent from most of the Southern United States.[5] The species also proliferates at middle elevations (about 2,000 ft or 610 m above sea level) in the Columbia River basin, Pacific Northwest; as an off-site species. Trees with 7 ft or 2.1 m (over mature) class range diameter at breast height were noted in the Imnaha River drainage as late as January 26, 2015. Butternut favors a cooler climate than black walnut and its range does not extend into the Deep South. Its northern range extends into Wisconsin and Minnesota where the growing season is too short for black walnut.
J. cinerea is a deciduous tree growing to 20 m (66 ft) tall, rarely 40 m (130 ft). Butternut is a slow-growing species, and rarely lives longer than 75 years. It has a 40–80 cm (16–31 in) stem diameter, with light gray bark.
The leaves are alternate and pinnate, 40–70 cm (16–28 in) long, with 11–17 leaflets, each leaflet 5–10 cm (2–4 in) long and 3–5 cm (1+1⁄4–2 in) broad. Leaves have a terminal leaflet at the end of the leafstalk and have an odd number of leaflets. The whole leaf is downy-pubescent, and a somewhat brighter, yellower green than many other tree leaves.
Like other members of the family Juglandaceae, butternut's leafout in spring is tied to photoperiod rather than air temperature and occurs when daylight length reaches 14 hours. This can vary by up to a month in the northern and southernmost extents of its range. Leaf drop in fall is early and is initiated when daylight drops to 11 hours. The species is monoecious. Male (staminate) flowers are inconspicuous, yellow-green slender catkins that develop from auxiliary buds and female (pistillate) flowers are short terminal spikes on current year's shoots. Each female flower has a light pink stigma. Flowers of both sexes do not usually mature simultaneously on any individual tree.
The fruit is a lemon-shaped nut, produced in bunches of two to six together; the nut is oblong-ovoid, 3–6 cm (1+1⁄4–2+1⁄4 in) long and 2–4 cm (3⁄4–1+1⁄2 in) broad, surrounded by a green husk before maturity in midautumn.
_in_glacial_sediments,_Michigan.jpg)
Butternut grows best on stream banks and on well-drained soils. It is seldom found on dry, compact, or infertile soils. It grows better than black walnut, however, on dry, rocky soils, especially those of limestone origin. Butternut's range includes the rocky soils of New England where black walnut is largely absent.
Butternut is found most frequently in coves, on stream benches and terraces, on slopes, in the talus of rock ledges, and on other sites with good drainage. It is found up to an elevation of 1,500 metres (4,900 ft) in the Virginias – much higher altitudes than black walnut. The nuts are eaten by wildlife.[6]
Butternut is found with many other tree species in several hardwood types in the mixed mesophytic forest. It is an associated species in the following four northern and central forest cover types: sugar maple–basswood, yellow poplar–white oak–northern red oak, beech–sugar maple, and river birch–sycamore. Commonly associated trees include basswood (Tilia spp.), black cherry (Prunus serotina), beech (Fagus grandifolia), black walnut (Juglans nigra), elm (Ulmus spp.), hemlock (Tsuga canadensis), hickory (Carya spp.), oak (Quercus spp.), red maple (Acer rubrum), sugar maple (Acer saccharum), yellow poplar (Liriodendron tulipifera), white ash (Fraxinus americana), and yellow birch (Betula alleghaniensis). In the northeast part of its range, it is often found with sweet birch (Betula lenta) and in the northern part of its range it is occasionally found with white pine (Pinus strobus). Forest stands seldom contain more than an occasional butternut tree, although in local areas, it may be abundant. In the past, West Virginia, Wisconsin, Indiana, and Tennessee have been the leading producers of butternut timber.
Although young trees may withstand competition from the side, butternut does not survive under shade from above. It must be in the overstory to thrive. Therefore, it is classed as intolerant of shade and competition.
The most serious disease of J. cinerea is butternut decline or butternut canker.[7] In the past, the causal organism of this disease was thought to be a fungus, Melanconis juglandis. Now this fungus has been associated with secondary infections and the primary causal organism of the disease has been identified as another species of fungus, Sirococcus clavigignenti-juglandacearum. The fungus is spread by wide-ranging vectors, so isolation of a tree offers no protection.
Butternut canker first entered the United States around the beginning of the 20th century, when it arrived on imported nursery stock of Japanese walnut.
Symptoms of the disease include dying branches and stems. Initially, cankers develop on branches in the lower crown. Spores developing on these dying branches are spread by rainwater to tree stems. Stem cankers develop 1 to 3 years after branches die. Tree tops killed by stem-girdling cankers do not resprout. Diseased trees usually die within several years. Completely free-standing trees seem better able to withstand the fungus than those growing in dense stands or forest. In some areas, 90% of the butternut trees have been killed. The disease is reported to be spreading rapidly in Wisconsin. By contrast, black walnut seems to be resistant to the disease.
