The forest hog is rated 3-4 by IUCN. This means that it has a restricted distribution, is threatened by habitat destruction, hunting pressure or other ecological pressure, however populations are not declining. The subspecies Hylochoerus mienertzhagheni mienertzhagheni has the smallest range, but appears to be relatively secure (Oliver 1993).
IUCN Red List of Threatened Species: least concern
Perception Channels: tactile ; chemical
The forest hog is a symptomless carrier of African Swine Fever (ASF), which is lethal to domestic pigs. This disease is transmitted by a tick called the tampan. These suids also can carry the trypanosomes for sleeping sickness (ngana) that is transmitted by the tse-tse fly to livestock and humans. They also transmit rinderpest and are responsible for significant crop damage (Macdonald 1995, d'Huart 1993).
The forest hog is an easy target for hunting, and although among some peoples of the Congo, the eating of H. mienertzhageni is considered to cause calamity, the species is hunted in much of its range, not only for subsistence, but for commercial meat markets. There is also some trade for the ivory of its tusks, and hides were sometimes used for leather.
Positive Impacts: food ; body parts are source of valuable material
Herbivore: The forest hog is unable to root like other Suidae, but it can dig quite well with its tusks for roots and minerals. Otherwise, the forest hog grazes on grasses, sedges and herbage. Sometimes, these suids will ingest carrion or eggs. They also practice coprophagy (Estes 1991, d'Huart 1993).
Forest hogs are found in Africa, mainly in the equatorial forests and grasslands west, west of the Rift Valley. There are a few scattered small populations northeast of Lake Victoria, and several scattered larger populations from Nigeria to Senegal. There are three recognized subspecies, each with distinct ranges. The forest hog H. m. ivoriensis inhabits the area near the Ivory Coast, H. m. rimator lives in two areas near the west and central equatorial zone and coexists in the east equatorial zone with H. m. mienertzhagheni, the "true" giant forest hog. A potential fourth subspecies exists to the north of H. m. mienertzhagheni.
Biogeographic Regions: ethiopian (Native )
Average lifespan
Status: captivity: 3.0 years.
Standing approximately 1m high and 190 cm long, Hylochoerus meinertzhageni adults have a huge broad head, and males have pads of naked, inflated skin near their eyes. Both sexes have small, straight tusks that flare outward (to 30 cm) and teeth modified for grazing and browsing. The giant forest hog has large, pointed ears and bristly hair on its body and tail. Color is slate gray with some lighter hair on the face. The male's cheek pads contain scent glands, and this hog also has a preputial scent gland. Females are slightly smaller than males and have 4 mammae.
Range mass: 180 to 275 kg.
Average length: 190 cm.
Other Physical Features: endothermic ; homoiothermic; bilateral symmetry
Sexual Dimorphism: male larger
The giant forest hog prefers the dense shade of thickets and bushes. This suid ranges through a variety of forest types, including dry forests; humid, lowland forests; and montane forests (up to 3,800 m). H. meinertzhageni is most common near permanent water sources, especially where there is a thick understory cover. However, it does venture out into clearings and grasslands to feed.
Range elevation: 3800 (high) m.
Habitat Regions: tropical ; terrestrial
Terrestrial Biomes: savanna or grassland ; forest ; scrub forest
Gestation period: 151 days
Number of young: 2-11 precocial piglets
Breeding season: February to April and August to October
Birthing: January to March and July to September
Weaning: 9 weeks
Sexual maturity: 18 months
Life span: up to 18 years, with 5 years being the average
Juveniles accompany their mother very soon after birth, but remain under cover in nests of tall grasses and branches for at least a week, walking beneath the mother while in the open. Females may disperse as yearlings while males may stay until secondary sexual characteristics have appeared (Estes 1991, d'Huart 1993).
Key Reproductive Features: gonochoric/gonochoristic/dioecious (sexes separate); sexual
Average birth mass: 1250 g.
Average gestation period: 132 days.
Average number of offspring: 5.
Average age at sexual or reproductive maturity (male)
Sex: male: 517 days.
Average age at sexual or reproductive maturity (female)
Sex: female: 365 days.
