الأسماء في صفحات التنقل
Jättiläismetsäkarju eli jättiläismetsäsika (Hylochoerus meinertzhageni) on keskisen ja läntisen Afrikan metsissä elävä elinvoimainen sorkkaeläinlaji. Se on sukunsa Hylochoerus ainoa laji. Jättiläismetsäkarjut ovat suurimpia luonnonvaraisia sikoja. Ne voivat kasvaa jopa 210 senttimetriä pitkiksi ja painaa 275 kilogrammaa.[3] Niiden ruumis on tanakka ja pää leveä, mutta jalat ovat lyhyet. Nahkaa peittävät pitkät ja karkeat karvat, jotka nousevat pystyyn eläimen kiihtyessä.
Jättiläismetsäkarju kuvailtiin tieteellisesti vasta vuonna 1904, eikä näiden arkojen eläinten elintapoja tunneta vieläkään hyvin.[4] Ne liikkuvat laumoissa ja käyttävät ravinnokseen ruohoja, lehtiä ja hedelmiä. Ne voivat lisääntyä mihin aikaan tahansa vuodesta, ja emakko synnyttää yleensä 2–6 poikasta. Trooppisen Afrikan metsäkansojen kulttuureissa on paljon lajiin liittyviä uskomuksia.[5] Nisäkäsnimistötoimikunnan ehdotus lajin uudeksi suomenkieliseksi nimeksi on ”jättisika”.[6]
Jättiläismetsäkarju on luonnonvaraisista sioista suurin,[7] mutta jotkin kesysikarodut voivat kasvaa sitä suuremmiksi. Lajin ruumiin pituus on 130–210 senttimetriä, hännän pituus on 25–45 senttimetriä ja säkäkorkeus 75–110 senttimetriä. Painoa täysikasvuisella yksilöllä on 100–275 kilogrammaa. Karjut ovat emakoita huomattavasti suurempia.[3] Ruumis on tanakka, pitkähkö ja pyöreä, ja sitä tukevat jalat ovat varsin lyhyet.[7][8] Takaruumis on säkää korkeampi.[9] Pää on leveä ja tukeva, kärsä vahva.[7] Kuono on poikkeuksellisen leveä ja päättyy suureen kärsälevyyn,[8] jota peittää lyhyt, musta karva.[3]
Jättiläismetsäkarjun kallon pituus on 48 senttiä, ja siinä on hampaita yhteensä 34 kappaletta.[10] Näyttävät, kärjistä ylöspäin kääntyneet yläkulmahampaat voivat kasvaa jopa 35 senttimetrin pituisiksi. Ne ovat pidemmät kuin alakulmahampaat. Kulmahampaat hankaavat toisiaan vasten jatkuvasti, mikä teroittaa alakulmahampaat veitsenteräviksi. Silmien edessä on paljas ihokaistale,[7][3] ja naama on muutoinkin lähes karvaton. Silmien alla sijaitsevat suuret pitkulaiset nahkapahkurat, jotka kasvavat etenkin uroksilla suuriksi.[8] Jättiläismetsäkarjun lehdenmuotoiset korvat ovat pienet ja teräväkärkiset.[3]
Savenväristä nahkaa peittävät pitkät[7] ja erittäin karkeat tummanruskeat tai mustat karvat.[3] Karvoitus voi ohentua huomattavasti iän myötä, mutta otsaa ja niskaa peittävä harja pysyy tuuheana.[8] Niskan harja nousee pystyyn eläimen kiihtyessä. Harjan karvojen pituus voi olla jopa 18 senttimetriä[11]. Muista sikalajeista poiketen jättiläismetsäkarjulla on kummankin silmän etupuolella rako, johon naamarauhaset avautuvat. Toinen erikoinen piirre on kallon yläosassa sijaitseva painauma.[7] Emakoilla on neljä nisää.[4]
