الأسماء في صفحات التنقل
İngilis şehçiçəyi (lat. Drosera anglica) — şehçiçəyikimilər fəsiləsinin şehçiçəyi cinsinə aid bitki növü.
İkiləpəlilər ilə əlaqədar bu məqalə qaralama halındadır. Məqaləni redaktə edərək Vikipediyanı zənginləşdirin. İngilis şehçiçəyi (lat. Drosera anglica) — şehçiçəyikimilər fəsiləsinin şehçiçəyi cinsinə aid bitki növü.
Drosera anglica zo ur genad plant kigdebrer e kerentiad an Droseraceae.
Planhigyn blodeuol cigysol, blynyddol yw Gwlithlys mawr sy'n enw gwrywaidd. Mae'n perthyn i'r teulu Droseraceae. Yr enw gwyddonol (Lladin) yw Drosera anglica a'r enw Saesneg yw Great sundew.[1]
Mae'r planhigyn hwn yn byw mewn gwlyptiroedd, rhostir, glannau llynnoedd a mannau tebyg, yn enwedig ar dir calchog. Gall ddal a threulio pryfaid bychan yn ei dentaclau gludiog. Cant eu dennu yno gan arogl siwgwr a gaiff ei greu mewn chwarennau pwrpasol.
Planhigyn blodeuol cigysol, blynyddol yw Gwlithlys mawr sy'n enw gwrywaidd. Mae'n perthyn i'r teulu Droseraceae. Yr enw gwyddonol (Lladin) yw Drosera anglica a'r enw Saesneg yw Great sundew.
Mae'r planhigyn hwn yn byw mewn gwlyptiroedd, rhostir, glannau llynnoedd a mannau tebyg, yn enwedig ar dir calchog. Gall ddal a threulio pryfaid bychan yn ei dentaclau gludiog. Cant eu dennu yno gan arogl siwgwr a gaiff ei greu mewn chwarennau pwrpasol.
Rosnatka anglická (Drosera anglica) je drobná masožravá rostlina z čeledi rosnatkovité (Droseraceae).
Rostlinu tvoří přízemní růžice s květenstvím, které dosahuje až 20 centimetrové výšky. Listy bývají polovzpřímené s dlouhým řapíkem, na čepelích jsou umístěny tentakule. Květenství bývá složeno ze šesti bílých květů. Kvete od června do srpna.[1]
Vyskytuje se především v otevřených nezalesněných oblastech s mokrou vápenitou půdou, rašeliništích či vřesovištích. V Evropě je rozšířená hlavně v její severní části. Zasahuje ale také do střední Evropy, včetně České republiky a Slovenska, kde patří mezi kriticky ohrožené druhy. Roste také v části severní Asie, v Japonsku a v Severní Americe. Nejjižněji se objevuje na Havajském ostrově Kauai, kde je nazývána mikinalo, či v americké Kalifornii
Rosnatka anglická mívá šest okvětních lístků
Pomocí tentakulí rostlina lapá drobný hmyz
Rosnatka anglická v porovnání s rukou
Tropická forma rostliny z Kauai
V tomto článku byl použit překlad textu z článku Drosera anglica na anglické Wikipedii.
Rosnatka anglická (Drosera anglica) je drobná masožravá rostlina z čeledi rosnatkovité (Droseraceae).
Der Langblättrige Sonnentau (Drosera anglica, Syn.: Drosera longifolia), auch Langblatt-Sonnentau oder Englischer Sonnentau, ist eine Art aus der Gattung Sonnentau (Drosera), einer Gattung fleischfressender Pflanzen. Er ist eine der nur drei Arten, die auch in Mitteleuropa vorkommen.
Der Langblättrige Sonnentau ist eine mehrjährige, krautige Pflanze und bildet eine aufrechte Rosette. Das weniger auf Nährstoffversorgung als auf Verankerung und Wasseraufnahme ausgerichtete Wurzelsystem der Pflanze ist schwach ausgeprägt und reicht nur wenige Zentimeter tief.
Die Blätter der Pflanzen sind zwischen 35 und 95 Millimeter lang. Die länglich- bis linealisch-spatelige Blattspreite ist dabei nur 15 bis 35 Millimeter lang und 2 bis 5 Millimeter breit und -typisch für die Gattung- mit rötlichen Tentakeln besetzt. Mit ihren Blättern fängt sie hauptsächlich Fliegen, aber auch kleinere Schmetterlinge oder Libellen werden gelegentlich gefangen, innerhalb von Minuten biegen sich die Tentakel auf den Fang, innerhalb von Stunden gefolgt von der Blattspreite selbst, erst nach Abschluss des Verdauungsprozesses entrollt sich das Blatt dann wieder.
Der Langblättrige Sonnentau blüht von Juni bis Juli. Die bis zu 20 cm hohen Blütenstängel tragen einen Wickel, dessen fünfzählige Blüten sich einzeln öffnen. Die weißen Kronblätter sind 8 bis 12 Millimeter lang und können sowohl fremd- wie selbstbestäubt werden.
Nach der Blüte und der Ausbildung von Kapselfrüchten mit zahlreichen, eiförmigen und 1 bis 1,5 Millimeter langen, schwarzen Samen tritt die Pflanze im frühen Herbst in die Winterruhe ein, indem sie die Blätter einzieht und eine Winterknospe, den sogenannten Hibernakel, bildet, aus dem sie dann im folgenden Frühling wieder austreibt.
In Höhenlagen bildet der Langblättrige Sonnentau eine Höhenform mit kleineren Blättern und kurzen Blütenständen mit 1–3 Blüten aus.[1]
Wo die Art zusammen mit dem Rundblättrigen Sonnentau vorkommt, ist oft die gemeinsame Hybride Drosera × obovata Mert. & W.D.J. Kochzu finden. Diese Kreuzung wird oft mit der reinen Art verwechselt und ist an den umgekehrt-eiförmigen Blättern, einer Kapsel, die kürzer ist als die Kelchblätter und ihrer Sterilität zu erkennen.[2]
Die Chromosomenzahl beträgt 2n = 40.[3]
Der Langblättrige Sonnentau kommt rund um den Globus in den temperierten Zonen der nördlichen Hemisphäre vor, damit ist er eine der weltweit am weitesten verbreiteten Sonnentauarten. An einigen Stellen dringt die Art weiter nach Süden vor, so in Südeuropa, Japan, Kalifornien und sogar auf der hawaiischen Insel Kauai (die dortigen Vorkommen sind kleiner im Habitus und bilden keine Hibernakel).
Weltweit sind Standorte auf bis zu 2000 m über NN bekannt, in Deutschland wurde als einer der höchsten Fundorte ein subalpiner Standort im Südschwarzwald im Feldseemoor auf 1100 m über NN notiert, dort beginnen die Winterfröste bereits im Oktober und enden erst im Mai. In den Allgäuer Alpen steigt er an zwei Stellen in Bayern bis zu einer Höhenlage von 1000 Metern auf.[4]
Er ist neben dem Rundblättrigen Sonnentau (Drosera rotundifolia) und dem Mittleren Sonnentau (Drosera intermedia) einer von drei mitteleuropäischen Vertreter seiner Gattung.
In Deutschland ist der Langblättrige Sonnentau sogar in kalkhaltigen Quellmooren im Alpenvorland zu finden. Viele Fundorte existierten einst auch in Nordwestdeutschland, dort hat die Art in den letzten Jahren jedoch einen sehr starken Rückgang erfahren und ist nun vom Aussterben bedroht. Drosera anglica ist in Deutschland die seltenste der heimischen Drosera-Arten und daher besonders schützenswert.[5]
Der Langblättrige Sonnentau ist in Deutschland stark gefährdet (Kategorie 2) und steht unter Naturschutz.