The largest of the wild pig species in the world, the giant forest hog (Hylochoerus meinertzhangeni) inhabits dense forested areas and open savannahs of western and central Africa, native to several countries including (but not limited to) Cameroon, Congo, Uganda, Ethiopia and Sudan. However, distribution can best be described as patchy due to deforestation and agricultural cultivation of the original habitat (d’Huart and Yohannes, 1995). Tectonic activity (e.g. the Rift Valley) is partially responsible for the evolution of 3 subspecies of the forest hogs, with H. m. meinertzhangeni, found in Ethiopia, being considered the ‘true’ giant forest hog (d’Huart and Yohannes, 1995).
Males reach a shoulder height of approximately 1 m and can weigh up to 275 kg; heavier than the females by roughly 50 kg. Their diet consists of sub-canopy vegetation, such as tubers, roots and underground meristems (Cerling et al. 2004). These hogs can be found in groups or as solitary animals, leaving clearly distinguishable tunnelling systems throughout the forest undergrowth (Treves et al. 2010). With an average lifespan of 5 years in the wild, forest hogs reproduce all year. Females are sexually mature after 1.5 years of age and produce a litter of 2-4 piglets after a 3 month gestation period.
Due to its aggressive nature and territoriality it has escaped the trappings of domestication and as a bonus is rarely hunted for bush meat (although still hunted as trophies) since their flesh has an unpleasant taste (Jori and Bastos, 2009; d’Huart and Klingel, 2008). Overall, very little scientific research has been done regarding their ecology and behaviour, but they are listed as Least Concern by the IUCN Red List of Threatened Species due to their large distribution range, relatively few threats and high numbers in the wild.
L'hiloquer (Hylochoerus meinertzhageni) és el membre salvatge més gran de la família dels suids (porcs i afins). És l'únic membre del gènere Hylochoerus. Els mascles poden mesurar fins a 2 metres de llarg i 1,1 metres d'alçada a l'espatlla i se sap que poden pesar fins a 273 kg. A diferència de la majoria d'espècies salvatges de suids, l'hiloquer té molts pèls al cos, tot i que tendeixen a estar menys marcats a mesura que l'animal envelleix. A la superfície són majoritàriament negres, tot i que els pèls més propers a la pell de l'animal són d'un color taronja fosc. Té unes orelles grans i puntades i els seus ullals són molt més petits que els del facoquer africà, però més grans que els del porc senglar dels matolls. Es troba en hàbitats forestals de l'Àfrica equatorial.
L'hiloquer (Hylochoerus meinertzhageni) és el membre salvatge més gran de la família dels suids (porcs i afins). És l'únic membre del gènere Hylochoerus. Els mascles poden mesurar fins a 2 metres de llarg i 1,1 metres d'alçada a l'espatlla i se sap que poden pesar fins a 273 kg. A diferència de la majoria d'espècies salvatges de suids, l'hiloquer té molts pèls al cos, tot i que tendeixen a estar menys marcats a mesura que l'animal envelleix. A la superfície són majoritàriament negres, tot i que els pèls més propers a la pell de l'animal són d'un color taronja fosc. Té unes orelles grans i puntades i els seus ullals són molt més petits que els del facoquer africà, però més grans que els del porc senglar dels matolls. Es troba en hàbitats forestals de l'Àfrica equatorial.
Prase pralesní (Hylochoerus meinertzhageni) je druh sudokopytníka, žijící v rovníkové Africe od Senegalu na západě po Keňu a Etiopii na východě.[2] Vzhledem ke svému skrytému způsobu života byl pro západní vědu objeven jako jeden z posledních velkých afrických savců: teprve v roce 1904 zastřelil jeden exemplář nedaleko Mount Kenya britský důstojník Richard Meinertzhagen, podle něhož dostal živočich své vědecké jméno.[3] Druh popsal jako první Oldfield Thomas.