Jättiläismetsäkarjua tavataan Afrikassa hajanaisina populaatioina häiriöttömillä alankometsäalueilla Länsi-Afrikassa, Kongojoen itä- ja pohjoispuolella, sekä Ison hautavajoaman läntisellä alueella, Kenian ja Etiopian vuoristoalueilla.[1] Länsi-Afrikassa sitä elää Guineassa, Liberiassa, Etelä-Nigeriassa, Norsunluurannikolla ja Ghanassa; Keski-Afrikassa se elää Länsi- ja Kaakkois-Kamerunissa, Keski-Afrikan tasavallassa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, Kongon tasavallan pohjoisosissa, Pohjois-Gabonissa, Lounais-Etiopiassa, Etelä-Sudanissa ja Ugandassa. Lisäksi Sierra Leonesta, Guinea-Bissausta ja Togosta on vahvistamattomia havaintoja.[2] Ruandan jättiläismetsäkarjuista ei ole tehty havaintoja 1980-luvun jälkeen, mutta lajin yksilöitä saattaa vielä elää Nyungwen metsässä. Päiväntasaajan Guineasta lajin uskotaan hävinneen.[1] Aiemmin jättiläismetsäkarjun uskottiin elävän myös Ngorongoron metsissä Tansaniassa,[12] mutta lajin esiintymisestä Ngorongorossa tai muualla Tansaniassa ei ole varmoja todisteita. Alueella käyneet tutkijaryhmät tai viranomaiset eivät ole havainneet jättiläismetsäkarjuja, vaikka seudun alkuperäisväestö ja maasait väittävätkin nähneensä niitä. Laji on ilmeisesti sekoitettu alueella tavattaviin pensassikoihin (Potamochoerus larvatus).[13][14]
Laji on harvalukuinen suurimmassa osassa levinneisyysaluettaan. Paikallisesti sitä saattaa kuitenkin esiintyä runsaasti tiheästi asuvina kantoina.[1] Hyvässä elinympäristössä kannan tiheys voi olla 7–30 yksilöä neliökilometriä kohden.[3] Jättiläismetsäkarjun länsiafrikkalainen alalaji H. m. ivoriensis on vaarantunut,[3] mutta jättiläismetsäkarju ei ole lajina uhanalainen, vaan Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (IUCN) luokittelee sen toistaiseksi elinvoimaiseksi. Sen kanta on kuitenkin vähentymässä. Suurin uhka lajille ovat metsien hakkuut, mutta vähäisempänä uhkana on myös metsästys. Lajia tavataan useassa kansallispuistossa ja muilla suojelualueilla.[1]
Jättiläismetsäkarjun elinympäristöä ovat monenlaiset metsätyypit. Sitä tavataan subalpiinisilta alueilta ja bambulehdoista, alankosademetsiin, suometsiin, galleriametsiin, metsäsavanneihin, entisten viljelyalueiden tiheikköihin ja vuoristometsiin aina 3 800 metriin asti. Laji näyttää ainakin osassa levinneisyysaluettaan suosivan alueita, joilla on pysyviä vesilähteitä, tiheä pohjakerros ja monimuotoinen kasvillisuus. Eläimet uskaltautuvat kuitenkin metsäaukoille ja ruohostomaille ruokailemaan.[1][4]
Jättiläismetsäkarjut liikkuvat 4–20 yksilön laumoina,[7] jotka koostuvat 1–9 emakosta, 1–4 karjusta ja niiden porsaista.[3] Urokset johtavat laumaa. Keskenkasvuiset urokset elävät poikamiesryhminä.[4] Aikuiset urokset voivat olla myös yksineläjiä.[15] Lauman kaikki naaraat ovat toistensa lähisukulaisia ja pysyttelevät synnyinlaumassaan koko ikänsä. Urokset sen sijaan jättävät synnyinlaumansa vapaaehtoisesti tultuaan nuoruusikään. Urokset tulevat täysikasvuisiksi vasta yli viisivuotiaina, jolloin ne pystyvät jo haastamaan laumojen alfauroksia ja valtaamaan itselleen oman lauman. Johtajauroksen vaihtumisen jälkeen porsaiden kuolleisuus kasvaa rajusti, koska uusi karju tappaa edeltäjänsä jälkeläisiä. Tämän seurauksena jopa kaikki poikaset voivat menehtyä. Karju voi pitää laumaa hallussaan jopa seitsemän vuotta.[16]