Bevorzugte Standorte sind vollsonnige, submontane und montane Hochmoor-Schlenken, Zwischenmoore und Flachmoore, auf staunassen Böden, meist vergesellschaftet mit Torfmoosen. Ungewöhnlich für einen Sonnentau ist die Pflanze relativ kalktolerant. Die Pflanzen sind (mit Ausnahme der hawaiischen Bestände) winterhart und vertragen auch längere Frostperioden. Der Langblättrige Sonnentau kommt in Mitteleuropa vor in Gesellschaften der Ordnung Scheuchzerietalia, seltener denen des Verbands Caricion davallianae.[3]
Da außer dem Langblättrigen Sonnentau mit seiner Chromosomenzahl von 2n=40 alle nordamerikanischen Sonnentauarten eine Chromosomenzahl von 2n=20 haben, schlug C.E. Wood 1955 vor, dass der Langblättrige Sonnentau auf einen amphidiploiden Hybriden aus dem Rundblättrigen Sonnentau und Drosera linearis zurückgeht,[6] molekulargenetische Untersuchungen (Rivadavia u. a., 2003) stützen diese These,[7] ebenso wie die gelegentlich auftretenden (unfruchtbaren) Naturhybriden aus beiden Arten in ihrer morphologischen Ähnlichkeit zum Langblättrigen Sonnentau.
Nach dem Melbourne Code ICN Art. 56 & App. V wurde der Name Drosera longifolia L. (Sp. pl. 1:282. 1753) für ungültig erklärt (nomen utique rejiciendum). Die Art muss deshalb nun als Drosera anglica Huds. (Fl. angl. ed. 2, 1:135. 1778) bezeichnet werden.[8]
Folgende natürlich vorkommende taxonomische Stufen wurden beschrieben:
Da es nach dem ICN für jeden Hybriden mit gleichen Elternarten nur einen Namen geben kann und nach neueren Erkenntnissen Drosera anglica selbst eine Hybride ist (Was bei der Beschreibung der vorstehenden Namen noch nicht bekannt war) sind die Rückkreuzungen mit den Elternarten ein taxonomisches Problem.Schlauer verwendet daher eine andere Nomenklatur:[9][10]
Drosera anglica mit Gemeinen Becherjungfern als Beutetieren
Drosera anglica in einem Hochmoor in Nordwestdeutschland
Alpine Zwergform in einem Hangmoor in Kärnten
Hybride aus D. anglica x D. rotundifolia: Drosera x obovata
Die Informationen dieses Artikels entstammen den folgenden Quellen:
Der Langblättrige Sonnentau (Drosera anglica, Syn.: Drosera longifolia), auch Langblatt-Sonnentau oder Englischer Sonnentau, ist eine Art aus der Gattung Sonnentau (Drosera), einer Gattung fleischfressender Pflanzen. Er ist eine der nur drei Arten, die auch in Mitteleuropa vorkommen.
Sođbačurolasta (Drosera anglica) gullá čurolastašattuide.
Drosera anglica, commonly known as the English sundew[2] or great sundew,[3] is a carnivorous flowering plant species belonging to the sundew family Droseraceae. It is a temperate species with a circumboreal range,[4] although it does occur as far south as Japan, southern Europe, and the island of Kauai in Hawaii, where it grows as a tropical sundew. It is thought to originate from an amphidiploid hybrid of D. rotundifolia and D. linearis, meaning that a sterile hybrid between these two species doubled its chromosomes to produce fertile progeny which stabilized into the current D. anglica.[5]
Drosera anglica is a perennial herb which forms an upright, stemless rosette of generally linear-spatulate leaves. As is typical for sundews, the laminae are densely covered with stalked reddish colored mucilaginous glands, each tipped with a clear droplet of a viscous fluid used for trapping insects. The lamina, which is 15–35 millimetres (0.59–1.38 in) long,[6] is held semi-erect by a long petiole, bringing the total leaf size to 30–95 millimetres (1.2–3.7 in). Plants are green, coloring red in bright light. In all populations except those in Kaua'i, D. anglica forms winter resting buds called hibernacula. These consist of a knot of tightly curled leaves at ground level, which unfurl in spring at the end of the dormancy period. The root system is weak and penetrates only a few centimeters, serving mainly as an anchor and for water absorption. Nitrogen is in short supply in bogs and trapping and digesting insects provides an alternate source.
Drosera anglica flowers in the summer, sending up peduncles 6–18 centimetres (2.4–7.1 in). long bearing several white flowers which open individually. Like other sundews, the flowers have five sepals, petals, and stamens with three styles. The petals for this species are 8–12 mm (¼ to ½") long, and the flowers have branched 2-lobed styles.[6] The odorless, nectar-less flowers do not rely on insect pollinators for pollination, rather setting seed well through self-pollination (autogamy).[7] The black roundish spindle-shaped seeds,[8] are 1 to 1+1⁄2 mm long. The fruits are a dehiscent three-valved capsule.
Like all sundews, D. anglica uses stalked mucilaginous glands called tentacles which cover its laminae to attract, trap, and digest small arthropods, usually insects. These are attracted by a sugary scent exuded by the glands, and upon alighting on the plant adhere to the sticky drops of mucilage. Although most of its prey consists of small insects such as flies, bulkier insects with large wings are also caught. Small butterflies, damselflies, and even dragonflies can become immobilized by the plant's sticky mucilage.
The plant's initial response to contact with prey consists of thigmotropic (movement in response to touch) tentacle movement, with tentacles bending toward the prey and the center of the leaf to maximize contact. D. anglica is also capable of further movement, being able to bend the actual leaf blade around prey to further the digestion process. Tentacle movement can occur in a matter of minutes, whereas the leaf takes hours or days to bend. When something gets caught, the tentacles touching the prey exude additional mucilage to mire down the prey, which eventually dies of exhaustion or is asphyxiated as the mucilage clogs its tracheae. Once the prey has been digested and the resulting nutrient solution has been absorbed by the plant, the leaf unfurls, leaving only the prey's exoskeleton behind.
Drosera anglica grows in open, non-forested habitat with wet, often calcium-rich soils. These include bogs, marl fens, quaking bogs, cobble shores, and other calcareous habitats.[9] This tolerance of calcium is relatively rare in the rest of the genus. D. anglica is often associated with various sphagnum mosses, and many times grows in a soil substrate that is entirely composed of living, dead, or decomposed sphagnum. The sphagnum wicks moisture to the surface while simultaneously acidifying it. What soil nutrients are not seeped away by the constant moisture are often used up by the sphagnum or made unavailable by the low soil pH. Since nutrient availability is low, competition from other plants is diminished, allowing the carnivorous English sundew to flourish.