Jsou největším žijícím druhem divokých prasatovitých: dospělí samci jsou v kohoutku vysocí přes metr a dlouzí přes dva metry (s ocasem až dva a půl metru), mohou vážit až 275 kg, přičemž největší jedinci byli pozorováni v oblasti kolem Velkých jezer.[4] Obě pohlaví mají ostré kly, dlouhé přes 30 cm. Tělo je až na lysiny okolo očí pokryto dlouhou a tuhou hnědou až černou srstí, která ve stáří řídne.
Prasata pralesní obývají husté tropické deštné lesy nebo lesnaté savany až do nadmořské výšky 3800 m, vyhledávají blízkost vodních toků. Žijí v malých skupinách (asi do dvaceti jedinců), které obývají teritorium o rozloze zhruba 10 km², kde se za soumraku a za rozbřesku pohybují po vyšlapaných pralesních stezkách. Jsou všežravá, přičemž většinu potravy tvoří rostliny. Na rozdíl od jiných prasat neryjí v zemi, mohou však vyhrabávat kořínky a hlízy pomocí dlouhých špičáků. Kanci jsou agresivní, při obraně stáda napadnou i hyenu nebo člověka.[5] V období říje (od února do dubna a od srpna do října) také mezi sebou bojují o samice, při srážkách hlavami může dojít až ke smrtelným frakturám. Březost trvá okolo 150 dní, v jednom vrhu bývá od dvou do deseti selat. Prasata pralesní se dožívají asi dvanácti let. Jsou častým lovným zvířetem, jejich populace také trpí odlesňováním Afriky. Odchov druhu v zajetí je velmi obtížný.
Existují tři geografické poddruhy:
Prase pralesní (Hylochoerus meinertzhageni) je druh sudokopytníka, žijící v rovníkové Africe od Senegalu na západě po Keňu a Etiopii na východě. Vzhledem ke svému skrytému způsobu života byl pro západní vědu objeven jako jeden z posledních velkých afrických savců: teprve v roce 1904 zastřelil jeden exemplář nedaleko Mount Kenya britský důstojník Richard Meinertzhagen, podle něhož dostal živočich své vědecké jméno. Druh popsal jako první Oldfield Thomas.
Jsou největším žijícím druhem divokých prasatovitých: dospělí samci jsou v kohoutku vysocí přes metr a dlouzí přes dva metry (s ocasem až dva a půl metru), mohou vážit až 275 kg, přičemž největší jedinci byli pozorováni v oblasti kolem Velkých jezer. Obě pohlaví mají ostré kly, dlouhé přes 30 cm. Tělo je až na lysiny okolo očí pokryto dlouhou a tuhou hnědou až černou srstí, která ve stáří řídne.
Prasata pralesní obývají husté tropické deštné lesy nebo lesnaté savany až do nadmořské výšky 3800 m, vyhledávají blízkost vodních toků. Žijí v malých skupinách (asi do dvaceti jedinců), které obývají teritorium o rozloze zhruba 10 km², kde se za soumraku a za rozbřesku pohybují po vyšlapaných pralesních stezkách. Jsou všežravá, přičemž většinu potravy tvoří rostliny. Na rozdíl od jiných prasat neryjí v zemi, mohou však vyhrabávat kořínky a hlízy pomocí dlouhých špičáků. Kanci jsou agresivní, při obraně stáda napadnou i hyenu nebo člověka. V období říje (od února do dubna a od srpna do října) také mezi sebou bojují o samice, při srážkách hlavami může dojít až ke smrtelným frakturám. Březost trvá okolo 150 dní, v jednom vrhu bývá od dvou do deseti selat. Prasata pralesní se dožívají asi dvanácti let. Jsou častým lovným zvířetem, jejich populace také trpí odlesňováním Afriky. Odchov druhu v zajetí je velmi obtížný.
Existují tři geografické poddruhy:
H. m. ivoriensis (guinejské pobřeží) H. m. rimator (pralesy Konžské pánve) H. m. meinertzhageni (oblast Velké příkopové propadliny)Das Riesenwaldschwein (Hylochoerus meinertzhageni) ist eine im westlichen und mittleren Afrika lebende Säugetierart aus der Familie der Echten Schweine (Suidae).