Butternut hybridizes readily with Japanese walnut. The hybrid between butternut and the Japanese walnut is commonly known as the 'buartnut' and inherits Japanese walnut's resistance to the disease. Researchers are back-crossing butternut to buartnut, creating 'butter-buarts" which should have more butternut traits than buartnuts. They are selecting for resistance to the disease. Most butternuts found as landscaping trees are buartnuts rather than the pure species.
Bunch disease also attacks butternut. Currently, the causal agent is thought to be a mycoplasma-like organism. Symptoms include a yellow witches' broom resulting from sprouting and growth of auxiliary buds that would normally remain dormant. Infected branches fail to become dormant in the fall and are killed by frost; highly susceptible trees may eventually be killed. Butternut seems to be more susceptible to this disease than black walnut.
The common grackle has been reported to destroy immature fruit and may be considered a butternut pest[8] when populations are high.
Butternut is very susceptible to fire damage, and although the species is generally wind firm, it is subject to frequent storm damage.[8]
The species is not listed as threatened federally in the US, but is listed as "Special Concern" in Kentucky, "Exploitably Vulnerable" in New York State, and "Threatened" in Tennessee.[9]
The Committee on the Status of Endangered Wildlife in Canada placed the butternut on the endangered species list in Canada in 2005.[10]
Approximately 60 grafted butternut trees were planted in a seed orchard in Huntingburg, Indiana, in 2012 as part of a larger effort by the USDA Forest Service to conserve the species and to breed resistance to butternut canker disease. Forest Service staff from the Hoosier National Forest, the Eastern Region National Forest genetics program, the Northern Research Station, and the Hardwood Tree Improvement and Regeneration Center at Purdue University are involved in the project.[11]
The American Forest National Champion is located in Oneida, New York. In 2016 its circumference at breast height was 288 in (7,300 mm), the height was 67 ft (20 m), and the spread was 88 ft (27 m).[12]
The Bush butternut tree was planted by settler George Bush (1845) in current Tumwater, Washington, brought from Missouri. It was seriously damaged in a windstorm in 2015, and collapsed on May 1, 2021, at the age of 176 years.[13]
The butternuts are edible[14] and were made into a butter-like oil by Native Americans[15] for various purposes. The young green nuts, while still soft, can be pickled; Bradford Angier recommends this be done with a change of salt water every other day for a week, and a subsequent seasoning of at least two weeks.[15] The sap can be used to make syrup.[15]
Butternut wood is light in weight and takes polish well, and is highly rot resistant, but is much softer than black walnut wood. Oiled, the grain of the wood usually shows much light. It is often used to make furniture, and is a favorite of woodcarvers.
Butternut bark and nut rinds were once often used to dye cloth to colors between light yellow[3] and dark brown.[16] The husks contain a natural yellow-orange dye.[6] To produce the darker colors, the bark is boiled to concentrate the color. This appears to never have been used as a commercial dye, but rather was used to color homespun cloth.
In the mid-19th century, inhabitants of areas such as southern Illinois and southern Indiana – many of whom had moved there from the Southern United States – were known as "butternuts" from the butternut-dyed homespun cloth that some of them wore. Later, during the American Civil War, the term "butternut" was sometimes applied to Confederate soldiers. Some Confederate uniforms apparently faded from gray to a tan or light brown. It is also possible that butternut was used to color the cloth worn by a small number of Confederate soldiers.[16] The resemblance of these uniforms to butternut-dyed clothing, and the association of butternut dye with home-made clothing, resulted in this derisive nickname.
Crushed fruits can be used to poison fish, though the practice is illegal in most jurisdictions. Bruised fruit husks of the closely related black walnut can be used to stun fish.[17]
Juglans cinerea, commonly known as butternut or white walnut, is a species of walnut native to the eastern United States and southeast Canada.
Juglans cinerea, el nogal blanco americano,[1][2] es una especie de nogal originaria del este de América del Norte, desde el sur de Quebec hacia el oeste hasta Minnesota, hacia el sur hasta el norte de Alabama y al sudoeste hasta el norte de Arkansas.[3] Está ausente de la mayor parte del Sur de los Estados Unidos.[4]
Es un árbol caducifolio que crece hasta los 20 m de alto, raramente 30 m, y 40–80 cm de longitud del tallo, con una corteza gris claro. Las hojas son pinnadas, 40–70 cm de largo, con 11-17 hojuelas, cada una 5–10 cm de largo y 3–5 cm de ancho. Toda la hoja es pubescente, y de un color verde algo más brillante y amarillento que muchas otras hojas de los árboles. Las flores son inconspicuos amentos verde amarillento producidos en primavera al mismo tiempo que aparecen las nuevas hojas. El fruto es una nuez, producido en racimos de 2-6 juntos; la nuez es ovoide oblonga, 3–6 cm de largo y 2–4 cm de ancho, rodeado por una cáscara verde antes de la madurez a mediados del otoño. Crece rápidamente, pero dura bastante poco para un árbol, raramente supera los 75 años.