Drosera anglica is one of the most widely distributed sundews in the world. It is generally circumboreal, meaning that it is found at high latitudes around the globe. In a few areas, however, it is found farther south, particularly in Japan, southern Europe, the Hawaiian island of Kauaʻi, and California. Plants from Hawaiʻi, where it is known as mikinalo, are generally smaller than normal and do not experience a winter dormancy period. Its natural habitat includes 12 U.S. states, including Alaska, and 11 Canadian provinces and territories.[10] The altitudinal range is from 5 metres (20') to at least 2000 metres (6000').[9][11] In the US state of Minnesota, it was found in 1978 growing in shallow pools in peatlands with minerotrophic water dominated by low growing mosses and sedge species; because of its limited to small populations, and the type of microhabitats that it occupies, it is listed as a threatened species in the state.[8]
All North American Drosera species except for D. anglica have a chromosome count of 2n=20. In 1955, Wood noted that D. anglica had a chromosome count of 2n=40, and hypothesized that it was of hybrid amphidiploid origin.[12] Since the leaf morphology of D. anglica is an intermediary between that of D. rotundifolia and D. linearis and the two occur sympatrically in several locations, Wood conjectured that D. anglica likely originated from a hybrid between these two.[12]
All North American Drosera species produce sterile hybrids. The natural hybrid D. rotundifolia × D. linearis (conventionally but incorrectly referred to as Drosera ×anglica), is also sterile but is morphologically similar to the modern D. anglica.[5] Errors in meiosis during ovule and pollen production, however, can result in a chromosome doubling which can allow for viable seed to be produced. The resulting plants, known as amphiploids, would be fertile. Woods noted that this appeared to be an ongoing process with D. anglica speciating from D. rotundifolia × D. linearis through amphidiploidy in multiple locations.[12] The question remains as to why D. anglica is so widespread, whereas the range of D. linearis is limited to the Great Lakes region of North America. The greater adaptability of D. anglica to varied habitat conditions could be a major factor.[5]
Drosera anglica was first described by William Hudson in 1778. It has frequently been confused with the other circumpolar long-leaf Drosera, D. intermedia. This confusion was fueled by the resurfacing of an older name, D. longifolia (described by Carl Linnaeus in 1753), which was regarded as being too ambiguous in description and had been applied to specimens of both D. anglica and D. intermedia. Herbarium specimens were also a mix of the two species. These points led Martin Cheek to propose D. longifolia for rejection as a species name in 1998.[13] The proposal was accepted and the taxon listed as rejected in 1999.[14]
Several naturally occurring hybrids involving D. anglica exist. These include:
D. anglica × capillaris = D. × anpil D. anglica × filiformis = D. × anfil D. anglica × linearis D. anglica × intermedia = D. × anterm D. anglica × spatulata = D. × nagamoto D. linearis × anglica = D. × linglica D. rotundifolia × anglica = D. × obovataThese are all sterile. In addition, several man-made hybrids have been made.
A dense carpet of flowering D. anglica on a quaking bog
An atypical D. anglica flower with 6 petals
Several damselflies ensnared by some English sundews
D. anglica growing in a mountain bog, British Columbia, Canada
{{cite web}}: CS1 maint: multiple names: authors list (link) Drosera anglica, commonly known as the English sundew or great sundew, is a carnivorous flowering plant species belonging to the sundew family Droseraceae. It is a temperate species with a circumboreal range, although it does occur as far south as Japan, southern Europe, and the island of Kauai in Hawaii, where it grows as a tropical sundew. It is thought to originate from an amphidiploid hybrid of D. rotundifolia and D. linearis, meaning that a sterile hybrid between these two species doubled its chromosomes to produce fertile progeny which stabilized into the current D. anglica.
Drosera anglica es una especie de planta carnívora perteneciente al género Drosera. Es originaria de regiones templadas, aunque puede encontrarse en el sur de Japón, sur de Europa, y en Hawái, donde crece con un hábito subtropical. Procede de la híbridación entre D. rotundifolia y D. linearis, lo que significa que de un híbrido estéril entre estas dos especies se duplicó sus cromosomas para producir descendencia fértil que estabilizó la descendencia de D. anglica.[1]
Drosera anglica es una planta herbácea perennifolia que forma una roseta vertical, sin tallo, con hojas lineal-espatuladas. Como es típico en las droseras, las láminas están densamente cubiertas con glándulas mucilaginosas, cada punta con una gota clara de un fluido viscoso utilizado para la captura de insectos. La lámina, que es de 15-35 milímetros,[2] se mantiene semi-erecta por un largo pecíolo, con lo que el tamaño total de la hoja alcanza los 30-95 mm. Las plantas son verdes, con coloración roja si la luz es brillante. En todas las poblaciones excepto en aquellos en Kaua'i, D. anglica descansa en invierno formando yemas llamadas hibernáculos. Estos consisten en un nudo de hojas muy rizado, a nivel del suelo, que se despliega en primavera, al final del periodo de latencia. El sistema radicular es débil y penetra unos pocos centímetros en el suelo, lo que le sirve, principalmente como anclaje y para la absorción de agua. El nitrógeno es escaso en los pantanos por lo que la captura y digestión de insectos le proporciona una fuente alternativa.
D. anglica florece en el verano, con una inflorescencia en forma de pedúnculo de 6-18 cm de longitud, con varias flores blancas que se abren de forma individual. Al igual que otras droseras, las flores tienen cinco sépalos, pétalos, y estambres.[2] Del olor, y menos del néctar de las flores depende para la polinización por la atracción de los insectos polinizadores, en lugar de fijar la semilla bien a través de la autopolinización (autogamia).[3]
Al igual que todas las droseras, D. anglica utiliza glándulas mucilaginosas, llamadas tentáculos que cubren sus láminas para atraer, atrapar y digerir pequeños artrópodos, por lo general insectos. Estos son atraídos por un aroma azucarado exudado por las glándulas y que al bajar en la planta se adhieren como gotas pegajosas de mucílago. Aunque la mayoría de sus presas se compone de pequeños insectos tales como moscas, insectos más voluminosos con grandes alas también son capturados. Pequeñas mariposas, caballitos del diablo e incluso libélulas, pueden convertirse en presas inmovilizadas por el mucílago pegajoso de la planta.
D. anglica es una de las droseras más ampliamente distribuidas en el mundo. Por lo general, es circumboreal, lo que significa que se encuentra en las altas latitudes del mundo. En algunas áreas, sin embargo, se encuentra más al sur, particularmente en Japón, el sur de Europa, la isla hawaiana de Kauai, y California. Las plantas de Hawái, donde se le conoce como mikinalo, son generalmente más pequeñas de lo normal y no experimentan un período de reposo vegetativo de invierno. Su hábitat natural incluye 12 estados de EE.UU., incluyendo Alaska, y 11 provincias y territorios canadienses.[4] El rango altitudinal es desde 5 m, como mínimo, a 2000 m.[5][6]
D. anglica crece en hábitat abiertos, no boscosos, húmedos, a menudo en suelos ricos en calcio. Estos incluyen pantanos, margas pantanosas, ciénagas, costas de cantos rodados, y otros hábitats calcáreos.[5] Esta tolerancia al calcio es relativamente rara en el resto del género. D. anglica se asocia a menudo con varios musgos sphagnum, y muchas veces crece en un sustrato de suelo que se compone exclusivamente de sphagnum, vivos, muertos, o descompuestos. El sphagnum elimina la humedad de la superficie al mismo tiempo que la acidificación. Dado que la disponibilidad de nutrientes es baja, la competencia de otras plantas se reduce, permitiéndole florecer.
Drosera anglica fue descrita por William Hudson y publicado en Flora Anglica, Editio Altera 135. 1778.[7]
Drosera: tanto su nombre científico –derivado del griego δρόσος [drosos]: "rocío, gotas de rocío"– como el nombre vulgar –rocío del sol, que deriva del latín ros solis: "rocío del sol"– hacen referencia a las brillantes gotas de mucílago que aparecen en el extremo de cada hoja, y que recuerdan al rocío de la mañana.
anglica: epíteto latino que significa "de Inglaterra".[8]
Drosera anglica es una especie de planta carnívora perteneciente al género Drosera. Es originaria de regiones templadas, aunque puede encontrarse en el sur de Japón, sur de Europa, y en Hawái, donde crece con un hábito subtropical. Procede de la híbridación entre D. rotundifolia y D. linearis, lo que significa que de un híbrido estéril entre estas dos especies se duplicó sus cromosomas para producir descendencia fértil que estabilizó la descendencia de D. anglica.
Pikalehine huulhein (Drosera anglica) on huulheinaliste sugukonda huulheina perekonda kuuluv putuktoiduline õistaim.