Das Riesenwaldschwein ist der größte Vertreter der Echten Schweine. Es erreicht Kopf-Rumpf-Längen von 130 bis 210 Zentimetern, eine Schulterhöhe von 76 bis 110 Zentimetern und ein Gewicht von 130 bis 275 Kilogramm. Dabei nimmt die durchschnittliche Größe im Verbreitungsgebiet nach Osten hin zu; ebenso sind Männchen deutlich schwerer als Weibchen. Das Fell ist schwarz gefärbt, lang und rau und kann im Alter ausfallen, was die dunkle Haut nackt aussehen lässt. Auffallend ist der große Kopf mit der großen Rüsselscheibe und den ausgeprägten Backenwülsten, vor allem beim Keiler. Die Eckzähne sind kräftig, aber kürzer als beim Warzenschwein.
Riesenwaldschweine leben in Afrika, ihr Verbreitungsgebiet erstreckt sich von Guinea bis Tansania. Es gibt drei geographisch voneinander getrennte Unterarten entlang des Äquators: das westliche Riesenwaldschwein ist von Guinea bis Ghana verbreitet, die zentralafrikanische Unterart in Kamerun und in der Republik Kongo und die östliche lebt in einem größeren Areal, das von der Demokratischen Republik Kongo bis Äthiopien und Tansania reicht. Ihr Habitat sind vor allem tropische Regenwälder, seltener auch Baum- und Dornbuschsavannen.
Riesenwaldschweine leben in Gruppen, die meist aus einem Männchen, einem bis vier Weibchen und den Nachkommen mehrerer Generationen bestehen. Das Revier einer Gruppe kann bis zu 10 Quadratkilometer umfassen; die Streifgebiete verschiedener Rotten können sich überschneiden. Die Männchen übernehmen die Verteidigung der Gruppe und attackieren auch Fressfeinde wie Leoparden und Tüpfelhyänen – auch Menschen werden manchmal angegriffen. Um die Führungsrolle in einer Gruppe kann es zwischen den Männchen zu erbitterten Kämpfen kommen, dabei rammen sie ihre Köpfe gegeneinander, was auch mit dem Schädelbruch eines der Kontrahenten enden kann.
Bezüglich der Aktivitätszeiten gibt es unterschiedliche Angaben, manche Beobachtungen sprechen für eine tagaktive Lebensweise, während andere Forschungsergebnisse eher davon ausgehen, dass sie vorwiegend in der Dämmerung und in der frühen Nacht auf Nahrungssuche gehen.
Riesenwaldschweine ernähren sich fast ausschließlich von Pflanzen, sie bevorzugen weiche Süßgräser, Kräuter und junge Triebe beziehungsweise Blätter spezieller Büsche. Im Gegensatz zu anderen Schweinen wühlen und graben sie nicht nach Wurzeln.
Nach einer rund fünfmonatigen Tragzeit bringt das Weibchen zwei bis vier Jungtiere zur Welt. Zur Geburt errichtet das Weibchen ein Nest, nach einer Woche schließt sie sich mit dem Nachwuchs wieder der Gruppe an. Nach rund neun Wochen werden die Jungtiere entwöhnt, die Geschlechtsreife tritt mit rund 18 Monaten ein.
Riesenwaldschweine wurden erst sehr spät der Wissenschaft bekannt. Die wissenschaftliche Erstbeschreibung des Tiers stammt aus dem Jahr 1904 vom britischen Zoologen Oldfield Thomas. Das Artepitheton ehrt den Entdecker, den britischen Offizier und Naturforscher Richard Meinertzhagen.
Heute ist ihr Lebensraum stark zerstückelt und Wilderei ist häufig, Bejagung und die Zerstörung ihres Lebensraumes stellen die Hauptbedrohungen dar. Die Art insgesamt ist trotz abnehmender Bestandszahlen noch nicht gefährdet. In Äquatorial-Guinea ist es jedoch bereits ausgerottet und die IUCN vermutet, dass die Tiere in Ruanda ebenfalls ausgerottet sind.