La semilla comercial comienza su producción a los 20 años y es óptima desde los 30 años hasta los 60 años. Las buenas cosechas se puede esperar cada 2 a 3 años, con cultivos durante años intermedios. El nogal blanco es más valorada por sus nueces que por su madera. Los frutos secos son comidos por los seres humanos y animales. Las nueces se suelen utilizar en la cocción y hacer dulces, con una textura aceitosa y sabor agradable.
La madera de nogal blanco es ligera de peso y toma bien el pulido, es altamente resistente a la pudrición, pero es mucho más suave que el nogal negro. Barnizado o encerado, la veta de la madera por lo general muestra gran cantidad de matices. A menudo se utiliza para hacer muebles , y es un favorito de los talladores de madera.
La corteza y las cáscaras de la nuez fueron a menudo utilizadas para teñir tela de colores entre amarillo claro[5] y de color marrón oscuro.[6] Para producir los colores más oscuros, la corteza se hierve para concentrar el color. Parece que nunca se han utilizado como un colorante comercial, sino más bien se utilizó para colorear telas de andar por casa.
En la mitad del siglo XIX, los habitantes de zonas como el sur de Illinois y el sur de Indiana - muchos de los cuales se había trasladado allí desde el sur de Estados Unidos - eran conocidos como "butternuts" de andar por casa el paño de nogal teñido que algunos de ellos llevaban. Más tarde, durante la guerra civil americana, el término "butternut" se aplicó a veces a los soldados Confederados. Algunos uniformes confederados aparentemente desaparecieron de gris a un color marrón a marrón claro. También es posible que la nuez fuera utilizada para dar color a la tela usada por un pequeño número de soldados confederados.[7] El parecido de estos uniformes a Butternut teñido de ropa, y la asociación de tinte butternut con la ropa hecha en casa, dio lugar a esta apodo burlón.
La corteza tiene leves propiedades catárticas y se utilizaba medicinalmente en lugar de la jalapa, un catártico más caro importado de México.
Durante la Revolución Americana, se utilizó un extracto de nogal hecho de la corteza interna del árbol en un intento de prevenir la viruela, y para el tratamiento de la disentería y otros malestares de estómago e intestinales.[8]
Juglans cinerea fue descrita por Carlos Linneo y publicado en Systema Naturae, Editio Decima 2: 1272. 1759. [9]
Juglans; nombre genérico que procede del término latíno Juglans que deriva de Jovis glans, "bellotas de Júpiter": figuradamente, una nuez apropiada para un dios.
cinerea: epíteto latíno que significa "de color ceniza".[10]
Juglans cinerea, el nogal blanco americano, es una especie de nogal originaria del este de América del Norte, desde el sur de Quebec hacia el oeste hasta Minnesota, hacia el sur hasta el norte de Alabama y al sudoeste hasta el norte de Arkansas. Está ausente de la mayor parte del Sur de los Estados Unidos.
Hall pähklipuu (Juglans cinerea) on taimeliik pähklipuuliste sugukonnast pähklipuu perekonnast.[1]
Taim kasvab Eestis ilupuuna. Taime leidub Eestis hajusalt.[1]
Hall pähklipuu (Juglans cinerea) on taimeliik pähklipuuliste sugukonnast pähklipuu perekonnast.
Taim kasvab Eestis ilupuuna. Taime leidub Eestis hajusalt.