Lauman reviiri käsittää noin 10 neliökilometriä ja voi pitkälti olla päällekkäinen muiden laumojen reviirien kanssa[3]. Jättiläismetsäkarjujen lauma pyrkii pysymään yhdessä. Muut yksilöt jäävät odottamaan, jos vanhat tai lamaantuneet karjut jäävät muusta laumasta jälkeen. Lauma myös vastaa niiden kutsuihin ja etsii eksyneet lauman jäsenet.[16] Silloinkin kun laumat kohtaavat yhteisellä alueella, ne yleensä välttävät kontakteja toisiinsa ja perääntyvät ilman yhteenottoa. Kuivalla kaudella tappelut eivät kuitenkaan ole harvinaisia. Yleensä yksilöt vain jahtaavat toisiaan ja juoksevat, ilman fyysistä kontaktia, ja lopulta ne vetäytyvät alkuperäisiin asemiinsa. Naaraat ajavat aina laumastaan eksyneet vieraat naaraat pois reviiriltään. Niiden ei tiedetä koskaan hyväksyneen vierasta naarasta laumaansa.[16] Laumalla on metsien tiheässä aluskasvillisuudessa omat polkunsa ja makuusijansa. Jättiläismetsäkarjut asuvat harvoin onkaloissa ja vielä harvemmin tekevät sellaisia itse. Ne käyvät usein vetisillä paikoilla rypemässä[7] ja käyttävät siihen jopa noin tunnin päivässä.[3]
Jättiläismetsäkarjut ovat luonnostaan aktiivisimmillaan varhaisaamulla ja myöhään illalla,[3] mutta ne ovat yöaktiivisia seuduilla, joilla niitä metsästetään.[9] Auringonnousun aikaan lajin yksilöt lähtevät yöllisiltä makuupaikoiltaan ja suuntaavat savanneille kuluttamiaan polkuja pitkin. Keskipäiväksi jättiläismetsäkarjut vetäytyvät takaisin metsään, jossa ne pysyvät noin kaksi tuntia, kunnes aloittavat saman syklin uudestaan. Noin kello viideltä illalla ne palaavat taidokkaasti tehtyihin nukkumapaikkoihinsa, joiden pinta-ala on 2–60 neliömetriä. Pesäpaikat voivat olla pitkäänkin käytössä, ja niitä voi ympäröidä jopa 1,1 metrin korkuinen lantakasa. Jättiläismetsäkarjut kulkevat keskimäärin 8–12 kilometriä vuorokaudessa, ja siitä pääosan tarkkarajaisia polkujaan pitkin.[3]
Jättiläismetsäkarjun merkittävimpiä luontaisia vihollisia ovat leopardi ja täplähyeena. Karjut vastaavat lauman puolustamisesta ja saattavat hyökätä uhkaajan kimppuun. Ne ovat kiihtyneinä erittäin raivokkaita, ja niiden on nähty karkottavan jopa yksittäisen täplähyeenan kafferipuhvelin raadolta.[3] Niiden tiedetään hyökänneen myös ihmisten kimppuun laumaansa puolustaessaan. Myös koirien ahdistelema tai haavoittunut karju on vaarallinen.[7]
Karjujen väliset yhteenotot ovat rajuja ja voivat kestää jopa puolitoista tuntia. Kamppaillessaan karjut syöksyvät toisiaan kohti 20–30 metrin päästä toisistaan ja iskevät otsansa kovaäänisesti yhteen. Ottelun voittanut karju virtsaa, tahkoaa hampaitaan ja puree häntä pystyssä pakenevaa häviäjää. Vaikka karjun kallo on vahva, ei ole epätavallista, että se kuolee yhteenoton aiheuttamiin kallonmurtumiin ja halkeamiin.[3] Karjut voivat taistella toisiaan vastaan myös työntämällä kuonollaan toisiaan, jolloin ne testaavat painoaan.[4] Jättiläismetsäkarju on varsin äänekäs laji. Sen laajaan äänivalikoimaan kuuluu röhkimistä, vinkunaa, vihellyksiä ja murinaa sekä haukahduksia, joita se käyttää sekä pitkien että lyhyiden välimatkojen viestintään.[3] Naaraan kiima-aikana päästämä karhea mylvintä voi kuulua hyvinkin kauas.[11] Jättiläismetsäkarjun näköaisti on keskinkertainen, hajuaisti hyvä ja kuuloaisti erittäin hyvä.[9]