Alle früheren Versuche, Riesenwaldschweine in Zoologischen Gärten zu halten, misslangen. In den Zoos von Antwerpen, London, Hamburg und Frankfurt am Main gehaltene Tiere überlebten nur kurze Zeit und pflanzten sich nicht fort. Grzimek vermutete als Grund mangelhafte Kenntnisse über die Nahrung und andere Lebensbedürfnisse. Zurzeit hält der Zoo von San Diego ein weibliches Exemplar der Unterart Hylochoerus meinertzhageni ivoriensis.
Von den Einheimischen werden sie mit allerlei Volksglaube in Zusammenhang gebracht. Da die Männchen manchmal Menschen attackieren, werden sie mancherorts gefürchtet.
Das Riesenwaldschwein (Hylochoerus meinertzhageni) ist eine im westlichen und mittleren Afrika lebende Säugetierart aus der Familie der Echten Schweine (Suidae).
Ο Γιγάντιος Υλόχοιρος (Hylochoerus Meinertzhageni), είναι το μόνο είδος του γένους Υλόχοιρος. Ζει σε δασώδεις βιότοπους στην Αφρική και θεωρείται γενικότερα το πιο άγριο μέλος της μεγάλης οικογένειας των Συίδων. Παρά το μεγάλο μέγεθος και τη σχετικά μεγάλη κατανομή τους, το είδος καταγράφηκε για πρώτη φορά το 1904, από τον βρετανό στρατιώτη Ρίτσαρντ Μαϊνερτζχάγκεν (Richard Meinertzhagen), εξ' ου και η επιστημονική ονομασία του είδους.
Ο Γιγάντιος Υλόχοιρος, αποτελεί το μεγαλύτερο σε μέγεθος μέλος της οικογένειας των Συίδων. Οι ενήλικες Υλόχοιροι, έχουν μήκος σώματος από 1,3 έως 2,1 μ. και μήκος ουράς από 25 έως 45 cm. Οι ενήλικες, έχουν ύψος σώματος από 0,75 έως 1,1 μ. και ζυγίζουν από 100 έως 275 kg. Τα θηλυκά, είναι κατά κανόνα μικρότερα από τα αρσενικά. Τα θηλυκά ζυγίζουν κατά μέσο όρο 167 kg. Το ανατολικότερο υποείδος H. m. meinertzhageni, είναι ελαφρώς μεγαλύτερο από το υποείδος H. m. rimator της Κεντρικής Αφρικής και αισθητά μεγαλύτερο από το υποείδος H. m. ivoriensis της Δυτικής Αφρικής. Το τελευταίο υποείδος, είναι λίγο μεγαλύτερο από κάποια συναφή είδη, όπως οι Ποταμόχοιρους, με μέσο όρο βάρους τα 150 kg.
Οι Γιγάντιοι Υλόχοιροι, έχουν εκτεταμένες τρίχες στο σώμα τους, οι οποίες λιγοστεύουν καθώς γερνούν. Ως επί το πλείστον, έχουν μαύρο χρώμα, αν και οι τρίχες που βρίσκονται κοντά στο δέρμα, έχουν ένα έντονο πορτοκαλί χρώμα. Τα αυτιά τους, είναι μεγάλα και μυτερά και τα ρύγχη τους, είναι μικρότερα από αυτά των Φακόχοιρων, αλλά μεγαλύτερα από αυτά των Ποταμόχοιρων. Παρ’ όλα αυτά, τα ρύγχη των αρσενικών, μπορούν να φτάσουν έως 35,9 cm.
Οι Γιγάντιοι Υλόχοιροι, είναι κυρίως φυτοφάγα, αλλά και πτωματοφάγα ζώα. Συνήθως θεωρούνται νυκτόβια ζώα, αλλά κατά την χειμερινή περίοδο, εμφανίζονται περισσότερο κατά τη διάρκεια της μέρας. Ζουν σε αγέλες έως 20 ατόμων, που αποτελούνται από τα θηλυκά με τα μικρά τους και ένα μόνο αρσενικό. Τα θηλυκά, εγκαταλείπουν την αγέλη λίγο πριν γεννήσουν και επιστρέφουν μία εβδομάδα μετά τη γέννα με τα μικρά τους. Όλα τα μέλη της αγέλης, προστατεύουν τα μικρά τους.