Amerikanjalopähkinä[2] (Juglans cinerea) on jalopähkinäkasveihin kuuluva kesävihanta puu, joka kasvaa alkuperäisenä Pohjois-Amerikan keski- ja itäosissa.[3][4] Tämä pieni tai keskikokoinen puu kasvaa osittain samoilla alueilla kuin selvästi kookkaampi sukulaisensa mustajalopähkinä. Siitä valmistetaan jonkin verran huonekaluja mutta parhaiten se tunnetaan maukkaista pähkinöistään.[3]
Amerikanjalopähkinä on nopeakasvuinen mutta lyhytikäinen ja pienehköksi jäävä puu, joka saavuttaa vain harvoin yli 30 metrin korkeuden ja yli 75 vuoden iän.[3][4] Yleensä se kasvaa 12–21 metriä korkeaksi ja rinnankorkeusläpimitaltaan 30–60 senttimetriä paksuksi.[5]
Sillä on syvälle ja laajalle ulottuvat sivujuuret, syvässä maaperässä myös pääjuuri – tosin pienempi kuin mustajalopähkinällä.[3][4] Matala, suora runko jakautuu muutamaksi kohenevaksi haaraksi ja harvaksi, jäykäksi oksastoksi. Latvus on leveä, avoin ja epäsäännöllisen muotoinen.[4][5] Runkoa peittää sileä, vaaleanharmaa kaarna, joka muuttuu puun vanhetessa uurteiseksi. Kuluvan vuoden versot ovat jäykät ja tahmeat ja niiden ydin on lokeroinen.[5] Niiden väritys vaihtelee oranssinruskeasta ruosteenkirjavan kirkkaanvihreään.[6]
Amerikanjalopähkinällä on suuret ja kellertävät, litteähköt silmut ja karvan reunustamat, tasaiset lehtiarvet.[6] Päätöpariset lehdet ovat 38–60 senttimetriä pitkät, ja niiden ruoti on karvainen. Lehtilapa jakaantuu 11–17 leveään ja ruodittomaan lehdykkään, joista yksi on päätölehdykkä.[5][6] Yksittäinen lehdykkä on 5–11 senttimetriä pitkä, leveänsuikea, hienosahainen, pyöreätyvinen ja pitkäsuippuinen. Lehdykän alapintaa peittää pehmeä karva, yläpinnalla karvoja on vain vähän. Väriltään lehti on kellanvihreä ja syksyllä ruskea tai keltainen.[5]
Amerikanjalopähkinä on yksikotinen kasvi, jonka pienet, vihertävät kukat puhkeavat huhti–kesäkuussa maantieteellisestä sijainnista riippuen.[3][5] Saman yksilön hede- ja emikukat puhkeavat yleensä eri aikoihin.[3] Hedekukissa on 8–12 hedettä, ja ne muodostavat sivusilmuihin ohuita norkkoja. Emikukissa on 2-vartaloinen emiö, ja ne kasvavat 6–8 kukan ryhmissä kuluvan vuoden versojen kärjessä. Syys–lokakuussa kypsyvä hedelmä on paksun hedelmäsuojuksen suojaama pähkinä. Tahmea hedelmäsuojus on teräväkärkisen luumun muotoinen, 4–6 senttimetriä pitkä ja ruosteenväristen karvojen peittämä. Vaaleanruskea pähkinä on lokeroisesti uurteinen ja niin teräväsärmäinen, että voi naarmuttaa ihoa.[5][7] Se kätkee paksun kuorensa sisälle makean, rasvaisen siemenen, josta puu on saanut englanninkielisen nimensä ’voipähkinä’.[3][5] Yleensä pähkinä putoaa maahan vasta lehtien varistua.[3]
Amerikanjalopähkinä on nopeakasvuinen, erityisesti taimivaiheessa. Siementuotanto alkaa kunnolla noin 20 vuoden iässä ja on runsaimmillaan 30–60 vuoden iässä. Hyvät siemenvuodet kertautuvat kahden tai kolmen vuoden välein. Siementen tärkeimpiä levittäjiä ovat oravat ja muut jyrsijät. Laji voi lisääntyä siementen lisäksi kantovesojen avulla.[3]
Amerikanjalopähkinä muistuttaa paljon mustajalopähkinää, josta sen erottaa parhaiten seuraavien tuntomerkkien avulla: Amerikanjalopähkinän lehdyköiden alapinta on pehmeän nukan peittämä, mustajalopähkinällä alapinta on lähes kalju. Toisekseen amerikanjalopähkinällä on karvatäplä vanhojen lehtiarpien yläreunassa, joka puuttuu kokonaan mustajalopähkinällä.[4]
Amerikanjalopähkinä on kotoisin Pohjois-Amerikan itäosista. Sen levinneisyysalue ulottuu mantereen itärannikolla New Brunswickin kaakkoiskulmasta Uuden-Englannin osavaltioihin Luoteis-Mainea ja Cape Codia lukuun ottamatta. Etelämpänä sitä tavataan New Jerseyn pohjoisosissa, Länsi-Marylandissa, Virginiassa ja Tennesseessä. Pienempiä, yksittäisiä saarekkeita on Pohjois-Carolinassa, Etelä-Carolinan luoteisosissa, Pohjois-Georgiassa, Pohjois-Alabamassa, Pohjois-Mississipissä ja Arkansasissa. Lännessä se on levittäytynyt Iowan ja Minnesotan sisäosiin saakka. Pohjoisempana on hajanaisia esiintymiä Wisconsinissa ja Michiganissa sekä Kanadan puolella Ontariossa ja Quebecssä.[3][4] Sen levinneisyysalue on suurelta osin sama kuin mustajalopähkinällä, mutta ulottuu pohjoisemmaksi.[3]
Amerikanjalopähkinä ei ole levinneisyysalueensa missään osissa kovin yleinen ja sen kannat ovat taantumaan päin.[3] Osaltaan tähän on vaikuttanut Aasiasta 1960-luvulla saapunut sienitauti, joka aiheuttaa epämuodostumia kaarnaan ja lopulta tappaa puun.[6]