Esimesena kirjeldas Linnaeus huulheinaliiki D. longifolia. 1778 avastas William Hudson, et selle nime alla on ühendatud kaks liiki, mis tuleks eraldada (teine liik oli vahelmine huulhein). Linnaeuse antud nime kasutati siiski veel tükk aega edasi, kuni segaduste vältimiseks see 1999. aastal lõpuks keelati.
Arvatakse, et taim on D. rotundifolia ja D. linearis'e hübriid. See tähendab, et nende kahe liigi vaheline tavaliselt viljatu hübriid kahekordistas oma kromosoomistiku, muutus sigimisvõimeliseks ja stabiliseerus uue liigi, pikalehise huulheinana. Kummalgi lähteliigil on 20 kromosoomi, pikalehisel huulheinal 40. Pikalehine huulhein annab omakorda hübriide teiste huulheintega, aga need kõik on viljatud.
Nagu teisedki selle perekonna liigid, kasvab pikalehine huulhein põhjaparasvöötmes, kuid teda leidub ka Jaapanis, Hawaii saartel jne. Taim eelistab kasvada soostunud pinnases, näiteks madalsoos. Mägedes kasvab ta kuni 2 km kõrguseni.
Huulheinte juurestik ulatub kõigest mõne sentimeetri sügavusele. Juuri kasutatakse vaid kinnitumiseks ja vee hankimiseks. Lämmastikku on huulheinte tüüpilistes kasvukohtades vähe ja sellepärast pakub loomade söömine taimele täiendava võimaluse lämmastikku hankida.
Nagu kõigil huulheinadel, katavad pikalehiselgi huulheinal lehelaba varre otsas olevat kleepuvad näärmed, mida taim kasutab väikeste lülijalgsete, peamiselt putukate ligimeelitamiseks, kinnipüüdmiseks ja seedimiseks. Selleks eritavad näärmed magusat lõhna ja lima, mille külge saak kinni jääb. Enamiku saagist moodustavad väikesed putukad, näiteks kärbsed, ent ka väikesed liblikad, taolistiivalised ja isegi kiilid võivad huulheina saagiks langeda.
Taime kokkupuutele saagiga järgneb tigmotroopiline ehk puutetundlik reaktsioon, millega näärmekarvad suunduvad saagi poole. Ühtlasi suureneb näärmete limaeritus. See reaktsioon toimub mõne minuti jooksul ja on tugevam siis, kui saak end liigutab. Pikalehine huulhein on võimeline enamakski, nimelt suudab ta lehe keerata ümber saagi, et suurendada oma kokkupuutepinda saagiga, aga see kestab tunde või eriti suure saagi korral isegi päevi. Saakloom sureb kas kurnatusse või lämbub sellepärast, et lima ummistab tema trahheed. Lõpuks, kui saakloom on ära seeditud, keerdub leht lahti ja järele jääb üksnes saaklooma välisskelett.
Pikalehisel huulheinal on talvel puhkeperiood. Ta talvitub pungadena, mis koosnevad tihedalt kokku keerdunud ja isegi sõlmunud lehtedest. Kevadel kerivad lehed end pungast jälle lahti.
Pikalehine huulhein (Drosera anglica) on huulheinaliste sugukonda huulheina perekonda kuuluv putuktoiduline õistaim.
Esimesena kirjeldas Linnaeus huulheinaliiki D. longifolia. 1778 avastas William Hudson, et selle nime alla on ühendatud kaks liiki, mis tuleks eraldada (teine liik oli vahelmine huulhein). Linnaeuse antud nime kasutati siiski veel tükk aega edasi, kuni segaduste vältimiseks see 1999. aastal lõpuks keelati.
Arvatakse, et taim on D. rotundifolia ja D. linearis'e hübriid. See tähendab, et nende kahe liigi vaheline tavaliselt viljatu hübriid kahekordistas oma kromosoomistiku, muutus sigimisvõimeliseks ja stabiliseerus uue liigi, pikalehise huulheinana. Kummalgi lähteliigil on 20 kromosoomi, pikalehisel huulheinal 40. Pikalehine huulhein annab omakorda hübriide teiste huulheintega, aga need kõik on viljatud.
Nagu teisedki selle perekonna liigid, kasvab pikalehine huulhein põhjaparasvöötmes, kuid teda leidub ka Jaapanis, Hawaii saartel jne. Taim eelistab kasvada soostunud pinnases, näiteks madalsoos. Mägedes kasvab ta kuni 2 km kõrguseni.
Huulheinte juurestik ulatub kõigest mõne sentimeetri sügavusele. Juuri kasutatakse vaid kinnitumiseks ja vee hankimiseks. Lämmastikku on huulheinte tüüpilistes kasvukohtades vähe ja sellepärast pakub loomade söömine taimele täiendava võimaluse lämmastikku hankida.
Nagu kõigil huulheinadel, katavad pikalehiselgi huulheinal lehelaba varre otsas olevat kleepuvad näärmed, mida taim kasutab väikeste lülijalgsete, peamiselt putukate ligimeelitamiseks, kinnipüüdmiseks ja seedimiseks. Selleks eritavad näärmed magusat lõhna ja lima, mille külge saak kinni jääb. Enamiku saagist moodustavad väikesed putukad, näiteks kärbsed, ent ka väikesed liblikad, taolistiivalised ja isegi kiilid võivad huulheina saagiks langeda.
Taime kokkupuutele saagiga järgneb tigmotroopiline ehk puutetundlik reaktsioon, millega näärmekarvad suunduvad saagi poole. Ühtlasi suureneb näärmete limaeritus. See reaktsioon toimub mõne minuti jooksul ja on tugevam siis, kui saak end liigutab. Pikalehine huulhein on võimeline enamakski, nimelt suudab ta lehe keerata ümber saagi, et suurendada oma kokkupuutepinda saagiga, aga see kestab tunde või eriti suure saagi korral isegi päevi. Saakloom sureb kas kurnatusse või lämbub sellepärast, et lima ummistab tema trahheed. Lõpuks, kui saakloom on ära seeditud, keerdub leht lahti ja järele jääb üksnes saaklooma välisskelett.
Pikalehisel huulheinal on talvel puhkeperiood. Ta talvitub pungadena, mis koosnevad tihedalt kokku keerdunud ja isegi sõlmunud lehtedest. Kevadel kerivad lehed end pungast jälle lahti.
Pitkälehtikihokki (Drosera longifolia, synon. Drosera anglica) on lähinnä soilla viihtyvä monivuotinen, melko pienikokoinen kihokkilaji. Pystykasvuisen lehtiruusukkeen keskeltä nousee 6–20 senttimetriä pitkä kukkavana, jonka päässä on valkoisten kukkien muodostama yksihaarainen viuhkokukinto. Muiden kihokkilajien tapaan se on lihansyöjäkasvi ja tyydyttää osan typentarpeestaan pyydystämällä passiivisesti pieniä hyönteisiä, jotka tarttuvat kihokinlehden tahmeaa nestettä erittäviin pyyntikarvoihin. Pitkälehtikihokkia tavataan Euraasiassa Britteinsaarilta Venäjälle ja hajanaisena Tyynellemerelle saakka. Lisäksi sitä kasvaa muun muassa Japanissa ja Pohjois-Amerikassa.