Όπως όλα τα ζώα της Υποσαχάριας Αφρικής, οι Υλόχοιροι δεν έχουν εξημερωθεί, αν και θεωρείται ότι υπάρχουν δυνατότητες για εξημέρωση του είδους. Στην άγρια φύση, οι Υλόχοιροι είναι πιο φοβισμένοι από τους Κόκκινους Ποταμόχοιρους και των Ποταμόχοιρους των Θάμνων, καθώς τα αρσενικά επιτίθονται πολύ συχνά, για να προστατεύσουν την αγέλη τους. Παρά την επιθετική συμπεριφορά τους, συχνά πέφτουν θύματα των Υαινών, Λεοπαρδάλων και σπανιότερα Λιονταριών, αφού τα λιοντάρια δεν ζουν στους περισσότερους οικοτόπους τους.
Οι Γιγάντιοι Υλόχοιροι, ζουν κυρίως στην δυτική και κεντρική Αφρική, σε μεγαλύτερο βαθμό στα δάση της Γουινέας και του Κονγκό. Επίσης, εμφανίζονται στις υγρές, ορεινές περιοχές των Όρων Ρουβενζόρι, ανατολικότερα στα Όρη Κένυα και στα υψίπεδα της Αιθιοπίας. Ζουν κυρίως σε δάση και λιβάδια, αλλά μπορούν να παρατηρηθούν σε δασώδεις σαβάνες και υποαλπικούς οικοτόπους, σε υψόμετρα έως 3800 μ. Δεν είναι σε θέση να ανταπεξέλθουν στην υψηλή υγρασία και σε μέρη με παρατεταμένη έκθεση στον ήλιο, γι' αυτό δεν εμφανίζονται σε ξηρές περιοχές και ερήμους.
Τα υποείδη του Γιγάντιου Υλόχοιρου είναι τα εξής:
Ο Γιγάντιος Υλόχοιρος (Hylochoerus Meinertzhageni), είναι το μόνο είδος του γένους Υλόχοιρος. Ζει σε δασώδεις βιότοπους στην Αφρική και θεωρείται γενικότερα το πιο άγριο μέλος της μεγάλης οικογένειας των Συίδων. Παρά το μεγάλο μέγεθος και τη σχετικά μεγάλη κατανομή τους, το είδος καταγράφηκε για πρώτη φορά το 1904, από τον βρετανό στρατιώτη Ρίτσαρντ Μαϊνερτζχάγκεν (Richard Meinertzhagen), εξ' ου και η επιστημονική ονομασία του είδους.
Вялікая лясная сьвіньня (Hylochoerus meinertzhageni) — від сямейства сьвіньняў (Suidae), распаўсюджаны ў Заходняй і Цэнтральнай Афрыцы.
Вялікая лясная сьвіньня - самы буйны прадстаўнік сямейства. Яе памеры дасягаюць 130-210 см, вышыня ў карку - 76-110 см, а вага - 130-275 кг. Сярэдняя велічыня асобін на ўсходзе арэала большая; самцы як правіла значна буйнейшыя за самак. Доўгая і цьвёрдая поўсьць, афарбаваная ў чорны колер, з узростам пачынае выпадаць, з-за чаго цёмная скура выглядае голай. Кідаецца ў вочы буйная галава ў вялікім лычом і выяўленымі жаўлакамі па баках, асабліва ў самцоў. Іклы моцныя, але меней выторкваюцца, як у бародавачніка.
Вялікая лясная сьвіньня (Hylochoerus meinertzhageni) — від сямейства сьвіньняў (Suidae), распаўсюджаны ў Заходняй і Цэнтральнай Афрыцы.