Amerikanjalopähkinä viihtyy kosteassa, ravinteikkaassa ja hyvin vettä läpäisevässä maaperässä. Se menestyy mustajalopähkinää paremmin kuivilla ja kivikkoisilla kasvupaikoilla, varsinkin jos maaperässä on paljon kalkkikiveä.[3][4] Useimmiten se kasvaa virtaavan veden äärellä, kukkuloiden ja vuorten rinteillä tai louhikoissa.[3][5]
Amerikanjalopähkinää esiintyy 1 500 metrin korkeudelle asti, tavallisesti yksittäisinä puina muiden lehtipuiden joukossa.[3][5] Se sietää huonosti varjostusta, vaikka selviääkin nuorena puolivarjossa. Sen juurista erittyy jugloni-nimistä ainetta, joka on haitallista muille kasvilajeille. Muita samoilla alueilla viihtyviä lajeja ovat kiiltotuomi, amerikanpyökki, mustajalopähkinä, kanadanhemlokki, punavaahtera, sokerivaahtera, lännentulppaanipuu, valkosaarni, keltakoivu, lehmukset, jalavat, hikkorit ja tammet – levinneisyysalueen koillisosissa usein myös sokerikoivu ja pohjoisosissa strobusmänty.[3]
Amerikanjalopähkinän kasvukausi vaihtelee levinneisyysalueen pohjoisosien 105 päivästä eteläosien 210 päivään. Vuotuinen sademäärä on pienimillään 630 millimetriä Kaakkois-Minnesotassa ja enimmillään 2 030 millimetriä eteläisimmillä Appalakeilla. Vuoden keskilämpötila vaihtelee New Brunswickin 4 celsiusasteesta Alabaman 16 asteeseen.[3] Amerikanjalopähkinä on talvenkestävämpi kuin mustajalopähkinä ja menestyy myös Suomessa aina III-vyöhykkeelle asti.[3][7]
Amerikanjalopähkinää arvostetaan ennen muuta makeiden pähkinöidensä ansiosta. Siitä on jalostettu useita lajikkeita, jotka tuottavat kookkaampia ja helpommin kuorittavia pähkinöitä.[3][4] Pähkinät ovat erityisen suosittuja Uuden-Englannin alueella, jossa niistä valmistetaan karamelleja yhdessä vaahterasiirapin kanssa.[4] Pähkinät on kerättävä pian kypsymisensä jälkeen, sillä niiden sisältämä rasva härskiintyy nopeasti.[5] Pähkinöitä käyttävät ravintona ihmisten lisäksi monet villieläimet.[4] Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat uuttivat pähkinöistä öljyä, jota he käyttivät voiteluseremonioissa.[5]
Amerikanjalopähkinän pehmeä ja karkeasyinen puuaines ei ole yhtä käyttökelpoista kuin mustajalopähkinällä. Sitä on kuitenkin helppo työstää ja sen pinta on kaunis petsattuna ja viimeisteltynä. Siitä valmistetaan vähäisissä määrin huonekaluja, talousesineitä, leluja ja koriste-esineitä.[3][4] Hedelmäsuojuksista ja kaarnasta saadaan myös keltaista tai oranssia väriainetta.[4][5]
Amerikanjalopähkinä (Juglans cinerea) on jalopähkinäkasveihin kuuluva kesävihanta puu, joka kasvaa alkuperäisenä Pohjois-Amerikan keski- ja itäosissa. Tämä pieni tai keskikokoinen puu kasvaa osittain samoilla alueilla kuin selvästi kookkaampi sukulaisensa mustajalopähkinä. Siitä valmistetaan jonkin verran huonekaluja mutta parhaiten se tunnetaan maukkaista pähkinöistään.
Juglans cinerea
Le noyer cendré (Juglans cinerea L.), connu également sous le nom de noyer blanc ou de noyer à beurre[1], est une espèce de noyer de la famille des Juglandaceae. Elle est originaire de l'est d'Amérique du Nord. Elle s'étend ainsi depuis le sud du Québec jusqu'au nord de l'Alabama et du Minnesota à l'Arkansas aux États-Unis[2].
C'est un arbre à feuilles caduques et à l'écorce gris clair[1] qui peut mesurer jusqu'à 25 m de haut[1] (voire 30 m occasionnellement) et dont le diamètre du tronc peut atteindre les 40-80 cm. Les feuilles pennées de 40 à 70 cm de long, sont composées de 11 à 17 folioles, chaque foliole mesurant de 5 à 10 cm de long et de 3 à 5 cm de large. Le feuillage est duveteux et apparaît plus lumineux et davantage jaune-vert que celui des autres arbres. Ses rameaux sont robustes, jaune-orangé et pubescents. Les fleurs mâles sont des chatons de couleur jaune-vert qui apparaissent au printemps, en même temps que les nouvelles feuilles; les fleurs femelles sont petites, rouge-rosé et géminées. Le fruit du noyer cendré s'appelle la noix et se présente sous la forme d'une grappe de 1 à 6 noix, longues de 3-6 cm[1] et larges de 2-4 cm. Elles sont entourées d'une enveloppe verte jusqu'à leur maturité, à la moitié de l'automne. Le noyer cendré préfère les sols riches, humides et bien drainés, souvent en bordure de cours d’eau. C'est une essence de lumière [3]. Le noyer cendré pousse rapidement, mais a une espérance de vie relativement courte, puisqu'il dépasse rarement les 80 ans (en général entre 60 et 70 ans).