Pitkälehtikihokin lehdet muodostavat melko pystykasvuisen ruusukkeen. Lehtien ruoti on 2–5 cm pitkä. Punaisten, nuppineulan muotoisten, tahmeiden pyyntikarvojen peittämä lehtilapa on pituudeltaan 10–25 millimetriä ja leveydeltään 3–7 millimetriä. Leveimmillään lapa on kärkiosastaan. Lehtiruusukkeen keskeltä nouseva suora kukkavana on 6–20 cm pitkä. Vanan päässä on pienten valkoisten kukkien muodostama kukinto, joka on muodoltaan yksihaarainen viuhko eli kiemura. Pienet kukat ovat kaksineuvoisia ja säteittäisiä. Verhiö ja teriö ovat neljä- tai viisilehtisiä. Terälehdet ovat väriltään valkoisia. Kukat avautuvat vain lyhyeksi aikaa aurikoisella säällä. Suomessa pitkälehtikihokki kukkii kesä-heinäkuussa. Hedelmä on kota, siemenet ovat sileäpintaisia.[1][2]
Pitkälehtikihokki voi levitä paitsi siementen avulla, myös kasvullisesti syyskesällä muodostuvista jälkisilmuista. Kasvi talvehtii lehtiruusukkeen kärkisilmun avulla, muiden lehtien lakastuessa.[3]
Lähilajeista pienikokoinen pitkälehtikihokki muistuttaa pikkukihokkia (D. intermedia), jolla on myös pitkulaiset lehtilavat, mutta on huomattavasti pienempikokoinen. Pyöreälehtikihokista (D. rotundifolia) pitkälehtikihokin puolestaan erottaa erityisesti lehtilapojen muodosta, jotka ensin mainitulla ovat pyöreähköt. Pitkälehtikihokki voi risteytyä pyöreälehtikihokin kanssa lajien yhteisillä kasvupaikoilla, jolloin syntyy kantalajeja isokokoisempi risteymä D. longifolia x rotundifolia.[4]
Pitkälehtikihokkia tavataan Euroopassa Britteinsaarilta, Itä-Ranskasta ja Alppien alueelta itään Keski-Venäjälle saakka. Etelässä levinneisyysalue rajoittuu Pohjois-Italiaan, Unkariin sekä Pohjois-Romaniaan ja -Ukrainaan. Pohjoisessa lajia tavataan Fennoskandian pohjoisosiin ja Pohjois-Venäjälle saakka. Pienempiä esiintymiä on muun muassa Pyreneillä, Kreikassa, Keski-Romaniassa ja Etelä-Ukrainassa. Levinneisyysalue jatkuu hajanaisena Venäjällä Aasian puolelle läpi Etelä- ja Keski-Siperian aina Tyynellemerelle saakka. Lajia kasvaa myös Pohjois-Japanissa. Pohjois-Amerikassa pitkälehtikihokkia kasvaa suuressa osassa Alaskaa ja Kanadaa arktisimpia alueita lukuun ottamatta, sekä etelämpänä myös Kalliovuorilla. Lajia tavataan myös Havaijilla.[5]
Suomessa pitkälehtikihokki on alkuperäislaji, jota tavataan koko maassa jokseenkin yleisenä.[4] Runsain laji on Koillismaalla sekä Kaakkois- ja Pohjois-Lapissa.[6] Pohjois-Suomessa tavataan yleisesti myös pitkälehtikihokin pienikokoisempi muoto, f. pusilla.[4]
Pitkälehtikihokki kasvaa monenlaisilla soilla: rämeiden, nevojen ja lettojen kuljuissa ja rimmissä sekä luhtasoilla. Lajia tavataan myös rannoilla, hylättyjen sorakuoppien tihkuisilla pohjilla ja järvien vesijättömailla.[4]
Lehtiensä tahmeilla karvoilla pitkälehtikihokki pyydystää hyönteisiä. Hyönteisen jäätyä kiinni karvoihin kietoutuu lehti hitaasti sen ympärille ja lopulta se tukehtuu limaan. Lehden entsyymit sulattavat saaliin kasvin ravinnoksi. Hyönteisravinto on kasville arvokas ravinnonlisä niukkaravinteisilla soilla.[7]
Eri kihokkilajeja on perinteisesti käytetty känsien ja liikavarpaiden hoitamiseen. Kihokkeja on Ruotsissa käytetty myös viilin tapaisen maitotuotteen valmistukseen. Astia hierottiin kihokinlehdillä, ja sitten siihen kaadettiin vastalypsettyä maitoa käymään.[5]
Pitkälehtikihokki (Drosera longifolia, synon. Drosera anglica) on lähinnä soilla viihtyvä monivuotinen, melko pienikokoinen kihokkilaji. Pystykasvuisen lehtiruusukkeen keskeltä nousee 6–20 senttimetriä pitkä kukkavana, jonka päässä on valkoisten kukkien muodostama yksihaarainen viuhkokukinto. Muiden kihokkilajien tapaan se on lihansyöjäkasvi ja tyydyttää osan typentarpeestaan pyydystämällä passiivisesti pieniä hyönteisiä, jotka tarttuvat kihokinlehden tahmeaa nestettä erittäviin pyyntikarvoihin. Pitkälehtikihokkia tavataan Euraasiassa Britteinsaarilta Venäjälle ja hajanaisena Tyynellemerelle saakka. Lisäksi sitä kasvaa muun muassa Japanissa ja Pohjois-Amerikassa.
Drosera anglica est une espèce de plantes carnivores du genre Drosera et de la famille des Droseraceae
Drosera anglica est une plante herbacée, vivace, terrestre qui peut survivre à des hivers rigoureux en créant à l'automne un hibernacle, qui lui permettra de résister aux températures inférieures à 0 °C. Les feuilles sont linéaires, érigées, allongées, spatulées, disposées en rosette. Elles mesurent jusqu'à 10 cm de long et prennent une légère teinte rouge grâce au soleil.
Les fleurs, quant à elles, sont assez petites. La floraison a lieu au cours de l'été, entre juillet-août. L'inflorescence est un épi érigé qui se déroule au fur et à mesure de la floraison. Les petites fleurs sont blanches, constituées de cinq pétales, situées en hauteur à l'abri des pièges. Elles donneront naissances à des minuscules capsules contenant des fines graines fusiformes.
Malgré ce que pourrait faire penser le nom scientifique, l'espèce ne vit pas qu'en Angleterre. On la trouve dans une grande partie de l'Europe et de l'Asie tempérée ainsi qu'en Amérique du Nord.
Aussi connue sous le nom scientifique synonyme de Drosera longifolia, Drosera anglica est aujourd'hui dans nos tourbières une plante extrêmement rare et peu commune qu'il est important de protéger. Il est possible de l'observer à certains endroits localisés mais elle se trouve le plus souvent en petite quantité. Drosera anglica apprécie les tourbières à sphaignes et les prairies acides humides. On peut l'observer en compagnie d'autres espèces de Drosera, notamment Drosera rotundifolia et Drosera intermedia.
Il existe aussi un hybride naturel entre Drosera anglica et Drosera rotundifolia, appelé Drosera × obovata. Il se caractérise par des pièges beaucoup plus larges que Drosera anglica.
Drosera anglica affectionne les tourbières à sphaignes, il n'est pas rare de la voir croître dans un sol immergé d'eau. Elle demande une exposition très ensoleillée comme la plupart des Drosera, et ne nécessite guère d'entretien. Il suffit juste de surveiller les hibernacles durant la mauvaise saison, qui ont tendance à pourrir par excès d'humidité.
Drosera anglica est une plante fragile dans son milieu naturel dont elle demande une attention particulière. C'est également une plante protégée, comme tous les Drosera qui poussent en France. Cependant de nombreux programmes et excursions randonneuses permettent de faire découvrir ces plantes issues d'un écosystème fragile au grand public, et ainsi prévoir la protection et l'assurance d'un repeuplement de Drosera anglica en milieu naturel.