The giant forest hog (Hylochoerus meinertzhageni), the only member of its genus (Hylochoerus), is native to wooded habitats in Africa and is generally considered the largest wild member of the pig family, Suidae; however, a few subspecies of the wild boar can reach an even larger size.[2] Despite its large size and relatively wide distribution, it was first described only in 1904. The specific name honours Richard Meinertzhagen, who shot the type specimen in Kenya and had it shipped to the Natural History Museum in England.[3]
The giant forest hog is, on average, the largest living species of suid. Adults can measure from 1.3 to 2.1 m (4 ft 3 in to 6 ft 11 in) in head-and-body length, with an additional tail length of 25 to 45 cm (9.8 to 17.7 in). Adults stand 0.75 to 1.1 m (2 ft 6 in to 3 ft 7 in) in height at the shoulder, and can weigh from 100 to 275 kg (220 to 606 lb).[4][5][6][7][8] Females are smaller than males. Females weigh a median of approximately 167 kg (368 lb), as opposed to males, which weigh a median of 210 kg (460 lb).[9] The eastern nominate subspecies is slightly larger than H. m. rimator of Central Africa and noticeably larger than H. m. ivoriensis of West Africa,[4] with the latter sometimes being scarcely larger than related species such as the bushpig with a top recorded weight of around 150 kg (330 lb).[8] The giant forest hog has extensive hairs on its body, though these tend to become less pronounced as the animal ages. It is mostly black in colour on the surface, though hairs nearest the skin of the animal are a deep orange colour. Its ears are large and pointy, and the tusks are proportionally smaller than those of the warthogs, but bigger than those of the bushpig. Nevertheless, the tusks of a male may reach a length of 35.9 centimetres (14.1 in).[8]
Giant forest hogs occur in west and central Africa, where they are largely restricted to the Guinean and Congolese forests. They also occur more locally in humid highlands of the Rwenzori Mountains, on the border between Uganda and the Democratic Republic of the Congo, and as far east as Mount Kenya and the Ethiopian Highlands. They are mainly found in forest-grassland mosaics, but can also be seen in wooded savanna and subalpine habitats at altitudes up to 3,800 m (12,500 ft).[5] They are unable to cope with low humidity or prolonged exposure to the sun, resulting in their being absent from arid regions and habitats devoid of dense cover.[5]
The giant forest hog is mainly a herbivore, but also scavenges.[10] It is usually considered nocturnal, but in cold periods, it is more commonly seen during daylight hours, and it may be diurnal in regions where protected from humans.[4] They live in herds (sounders) of up to 20 animals consisting of females and their offspring, but usually also including a single old male.[4] Females leave the sounder before giving birth and return with the piglets about a week after parturition. All members of the sounder protect the piglets, and a piglet can nurse from all females.[8] Boars fight by running head on into each other, followed by head pushing and attempts to slash the opponent with their lower tusks.[11]
As all suids of Sub-Saharan Africa, the giant forest hog has not been domesticated, but it is easily tamed and has been considered to have potential for domestication.[4] In the wild, though, the giant forest hog is more feared than the red river hog and the bushpig (the two members of the genus Potamochoerus), as males sometimes attack without warning, possibly to protect their group.[4] It has also been known to drive spotted hyenas away from carcasses, and fights among males resulting in the death of one of the participants are not uncommon.[8] Despite its size and potential for aggressive behaviour, they have been known to fall prey to leopards (probably almost exclusively large male forest leopards which are often larger than their savannah-dwelling equivalents) and clans of spotted hyenas. Although in some localities the lion may also be a predator of giant forest hogs, the species are usually segregated by habitat, as African lions do not generally occur in the densely forested habitats inhabited by this suid.[12][13]
The giant forest hog (Hylochoerus meinertzhageni), the only member of its genus (Hylochoerus), is native to wooded habitats in Africa and is generally considered the largest wild member of the pig family, Suidae; however, a few subspecies of the wild boar can reach an even larger size. Despite its large size and relatively wide distribution, it was first described only in 1904. The specific name honours Richard Meinertzhagen, who shot the type specimen in Kenya and had it shipped to the Natural History Museum in England.
El hilóquero (Hylochoerus meinertzhageni) es una especie de mamífero artiodáctilo de la familia Suidae. Se trata de un cerdo salvaje de gran tamaño que habita en las selvas del centro de África. Son animales nocturnos de aspecto extraño que no fueron conocidos por la ciencia occidental hasta 1904.
Viven en manadas de 20 individuos y son herbívoros aunque muchas veces también carroñeros.