Les noix sont généralement utilisées pour la cuisson et la fabrication de bonbons ou de pâtisseries du fait de leur texture grasse et de leur saveur. Leur enveloppe est également utilisée pour la confection d'une teinture jaunâtre.
Le bois du noyer cendré est léger et facilement polissable et est apprécié en ébénisterie[1]. Il est très résistant à la moisissure et plus doux que le bois de noyer noir. Verni, le grain du bois est en règle générale plus lumineux. On l'utilise le plus souvent pour la confection de meubles et la sculpture sur bois.
Le noyer cendré est sérieusement menacé par un chancre issu du mycète Ophiognomonia clavigignenti-juglandacearum[4] . La maladie a été signalée pour la première fois en 1967 aux États-Unis[5] et en 1990 au Québec. Dans certaines zones, 90 % des noyers cendrés ont été exterminés. Par contre, il semblerait que certains arbres isolés pourraient développer une résistance génétique au chancre, bien que cette protection ne soit pas complète du fait du grand nombre de vecteurs de propagation.
Selon la dernière évaluation du Comité sur la situation des espèces en péril au Canada (COSEPAC), il porte la mention « Espèce en voie de disparition» depuis 2003 et est protégé en vertu de la Loi sur les espèces en péril (LEP) au Canada (Annexe I)[6]. On lui a attribué le statut d' «Espèce susceptible d'être désignée menacée ou vulnérable au Québec»[7], en raison de la maladie qui l'affecte.
Feuilles de Juglans cinerea
Fleurs de Juglans cinerea
Fruits de Juglans cinerea
Noix de Juglans cinerea (sans le brou)
Tronc de Juglans cinerea
Juglans cinerea
Le noyer cendré (Juglans cinerea L.), connu également sous le nom de noyer blanc ou de noyer à beurre, est une espèce de noyer de la famille des Juglandaceae. Elle est originaire de l'est d'Amérique du Nord. Elle s'étend ainsi depuis le sud du Québec jusqu'au nord de l'Alabama et du Minnesota à l'Arkansas aux États-Unis.
Crann duillsilteach cónach a fhásann 30 m ar airde, dúchasach do Mheiriceá Thuaidh. Na duilleoga le 11-19 duilleoigíní, na bláthanna fireanna i gcaitíní. An toradh 4.0-6.5 cm ar fhad, ubhchruthach giobach, ag cuimsiú síl iomairigh, cosúil le cnó.
Pilkasis riešutmedis (lot. Juglans cinerea) – riešutmedinių (Juglandaceae) šeimos, riešutmedžių (Juglans) genties lapus metantis medis.
Laja tanki, plačiai rutuliška. Žievė pilka, giliai sueižėjusi. Ūgliai stori, apvalūs, pilkai žalsvi, jauni gausiai apaugę pilkais liaukiniais plaukeliais, vėliau beveik pliki, pilkai rudi. Lapai sudėtiniai, neporomis plunksniški, 50–70 cm ilgio, kotuoti, sudaryti iš 11–19 (21) pailgai kiaušiniškų, pjūkliškais kraštais, 6–15 cm ilgio, 3–6 cm pločio, žalia, kiek plaukuota viršutine ir pilkai žalia, gausiau plaukuota apatine puse lapelių.. Lapkotis taip pat plaukuotas. Kuokeliniai žiedai 6–15 cm ilgio, žirginiuose, piesteliniai po 3–8 kekėse. Žydi gegužės – birželio mėnesį. Vaisiai pailgai kiaušiniški, smailiomis viršūnėmis, 6–10 cm ilgio, plaukuoti, gelsvai žali. Kevalas kiaušiniškas, smailia viršūne, su aštuoniomis išilginėmis plonomis, vingiuotomis, aštriomis briaunomis, tarp kurių yra smulkesnės skiautėtos briaunelės. Sėklos prinoksta rugsėjo – spalio mėnesį. Dauginasi sėklomis ir ataugomis. Sėklas būtina sėti rudenį arba 5 mėnesius stratifikuoti.
Mediena kieta, tvirta, patvari, gražios tekstūros.
Auga sparčiai. Įprastai užauga iki 30 m aukščio. Kamieno skersmuo 1–2 m.
Šviesamėgis. Gerai auga puriuose priesmėlio arba priemolio dirvožemiuose. Atsparus klimatinėms sąlygoms. Vertingas dekoratyvinis medis, tinka auginti pavieniui, grupėmis arba masyvais. Jaunus medelius reikia gerai tręšti ir dažnai purenti dirvą.