Drosera anglica a été croisée avec quelques espèces de Drosera, que ce soit par l'homme (origine horticole) ou en milieu naturel :
Cependant, les hybrides sont des plantes stériles, c'est-à-dire que ces plantes ne produisent pas de graines après la fructification. Dans ce cas on peut multiplier la plante uniquement en procédant par bouture de feuilles dans du sphagnum vivant.
Capture d'un piège
Habitat de Drosera anglica dans l'Oregon
La fleur
Trois proies capturées
Une bonne population
Drosera anglica est une espèce de plantes carnivores du genre Drosera et de la famille des Droseraceae
Jendźelska rosowka je rostlina ze swójby rosowkowych rostlinow łaćonsce: Drosera longifolia, Droseraceae).
Jendźelska rosowka je rostlina ze swójby rosowkowych rostlinow łaćonsce: Drosera longifolia, Droseraceae).
Drosera anglica Huds. è una pianta carnivora della famiglia delle Droseracee.[1]
Drosera anglica è molto simile a Drosera intermedia. È caratterizzata da una rosetta i cui piccioli dispongono all'estremità di foglie ricoperte da numerosi tentacoli rossi, ricoperti di gocce che intrappolano, per la loro collosità, piccoli insetti volanti.
È molto diffusa nel nord America ma anche in Europa e in Asia. in Italia è molto rara, e si trova lungo quasi tutto l'arco alpino.
Cresce in torbiere a sfagni e ai margini di paludi e acquitrini con acque acide, dal livello del mare alla fascia alpina
Drosera anglica Huds. è una pianta carnivora della famiglia delle Droseracee.
Drosera anglica est planta carnivora familiae Droseracearum. Species est temperata, cuius distributio generatim est circumborealis, sed in Iaponia, Europa meridiana, et Kauais Havaiorum etiam habitat, ubi ut droseracea subtropica vivit.
Multae Droserae anglicae florentes in palude trementi crescunt.
Nonnulla zygoptera a Droseris anglicis capiuntur.
Drosera anglica in palude montana Columbiae Britannicae Canadae crescit.
Vide "Drosera anglica" apud Vicispecies. 
Situs scientifici: Tropicos • Tela Botanica • GRIN • ITIS • Plant List • NCBI • Biodiversity • Encyclopedia of Life • Plant Name Index • Flora of North America • USDA Plants Database Drosera anglica est planta carnivora familiae Droseracearum. Species est temperata, cuius distributio generatim est circumborealis, sed in Iaponia, Europa meridiana, et Kauais Havaiorum etiam habitat, ubi ut droseracea subtropica vivit.
Ilgalapė saulašarė (lot. Drosera anglica, angl. Greater sundew, Dewplant , vok. Langblättriger sonnentau) – saulašarinių (Droseraceae) šeimos, saulašarių genties daugiametis, vabzdžiaėdis, vaistinis augalas. Pirmasis augalą aprašė William Hudson, 1778 metais. Saulašarės pavadinimas kilo iš graikiškų žodžių: droseros – rasotas; drosa – rasa. Kai kuriose Lietuvos vietovėse dar vadinama pempės žole, rasažole ar raskila.
Tai 10 –25 cm aukščio, skrotelę formuojantis augalas. Lapai linijiški, su koteliais, buki; lakštai pailgi, atvirkščiai lancetiški arba pleištiški, pagrinde palaipsniui siaurėjantys, viršutinėje pusėje apaugę liaukiniais plaukeliais; pakraštiniai liaukiniai plaukeliai siekia 4 –7 mm ilgio; lapkočiai 2 –9 cm ilgio. Koteliai ir liaukiniai plaukeliai yra bordinio atspalvio, lapų plokštelės – žalsvos. Skrotelėje lapai išsidėsto gana stačiai, nėra prigludę prie substrato. Žiedstiebiai 2–3, dukart ilgesni už lapus. Taurelė iki 5 mm ilgio, jos skiltys apie 1,5 mm pločio. Balti, taisyklingi, penkianariai saulašarės žiedai paprastuose vienašaliuose žiedynuose. Žiedynas gausiažiedis. Vainiklapiai pailgi, kiaušiniški, 5–6 mm ilgio ir 3,5–4 mm pločio. Dėžutė pailgai ovali, lygi, 6–7 mm ilgio, ilgesnė už taurelę. Žiedai plačiai prasiskleidžia tik saulei šviečiant, kitu metu būna susivėrę. Vaisius – pailga, lygi dėžutė; sėklos apie 1 mm ilgio, verpstiškos, juodos, su tankiu gyslų tinklu paviršiuje.
Žydi liepos–rugpjūčio mėnesį. Vaisiai nunoksta rugpjūčio mėnesį.
Vabzdžiaėdis augalas. Augdamas rūgščiame substrate jis per šaknis negauna azoto junginių. Lipniais plaukeliais, kuriais apaugę lapai, gaudo smulkius vabzdžius ir fermentais, išskiriamais liaukučių, ištirpina ir paima iš jų reikalingas maisto medžiagas.
Auga aukštapelkėse, retai pereinamo tipo pelkėse, pelkių įdubimuose, žemumose, labai šlapiose vietose, liūnuose, durpynuose, klampynėse, kartu su kiminais. Bendras paplitimas. Šiaurės ir Vidurio Europa, Sibiras, Japonija, Šiaurės Amerika. Ilgalapė saulašarė įprastai auga vidutinio klimato juostoje, nors pasireiškia į pietus, pvz., Japonijoje, Pietų Europoje, Havajuose, kur auga kaip paatogrąžių saulašarė.
Vaistinis augalas. Turi obuolinės rūgšties, fermentų (panašių į pepsiną), beazotinės medžiagos drozerino (C11H8O3). Augalo ekstraktas naudojamas sergant kokliušu, bronchitu, astma, ateroskleroze. Iš saulašarės žolės gaminamas preparatas drozerinas. Žydėjimo metu surinkta saulašarinių žolė naudojama homeopatijoje. Be to, Norvegijoje saulašarės lapai naudojami pieno konservavimui ir pieno indų plovimui.
Ilgalapė saulašarė (lot. Drosera anglica, angl. Greater sundew, Dewplant , vok. Langblättriger sonnentau) – saulašarinių (Droseraceae) šeimos, saulašarių genties daugiametis, vabzdžiaėdis, vaistinis augalas. Pirmasis augalą aprašė William Hudson, 1778 metais. Saulašarės pavadinimas kilo iš graikiškų žodžių: droseros – rasotas; drosa – rasa. Kai kuriose Lietuvos vietovėse dar vadinama pempės žole, rasažole ar raskila.
Garlapu rasene (Drosera anglica) ir daudzgadīgs raseņu dzimtas kukaiņēdājs lakstaugs.
Garlapu rasenei ir raksturīgas rozetē izvietotas lapas, kuras aug slīpi ārā no zemes (vai retāk — stāvus) sasniedzot 5—20 cm augstumu. Lapas plātne ir iegarena (aptuveni 1—4 cm garumā, 0,2—0,5 cm platumā). Lapas virspusei ir sarkanīga nokrāsa, un, kā tas ir raksturīgs rasenēm, tā ir klāta ar gariem sarkanīgiem dziedzermatiņiem, kuru galos ir lipīga šķidruma lāse (līdzīga rasas pilienam), kura tiek izmantota, lai ķertu kukaiņus. Lapas apakšpuse zaļa un kaila. Ap lapas kātu var būt pavedienveida pielapes.[1] Augam ir vāja sakņu sistēma, kura sniedzas tikai dažus centimetrus zem zemes, un saknes galvenokārt veic ūdens absorbcijas funkciju.