Jättiläismetsäkarjut eivät osaa varsinaisesti tonkia maata muiden sikojen tavoin, mutta pystyvät melko hyvin kaivamaan torahampaillaan juuria ja mineraaleja.[4] Muutoin ne ovat laiduntajia, jotka syövät mieluiten tuoreita ruohoja, saroja, pensaiden lehtiä ja hedelmiä. Joskus ne syövät myös raatoja ja munia. Lisäksi ne syövät usein omia ulosteitaan.[4][17] Jättiläismetsäkarjut syövät mieluiten pehmeitä ja tuoreita kasveja tai kasvinosia.[18] Niiden ravinnossa on paljon enemmän ruohokasveja kuin useimmilla muilla sikalajeilla, ja ne laiduntavat erityisen mielellään matalassa ruohostossa.[19] Jättiläismetsäkarju suosii eri ravintokasveja eri vuodenaikoina.[20] Esimerkiksi Queen Elizabethin kansallispuistossa Ugandassa tehdyn tutkimuksen mukaan 20 prosenttia jättiläismetsäkarjujen ravinnosta koostuu sadekauden alussa ruohosta, mutta muina vuodenaikoina ne käyttävät sitä hyvin vähän.[21] Ravintokasveja löydettiin yli sata.[18]
Jättiläismetsäkarjut voivat lisääntyä mihin aikaan vuodesta tahansa, mutta Itä-Afrikassa lisääntyminen painottuu sadekauteen.[22] Paritteluun valmistautuva jättiläismetsäkarjupari jättää lauman. Lähdön jälkeen karju röhkii äänekkäästi ja virtsaa usein. Se puskee emakon takajalkoja niin kauan, kunnes tämä suostuu jopa 10 minuuttia kestävään paritteluun.[4]
Emakon kantoaika kestää 149–154 päivää. Kantavana oleva emakko jättää laumansa ennen synnytystä ja rakentaa itselleen ja poikasilleen pesän, josta ne saavat suojaa. Pesän läpimitta on 4 metriä ja se voi olla 1,5 metrin korkuinen.[3] Rakennusmateriaalina emakko käyttää pitkiä heiniä, oksia ja bambunvarsia.[3][4] Emakko synnyttää yleensä 2–6, joskus harvoin jopa 11 poikasta. Se palaa laumaansa porsaidensa kanssa jo viikko synnytyksen jälkeen. Kaikki lauman jäsenet puolustavat poikasia. Emakot varoittavat porsaita vaarasta röhkimällä,[3] mihin oljenväriset porsaat reagoivat painautumalla litteäksi maahan.[23][3] Porsaat voivat lisäksi imeä maitoa myös muilta lauman emakoilta. Imetysaika kestää 8–10 viikkoa.[3] Aikuisten suojelusta huolimatta vähintään puolet porsaista jää petojen saaliiksi vuosittain.[23] Jättiläismetsäkarjut tulevat sukukypsiksi noin puolentoista vuoden ikäisinä. Keskimääräinen elinikä on viisi vuotta, mutta ne voivat elää jopa 18 vuoden ikäisiksi.[4]
Vaikka jättiläismetsäkarju on suurikokoinen, se kuvattiin tieteelle vasta vuonna 1904. Se elää vaikeakulkuisessa maastossa ja on mahdollisesti sekoitettu pensselisikoihin.[8] Ensimmäiset Keski-Afrikkaan saapuneet eurooppalaiset tutkimusmatkailijat, kuten Henry Morton Stanley ja Harry Johnston, olivat kuulleet paikallisten tarinoita jättiläismetsäkarjusta, mutta eivät itse nähneet eläimiä. Vuonna 1903 brittiupseeri Richard Meinertzhagen sai tietää eläimestä ollessaan Keniassa.[7] Hän kuuli afrikkalaisten metsästäjien tappaneen yhden sian, mutta hänen saavuttuaan paikalle se oli jo paloiteltu ja hän sai vain kaksi nahanpalaa. Vähän myöhemmin Meinertzhagen kuuli toisesta Länsi-Keniassa kaadetusta eläimestä, josta hän sai jonkin verran nahkaa ja kallon. Nämä jäännökset ja etenkin kallo riittivät jo osoittamaan, että eläin kuului vielä nimeämättömään lajiin. Meinertzhagen lähetti näytteet Lontooseen, missä Lontoon eläintieteellisen seuran jäsenet näkivät ne. Kuvaus niistä julkaistiin eläintieteellisen seuran lehdessä vuonna 1904. Seuraavina vuosina Lontoon luonnonhistorialliselle museolle lähetettiin vielä useita jättiläismetsäkarjusta tehtyjä piirustuksia ja pääkalloja. Vanhoista afrikkalaisista kertomuksista päätellen laji oli aiemmin runsaslukuinen, mutta vuonna 1891 koko Afrikan läpi levinnyt karjarutto teki siitä harvinaisen.[24][8]