Kilęs iš Šiaurės Amerikos rytinės dalies. Lietuvoje retokas.
Mediena naudojama baldų gamyboje, apdailai.
Kevalai naudojami meno dirbiniams gaminti. Žievė, lapai, vaisiai naudojami liaudies medicinoje. Riešutai naudojami konditerijoje. Žieduose gausu nektaro.
Pilkasis riešutmedis (lot. Juglans cinerea) – riešutmedinių (Juglandaceae) šeimos, riešutmedžių (Juglans) genties lapus metantis medis.
De witte walnoot of boternoot (Juglans cinerea) is een plant uit de okkernootfamilie (Juglandaceae). De boom komt van nature voor in het oosten van de Verenigde Staten en Zuidoost-Canada.
De witte walnoot is een boom tot 20 meter hoog, met uitschieters tot 40 meter. De schors is lichtgrijs en gegroefd. De bladeren zijn geveerd samengesteld en 40-70 cm lang. Het samengesteld blad heeft 11 tot 17 deelblaadjes. De deelblaadjes zijn harig, lichtgroen en ongeveer even groot (5-10 cm lang en 3-5 cm breed). De mannelijke bloemen zijn hangende katjes. De vrouwelijke bloemen zijn harig en vormen zich in clusters van twee tot vijf. De de schil van de bolster is harig en groen tot bruinig-groen van kleur. De noot is ruw-ovaal van vorm en dubbel zo lang als ze breed is.
Van de witte walnoot worden de walnoten gebruikt als voedsel en het hout voor meubels.
Bronnen, noten en/of referentiesDe witte walnoot of boternoot (Juglans cinerea) is een plant uit de okkernootfamilie (Juglandaceae). De boom komt van nature voor in het oosten van de Verenigde Staten en Zuidoost-Canada.
Smørvalnøtt (Juglans cinerea) er et løvfellende tre i valnøttfamilien. Den blir 20–30 m høy og lever kort; den blir sjelden så gammel som 75 år. Barken er purpurgrå og furet. Bladene er finnete og 30–60 cm lange. Det er 11–17 tannete småblad.
Smørvalnøtt vokser i løvskog i de nordøstlige delene av Nord-Amerika. Den finnes lenger nord enn slektningen svartvalnøtt, men utbredelsene overlapper, og de to artene vokser ofte sammen. Andre treslag som den finnes sammen med, er lind, romhegg, amerikabøk, alm, canadahemlokk, hickory, eik, rødlønn, sukkerlønn, tulipantre, kvitask og gulbjørk.
Utbredelsen strekker seg fra sørøstlige New Brunswick gjennom New England unntatt nordvestlige Maine og Cape Cod. Sørgrensen for utbredelsen går igjennom nordlige New Jersey, vestlige Maryland, Virginia, Nord-Carolina, nordvestlige Sør-Carolina, nordlige Georgia, nordlige Alabama, nordlige Mississippi og Arkansas. Den finnes vestover til sentrale Iowa og sentrale Minnesota og finnes også i Wisconsin, Michigan og nordøstover inn i Ontario og Québec.
Trevirket brukes litt til møbelsnekring. Nøttene blir spist både av mennesker og dyr. Smørvalnøtt blir av og til plantet som skogstre og finnes forvillet i Danmark og Romania.
Bark
Hannrakler
Hunrakler
Nøtt
Smørvalnøtt (Juglans cinerea) er et løvfellende tre i valnøttfamilien. Den blir 20–30 m høy og lever kort; den blir sjelden så gammel som 75 år. Barken er purpurgrå og furet. Bladene er finnete og 30–60 cm lange. Det er 11–17 tannete småblad.
Smørvalnøtt vokser i løvskog i de nordøstlige delene av Nord-Amerika. Den finnes lenger nord enn slektningen svartvalnøtt, men utbredelsene overlapper, og de to artene vokser ofte sammen. Andre treslag som den finnes sammen med, er lind, romhegg, amerikabøk, alm, canadahemlokk, hickory, eik, rødlønn, sukkerlønn, tulipantre, kvitask og gulbjørk.
Utbredelsen strekker seg fra sørøstlige New Brunswick gjennom New England unntatt nordvestlige Maine og Cape Cod. Sørgrensen for utbredelsen går igjennom nordlige New Jersey, vestlige Maryland, Virginia, Nord-Carolina, nordvestlige Sør-Carolina, nordlige Georgia, nordlige Alabama, nordlige Mississippi og Arkansas. Den finnes vestover til sentrale Iowa og sentrale Minnesota og finnes også i Wisconsin, Michigan og nordøstover inn i Ontario og Québec.
Trevirket brukes litt til møbelsnekring. Nøttene blir spist både av mennesker og dyr. Smørvalnøtt blir av og til plantet som skogstre og finnes forvillet i Danmark og Romania.