Ziedēšanas periods ir jūnijā un jūlijā. Tad auga rozetes centrā var parādīties līdz pat diviem ziednešiem, kuru galotnē veidojas skraja ziedkopa ar sīkiem ziediem. Tiem ir 5 baltas vainaglapas un 5 zaļas kauslapas. Garlapu rasenes auglis ir gluda olveida pogaļa.[1]
Līdzīga ir ieapaļā rasene (Drosera x obovata), kas ir apaļlapu rasenes (Drosera rotundifolia) un garlapu rasenes krustojums. Tai ir atšķirīgas formas lapas un salīdzinoši zemāks ziednesis.
Garlapu rasene ir viena no visizplatītākajām raseņu dzimtas pārstāvēm pasaulē. Augs ir galvenokārt izplatīts ziemeļu reģionos, bet ir sastopams arī vairāk uz dienvidiem, piemēram, Japānā, Eiropas dienvidos, Havaju salā Kauai un Kalifornijā. Havaju salās augošās garlapu rasenes ir mazākas nekā citur un tām nav ziemas miera perioda, bet tās var ziedēt cauru gadu.[2]
Latvijā garlapu rasene ir sastopama visā teritorijā, bet salīdzinoši retāk nekā apaļlapu rasene. Tā ir sastopama dažāda lieluma purvos un purvainos ezeru krastos.[1]
Garlapu rasene (Drosera anglica) ir daudzgadīgs raseņu dzimtas kukaiņēdājs lakstaugs.
De lange zonnedauw (Drosera anglica) is een overblijvende, vleesetende plant uit de zonnedauwfamilie (Droseraceae). Ze staat op de Nederlandse Rode Lijst van planten als zeer zeldzaam en zeer sterk afgenomen. De lange zonnedauw komt in Nederland nog voor in Drenthe, zoals in het Bargerveen. De soort is uitgestorven in Vlaanderen. Deze soort is in Nederland wettelijk beschermd. Ze komt van nature voor op het noordelijk halfrond: in Europa, Noord-Amerika en Japan.
De plant wordt 5-20 cm hoog en vormt een bladrozet. De langgesteelde bladeren zijn opstaand en langwerpig tot lancetvormig met de grootste breedte boven het midden. Op de bladeren zitten talrijke, kleverige, klierweefsel bevattende, haardunne rode tentakels. Hiermee vangt de plant kleine insecten, zoals Simuliidae. Het blad rolt om het insect heen en scheidt verteringsenzymen uit. De hierbij vrijkomende voedingsstoffen (onder andere stikstof) wordt door de plant opgenomen.
De plant loopt in het voorjaar uit en bloeit in juli en augustus met drie tot acht witte bloemen, die alleen bij zonneschijn opengaan. De bloeiwijze is een schicht. De plant is zowel een zelfbestuiver als een kruisbestuiver. De doosvrucht is gegroefd en bevat zeer veel, kleine zaadjes. In de vroege herfst gaat de plant in winterrust.
De lange zonnedauw komt voor aan de rand van levend hoogveen met opstijgend, iets mineraalhoudend water en in blauwgraslanden.
Een synoniem is Drosera longifolia L. (1753): een naam waarvan in de ICBN vastgelegd is dat die niet gebruikt mag worden.
De namen in andere talen kunnen vaak eenvoudig worden opgezocht met de interwiki-links.
Mediabestanden die bij dit onderwerp horen, zijn te vinden op de pagina Drosera longifolia op Wikimedia Commons. De lange zonnedauw (Drosera anglica) is een overblijvende, vleesetende plant uit de zonnedauwfamilie (Droseraceae). Ze staat op de Nederlandse Rode Lijst van planten als zeer zeldzaam en zeer sterk afgenomen. De lange zonnedauw komt in Nederland nog voor in Drenthe, zoals in het Bargerveen. De soort is uitgestorven in Vlaanderen. Deze soort is in Nederland wettelijk beschermd. Ze komt van nature voor op het noordelijk halfrond: in Europa, Noord-Amerika en Japan.
De plant wordt 5-20 cm hoog en vormt een bladrozet. De langgesteelde bladeren zijn opstaand en langwerpig tot lancetvormig met de grootste breedte boven het midden. Op de bladeren zitten talrijke, kleverige, klierweefsel bevattende, haardunne rode tentakels. Hiermee vangt de plant kleine insecten, zoals Simuliidae. Het blad rolt om het insect heen en scheidt verteringsenzymen uit. De hierbij vrijkomende voedingsstoffen (onder andere stikstof) wordt door de plant opgenomen.
De plant loopt in het voorjaar uit en bloeit in juli en augustus met drie tot acht witte bloemen, die alleen bij zonneschijn opengaan. De bloeiwijze is een schicht. De plant is zowel een zelfbestuiver als een kruisbestuiver. De doosvrucht is gegroefd en bevat zeer veel, kleine zaadjes. In de vroege herfst gaat de plant in winterrust.
De lange zonnedauw komt voor aan de rand van levend hoogveen met opstijgend, iets mineraalhoudend water en in blauwgraslanden.
Smalsoldogg (Drosera longifolia) er ein 5-20 cm høg myrplante med smale, opprette blad i rosett. Blada har raude kjertelhår som skil ut ei væske som løyser opp insekt som set seg fast i blada. Frå midten av bladrosetten går det opp eit blomsterstandskaft med 3 til 6 blomstrar. Dei små, kvite blomstrane er opne berre ein i gongen, og ikkje meir enn eit par timar på solrike dagar.
Blomstrane har fem begerblad, fem kronblad, fem pollenblad og tre fruktblad. Kapselen inneheld svært små og lette frø som kan bli ført langt av stad med vinden eller flyte på vatn.
Når sprellande insekt set seg fast i kjertelhåra, vert produksjonen av slim stimulert. Samtisig bøyer fleire kjertelhår seg mot insektet, og bladet krøller seg saman. Etter eit døgn vil bladet ha krølla seg saman rundt byttet, og etter enda eit døgn, vil det meste av insektet vere oppløyst, slik at berre hudskjelletet er tilbake. Dei fordøyelege delane av insektet vert tatt opp av planten som næringstilskott.
Smalsoldogg veks både på kalkhaldige og sure, næringsfattige myrer, i Noreg nord til Troms. Han veks frå havnivå og opp til over skoggrensa, men ikkje i høgfjellet. Elles har han sirkumboreal utbreiing. Smalsoldogg er rekna som ein livskraftig art i Noreg.[1]
Smalsoldogg kan krysse seg med rundsoldogg. Avkommet, Drosera obovata (Mert. & W.D.J. Koch), vert sterilt.
Soldogg er brukt i folkemedisinen mot mane ulike plagar, frå augnesjukdommar til liktornar.
Det latinske slektsnamnet Drosera , gresk droseros kjem frå gresk drosos, dogg, og vart brukt som namn på soldogg av Matthias Lobelius i 1581. Longifolia tyder ’med lange blad’.
Eit synonymt namn er Drosera anglica Huds., anglica tyder ’frå England’.
Smalsoldogg (Drosera longifolia) er ein 5-20 cm høg myrplante med smale, opprette blad i rosett. Blada har raude kjertelhår som skil ut ei væske som løyser opp insekt som set seg fast i blada. Frå midten av bladrosetten går det opp eit blomsterstandskaft med 3 til 6 blomstrar. Dei små, kvite blomstrane er opne berre ein i gongen, og ikkje meir enn eit par timar på solrike dagar.
Rosiczka długolistna[3] (Drosera anglica Huds.) – gatunek rośliny należący do rodziny rosiczkowatych. Występuje w Azji, Europie i Ameryce Północnej[4]. Roślina owadożerna. Nazwa rosiczka pochodzi stąd, że na gruczołach jej liści powstaje lepka substancja wabiąca owady, przypominająca rosę[5].