Jättiläismetsäkarju sai tieteellisen lajinimensä löytäjänsä mukaan. Suvun nimi Hylochoerus tulee kreikan kielestä: Hule tarkoittaa ”luomea” tai ”syylää”, khoiros tarkoittaa ”sikaa” tai ”karjua”.[3]
Monet afrikkalaisten tarinat jättiläismetsäkarjun hurjuudesta ovat hyvin värikkäitä. On kerrottu, että metsään polttopuita keräämään menneet naiset ovat joutuneet sikojen väijytyksen uhreiksi. Jättiläismetsäkarjun kokoa on myös liioiteltu,[24] joissakin tarinoissa niiden on kuvailtu olevan jopa sarvikuonon kokoisia.[11] Vaikutelma erittäin suuresta koosta saattaa aiheutua siitä, että häirittynä eläin nostaa jopa parikymmensenttiset karvansa pystyyn ja näyttää silloin todellista suuremmalta.[11] Monen afrikkalaisheimon kansanuskossa jättiläismetsäkarjua on pidetty ja pidetään yhä epäonnen tuojana.[25] Jotkin Kongon altaan kansat uskovat myös karjunlihan syömisen aiheuttavan huonoa onnea. Kongon altaassa lihaa on pidetty myös pahanmakuisena. Tämä uskomus ei kuitenkaan päde kaikkialla, vaan eläintä metsästetään laajalti Afrikassa.[4][1] Metsästyksessä käytetään erityisiä silmukka-ansoja.[26] Lihan alkuperää yritetään joskus myös salata paistamalle se ennen kaupunkien markkinoille myymistä. Jättiläismetsäkarjujen lihaa käytetään sekä omaan ruokakäyttöön että lihakauppaan. Myös torahampaat ovat hyvää kauppatavaraa, ja vuodista saadaan joskus nahkoja.[4][1] Karjujen torahampaita arvostetaan vertauskuvallisina koristeina ja trofeina.[5] Toisaalta jättiläismetsäkarjut voivat aiheuttaa huomattavaa vahinkoa vieraillessaan viljelyksillä. Jättiläismetsäkarju on myös afrikkalaisen sikaruttoviruksen (ASFV) kantaja. Tauti on kesysioille tappava. Lisäksi laji levittää tsetsekärpästen välityksellä unitautia.[4][1]
Jättiläismetsäkarjujen kesyttäminen on helppoa, ja niistä tulee vankeudessa säyseitä ja tottelevaisia.[22][15] Laji vaikuttaa siten lupaavalta tulevaisuuden kotieläimeltä.[15] Sen etuna Sus-suvun sikoihin nähden on myös se, että jättiläismetsäkarju on ruohonsyöjä. Se kasvaa todennäköisesti Sus-suvun sikoja hitaammin, mutta liha on hyvälaatuista ja vähärasvaista.[27] Jättiläismetsäkarju on kuitenkin vankeudessa harvinainen, eikä sen tiedetä lisääntyneen siellä. Eläintarhoissa pidetyt jättiläismetsäkarjut ovat jääneet pääosin lyhytikäisiksi. Alhaisen eliniän uskotaan johtuneen siitä, että lajin ekologiaa ja ravintovaatimuksia ei tunnettu tarpeeksi. Vuoteen 1993 mennessä lajia on ollut vain viidessä Euroopan eläintarhassa. Ensimmäiset tuotiin Lontoon eläintarhaan, jossa eli vuosina 1936–1938 neljä karjua ja kaksi emakkoa. Sitä on pidetty myös muutaman afrikkalaiskaupungin eläintarhassa kuten Nairobin, Abidjanin, Monrovian ja Leopoldvillen eläintarhoissa. Se on kuulunut myös Bronxin eläintarhan ja Washingtonin National Zoon lajistoon.