Orzech szary (Juglans cinerea L.) – gatunek drzewa należący do rodziny orzechowatych. Występuje naturalnie we wschodniej części Ameryki Północnej – od Minnesoty aż do Georgii[2]. W Polsce uprawiany, czasami dziczeje i uważany jest za gatunek lokalnie zadomowiony (jako kenofit)[3].
Dawniej w Ameryce Północnej liście i kora orzecha szarego były wykorzystywane jako naturalny środek przeczyszczający[2].
Pokrój
Kwiatostan męski
Owoc
Orzech szary (Juglans cinerea L.) – gatunek drzewa należący do rodziny orzechowatych. Występuje naturalnie we wschodniej części Ameryki Północnej – od Minnesoty aż do Georgii. W Polsce uprawiany, czasami dziczeje i uważany jest za gatunek lokalnie zadomowiony (jako kenofit).
Плоди горіха сірого
Складний листок і плід
Горіх в перерізі
Плоди горіха сірого
Складний листок і плід
Горіх в перерізі
Juglans cinerea là một loài thực vật có hoa trong họ Juglandaceae. Loài này được Carl von Linné mô tả khoa học đầu tiên năm 1759.[2]
Juglans cinerea là một loài thực vật có hoa trong họ Juglandaceae. Loài này được Carl von Linné mô tả khoa học đầu tiên năm 1759.
Оре́х се́рый (лат. Júglans cinérea) — вид деревьев рода Орех семейства Ореховые. Ботаники выделяют этот вид в отдельную секцию Trachycaryon. Родиной растения являются приатлантические штаты Северной Америки[1].
Это листопадное дерево, похожее на орех маньчжурский. Своё название «серый» орех получил из-за цвета веточек (они имеют серый оттенок в отличие от ореха маньчжурского, у которого веточки имеют коричный цвет).[источник не указан 2999 дней]
Листья сложные, формой похожи на листья ореха маньчжурского, но короче. Обычно длина листа не превышает одного метра. Крона выглядит очень декоративно.
Плоды имеют на поверхности видимые рёбра. Скорлупа ореха извилиста, напоминает вставшие дыбом чешуйки рыб. Эти чешуйки прочно удерживают зелёную оболочку ореха. Отделить её от ореха очень сложно. Сверху оболочка липкая, смолистая. На вкус горькая, йодистая. Долго остаётся зелёной и часто так и уходит под снег. Все эти приспособления нужны для защиты от белок. В ботанических садах они сначала используют в пищу орехи маньчжурские, а серые лишь в оттепели или ранней весной. Орехи, не прикрытые листьями или землёй, к весне теряют всхожесть.
Это дерево уникально своей зимостойкостью. На Американском континенте это самый холодостойкий из орехов. Природный ареал распространяется на территорию Канады (провинции Нью-Брансуик и юг Онтарио и Квебека). В Евразии подобная морозостойкость есть только у ореха маньчжурского. Серый орех нормально переносит зимы на широте Москвы, где это дерево можно увидеть в ботанических садах. В ботаническом саду Всесоюзного института лекарственных и ароматических растений (ВИЛАР) Академии наук (Москва) деревья возрастом 40—50 лет имеют высоту около 15 м и диаметр ствола около 50 см. Орехи разносятся белками на расстояние до одного километра, где сами прорастают.
Серый орех легко образует гибриды с евразийскими видами (орехом грецким, маньчжурским, айлантолистным (Зибольда и сердцевидным)).
В Ботаническом саду Московской медицинской академии им. И. М. Сеченова растет гибрид ореха серого и сердцевидной формы ореха айлантолистного (Juglans ailantifolia var. cordiformis). Он называется орех ланкастерский[2]. Это новая орехоплодная культура для территорий с холодным климатом. Урожайность высокая, до 50 кг с одного дерева. Орехи имеют тонкую скорлупу, раскалываются не сложно, зерно легко достаётся, чего нельзя сказать о грецких орехах. Ядро сладкое, вкусное, без горчинки, которая есть у грецкого ореха. Размер ядра вдвое больше, чем у лесного ореха лещины.
Древесина ореха серого, как у всех ореховых, очень ценится в мебельном производстве. На срезе орех похож на японские иероглифы. Древесина скорлупы очень твёрдая.
Орехи съедобны, но извлечь ядро очень сложно.
Оре́х се́рый (лат. Júglans cinérea) — вид деревьев рода Орех семейства Ореховые. Ботаники выделяют этот вид в отдельную секцию Trachycaryon. Родиной растения являются приатлантические штаты Северной Америки.
백호두나무(학명: Juglans cinerea L.)는 북아메리카에 분포하는 활엽수로, 가래나무·호두나무와 같은 속에 속한다.[1] 강도는 약하나 내구성이 뛰어나 합판용 ,상자용, 가구용 목재로 많이 사용된다.