Ma zasięg wokółbiegunowy. Występuje w Europie, Azji i Ameryce Północnej. W Polsce występuje bardzo rzadko, głównie na niżu. W Karpatach potwierdzono jej występowanie tylko na kilku stanowiskach: w Kotlinie Orawsko-Nowotarskiej (na torfowiskach Puścizna Wielka, Puścizna Rękowiańska i Baligówka), na Działach Orawskich i na Polanie Biały Potok – to ostatnie stanowisko (915 m n.p.m.) jest najwyżej położonym miejscem występowania tej rośliny w Polsce[6].
Roślina objęta w Polsce ścisłą ochroną gatunkową. Umieszczona na Czerwonej liście roślin i grzybów Polski (2006) w grupie gatunków wymierających, krytycznie zagrożonych (kategoria zagrożenia: E)[10]. W wydaniu z 2016 roku otrzymała kategorię EN (zagrożony)[11]. Część stanowisk znajduje się na obszarach objętych ochroną (w parkach narodowych i rezerwatach przyrody). Są dwa główne źródła zagrożenia. Pierwszym jest osuszanie siedlisk, drugim ich eutrofizacja wywoływana przez nawozy wypłukiwane z pól uprawnych otaczających jej siedliska[7].
Rosiczka długolistna (Drosera anglica Huds.) – gatunek rośliny należący do rodziny rosiczkowatych. Występuje w Azji, Europie i Ameryce Północnej. Roślina owadożerna. Nazwa rosiczka pochodzi stąd, że na gruczołach jej liści powstaje lepka substancja wabiąca owady, przypominająca rosę.
Drosera anglica[1] este o specie de plante carnivore din genul Drosera, familia Droseraceae, ordinul Caryophyllales, descrisă de William Hudson.[2][3]
Este endemică în[2]:
Conform Catalogue of Life specia Drosera anglica nu are subspecii cunoscute.[2]
Drosera anglica este o specie de plante carnivore din genul Drosera, familia Droseraceae, ordinul Caryophyllales, descrisă de William Hudson.
Este endemică în:
Alberta. Altay. Alaska. Austria. Liechtenstein. Belgium. Belarus. Estonia. Latvia. Lithuania. British Columbia. Buryatiya. California. Heilongjiang. Jilin. Liaoning. Chita. Czech Republic. Slovakia. Denmark. Finland. Channel Is.. France. Monaco. Germany. Great Britain. Hawaiian Is.. Hungary. Idaho. Ireland. Northern Ireland. Irkutsk. Italy. Hokkaido. Honshu. Kyushu. Shikoku. North Korea. Krasnoyarsk. Kazan-retto. Labrador. Maine. Manitoba. Michigan. Minnesota. Montana. Mongolia. New Brunswick. North Dakota. Netherlands. Newfoundland. St.Pierre-Miquelon. Nansei-shoto. Norway. Nova Scotia. Ogasawara-shoto. Ontario. Oregon. Prince Edward I.. Poland. Québec. Romania. Northwest European Russia. Saskatchewan. Spain. Sweden. Switzerland. Tuva. Moldova. Ukraine. Washington. Wisconsin. West Siberia. Yakutskiya. Macedonia.Conform Catalogue of Life specia Drosera anglica nu are subspecii cunoscute.
Rosička anglická (Drosera anglica) je mäsožravá rastlina z rodu rosička.
Vyskytuje sa v severnej časti Európy, Ázie a Severnej Ameriky. Na Slovensku sa vyskytuje v Malej Fatre, Veľkej Fatre, Strážovských vrchoch v Turčianskej kotline a na Oravskej Magure. Obľubuje kyslé stanoviská, rašeliniská vo vyšších polohách, vlhké lúky, slatiny a močiare.[1] Napriek svojmu menu sa v Anglicku vyskytuje vzácne, v Škótsku naopak hojne.[2] Na území Slovenska je zákonom chránená.[3]
Je to malá rastlina, s listami dlhými približne 12 cm. Stvol vyrastá zo stredu do výšky 20 cm a má 3 až 6 bielych kvetov. Môže tvoriť hybridy s rosičkou okrúhlolistou (Drosera rotundifolia).[4]
D. anglica rastúca na plávajúcom močiatri. Wallowa Mountains, Oregon.
D. anglica, ruka pre porovnanie.
Commons ponúka multimediálne súbory na tému Rosička anglická
Wikidruhy ponúkajú informácie na tému Rosička anglická
Rosička anglická (Drosera anglica) je mäsožravá rastlina z rodu rosička.
Storsileshår (Drosera anglica) är en växtart i familjen sileshårsväxter och har en cirkumboreal utbredning. I Sverige är arten vanlig i de mellersta och norra delarna, utom i de allra nordligaste fjälltrakterna. Den förekommer mer sällsynt ända ner i Skåne. Den växer oftast på myrar.
Wikimedia Commons har media som rör Storsileshår.
Storsileshår (Drosera anglica) är en växtart i familjen sileshårsväxter och har en cirkumboreal utbredning. I Sverige är arten vanlig i de mellersta och norra delarna, utom i de allra nordligaste fjälltrakterna. Den förekommer mer sällsynt ända ner i Skåne. Den växer oftast på myrar.
Рослини на болоті
Нетипова квітка з 6 пелюстками
Декілька комах у пастці
Вигнуті волоски навколо захопленої комахи
D.anglica в гірських болотах, Британська Колумбія, Канада
Тропічна форма рослини, Кауаї, Гаваї
Рослини на болоті
Нетипова квітка з 6 пелюстками
Декілька комах у пастці
Вигнуті волоски навколо захопленої комахи
D.anglica в гірських болотах, Британська Колумбія, Канада
Drosera anglica Huds.
Ареал
Рося́нка англи́йская (лат. Drósera ánglica) — насекомоядное растение, растущее на торфяных болотах, вид рода Росянка (Drosera) семейства Росянковые (Droseraceae).
Растёт в Европе, Северной Америке (Канада, США), Монголии. В России — в европейской части, Сибири, на Дальнем Востоке (Камчатка, Приморье, Сахалин)[2].
Росянка английская внесена в Красные книги и списки редких растений некоторых областей России[3].
Drosera longifolia L.
Многолетнее травянистое растение высотой 10—25 см.
Корневая система слабая и служит в основном для удержания растения на месте и впитывания воды.
Листья собраны в прикорневую розетку, косо направлены вверх. Листовая пластинка простая, линейно-продолговатой формы, длиной 1,5—3 см, шириной до 5 мм. Верхушка листа закруглённая, основание клиновидное, постепенно переходящее в черешок. Черешок длинный, общая длина листа вместе с черешком составляет 5—10 см. Поверхность листьев покрыта многочисленными крупными красными железистыми волосками, на концах которых выступают капельки блестящей на солнце вязкой жидкости, служащие для ловли насекомых.
Цветёт в июле — августе. Соцветия — завитки, состоящие из мелких белых цветков, расположены на тонких красноватых цветоносах длиной до 25 см.
Плод — одногнёздная удлинённо-овальная гладкая пятистворчатая коробочка длиной до 7 мм. Семена мелкие, чёрные или чёрно-бурые.
Отвар травы росянки английской применяется в народной медицине[4].
Общий вид растения
Лист росянки английской, свернувшийся вокруг пойманной мухи
Цветущая росянка английская
Цветок крупным планом
Рося́нка англи́йская (лат. Drósera ánglica) — насекомоядное растение, растущее на торфяных болотах, вид рода Росянка (Drosera) семейства Росянковые (Droseraceae).
Растёт в Европе, Северной Америке (Канада, США), Монголии. В России — в европейской части, Сибири, на Дальнем Востоке (Камчатка, Приморье, Сахалин).
Росянка английская внесена в Красные книги и списки редких растений некоторых областей России.