[20] Nykyään jättiläismetsäkarjuja ei tiettävästi ole eläintarhoissa Afrikan ulkopuolella.[28] San Diegon eläintarhassa elää yksi ”jättiläismetsäkarju”, mutta sen kuulumisesta tähän lajiin ei ole saatu varmuutta. Se saattaa kuulua länsiafrikkalaiseen alalajiin, mutta voi olla myös eri sikalajien risteytymä.[29] Aiemmin matkailijat pääsivät näkemään jättiläismetsäkarjuja joka ilta Kenian Aberdarevuoristoon rakennetun The Ark -hotellin luona olevalta mutaiselta lammikolta ja sitä ympäröivältä niityiltä, jonne karjuja ja muita suuria nisäkkäitä houkuteltiin suolalla.[19][24] Leijonat ovat kuitenkin osanneet hyödyntää tätä ja nyttemmin saalistaneet lähes kaikki metsäalueen jättiläismetsäkarjut.[19]
Jättiläismetsäkarjusta on kuvattu seitsemän alalajia,[20] mutta nykyään niitä tunnistetaan kolme.[2] Hylochoerus meinertzhageni ivoriensis elää Länsi-Afrikassa Guinean Sierra Leonen, Liberian, Norsunluurannikon ja Ghanan alueella. Keskiafrikkalainen H. m. rimator elää puolestaan Itä-Nigeriassa, Kamerunissa, Gabonissa, Kongon tasavallassa, Keski-Afrikan tasavallassa, Sudanissa ja Kongon demokraattisen tasavallan koillisosissa. Itäafrikkalainen nimialalaji H. m. meinertzhageni elää Kongon demokraattisessa tasavallassa, Ugandassa, Keniassa, Ruandassa, Burundissa ja Etiopiassa. Etiopian kannat tosin saattavat muodostaa neljännen alalajin.[9] Alalajit eroavat levinneisyyden lisäksi kooltaan. Pienimmän, Länsi-Afrikassa elävän alalajin suurimmat yksilöt ovat vain vähän pensselisikoja suurempia. Alueen suurimmat karjut painavat korkeintaan 150 kiloa, kun taas suurempaan itäafrikkalaiseen alalajiin kuuluvat yksilöt voivat painaa yli puolet enemmän.[20][15]
Jättiläismetsäkarju kuuluu Suinae-alaheimoon, jonka varhaisimmat tunnetut edustajat ilmaantuivat Afrikkaan noin 3,4 miljoonaa vuotta sitten.[30] Yksi mantereella kehittynyt sikasuku oli Kolpochoerus, joka ilmaantui plioseenikauden lopulla. Sen uskotaan olevan jättiläismetsäkarjun suora kantaisä. Varhaisimmat Hylochoerus-suvun edustajat ovat pleistoseenikauden lopulta.[20][30] Lajin fossiileja on löydetty erittäin harvoin.[31]
Jättiläismetsäkarju eli jättiläismetsäsika (Hylochoerus meinertzhageni) on keskisen ja läntisen Afrikan metsissä elävä elinvoimainen sorkkaeläinlaji. Se on sukunsa Hylochoerus ainoa laji. Jättiläismetsäkarjut ovat suurimpia luonnonvaraisia sikoja. Ne voivat kasvaa jopa 210 senttimetriä pitkiksi ja painaa 275 kilogrammaa. Niiden ruumis on tanakka ja pää leveä, mutta jalat ovat lyhyet. Nahkaa peittävät pitkät ja karkeat karvat, jotka nousevat pystyyn eläimen kiihtyessä.
Jättiläismetsäkarju kuvailtiin tieteellisesti vasta vuonna 1904, eikä näiden arkojen eläinten elintapoja tunneta vieläkään hyvin. Ne liikkuvat laumoissa ja käyttävät ravinnokseen ruohoja, lehtiä ja hedelmiä. Ne voivat lisääntyä mihin aikaan tahansa vuodesta, ja emakko synnyttää yleensä 2–6 poikasta. Trooppisen Afrikan metsäkansojen kulttuureissa on paljon lajiin liittyviä uskomuksia. Nisäkäsnimistötoimikunnan ehdotus lajin uudeksi suomenkieliseksi nimeksi on ”jättisika”.