Los machos alcanzan hasta 2,1 m de largo y 1,1 m de altura, y pueden llegar a pesar hasta 275 kg.[2][3] Las hembras son más pequeñas que los machos.[2] Tiene pelos en su cuerpo, aunque éstos tienden a ser menos pronunciados a medida que el animal envejece. Es principalmente de color negro, aunque los pelos cercanos a la piel del animal son de un color naranja intenso. Sus orejas son grandes y puntiagudas, y los colmillos son proporcionalmente más pequeñas que los de los jabalíes verrugosos. Sin embargo, los colmillos de un macho pueden alcanzar una longitud de 35 cm.
Se sitúan en África occidental y central, donde se limitan en gran parte a los bosques de Guinea y el Congo. También se sitúan más a nivel local en las tierras más altas y húmedas de las montañas de Rwenzori y al este como en el Monte Kenia y las tierras altas de Etiopía. Se encuentran principalmente en bosques de pastizales, pero también se les pueden ver en la sabana y hábitats subalpinos boscosos en altitudes de hasta 3 800 msnm.[3] Son incapaces de hacer frente a la baja humedad o la exposición prolongada al sol, lo que para ellos es estar ausente de las regiones áridas y hábitats carentes de densidad boscosa.[3]
Se han descrito las siguientes subespecies:[4]
El hilóquero (Hylochoerus meinertzhageni) es una especie de mamífero artiodáctilo de la familia Suidae. Se trata de un cerdo salvaje de gran tamaño que habita en las selvas del centro de África. Son animales nocturnos de aspecto extraño que no fueron conocidos por la ciencia occidental hasta 1904.
Viven en manadas de 20 individuos y son herbívoros aunque muchas veces también carroñeros.
Cráneo de un machoHilokero (Hylochoerus meinertzhageni) Hylochoerus generoko animalia da. Artiodaktiloen barruko Suinae azpifamilia eta Suidae familian sailkatuta dago
Hilokeroak hiru azpiespezie ditu:[3]
Hilokero (Hylochoerus meinertzhageni) Hylochoerus generoko animalia da. Artiodaktiloen barruko Suinae azpifamilia eta Suidae familian sailkatuta dago
Jättiläismetsäkarju eli jättiläismetsäsika (Hylochoerus meinertzhageni) on keskisen ja läntisen Afrikan metsissä elävä elinvoimainen sorkkaeläinlaji. Se on sukunsa Hylochoerus ainoa laji. Jättiläismetsäkarjut ovat suurimpia luonnonvaraisia sikoja. Ne voivat kasvaa jopa 210 senttimetriä pitkiksi ja painaa 275 kilogrammaa.[3] Niiden ruumis on tanakka ja pää leveä, mutta jalat ovat lyhyet. Nahkaa peittävät pitkät ja karkeat karvat, jotka nousevat pystyyn eläimen kiihtyessä.
Jättiläismetsäkarju kuvailtiin tieteellisesti vasta vuonna 1904, eikä näiden arkojen eläinten elintapoja tunneta vieläkään hyvin.[4] Ne liikkuvat laumoissa ja käyttävät ravinnokseen ruohoja, lehtiä ja hedelmiä. Ne voivat lisääntyä mihin aikaan tahansa vuodesta, ja emakko synnyttää yleensä 2–6 poikasta. Trooppisen Afrikan metsäkansojen kulttuureissa on paljon lajiin liittyviä uskomuksia.[5] Nisäkäsnimistötoimikunnan ehdotus lajin uudeksi suomenkieliseksi nimeksi on ”jättisika”.[6]
Jättiläismetsäkarju on luonnonvaraisista sioista suurin,[7] mutta jotkin kesysikarodut voivat kasvaa sitä suuremmiksi. Lajin ruumiin pituus on 130–210 senttimetriä, hännän pituus on 25–45 senttimetriä ja säkäkorkeus 75–110 senttimetriä. Painoa täysikasvuisella yksilöllä on 100–275 kilogrammaa. Karjut ovat emakoita huomattavasti suurempia.[3] Ruumis on tanakka, pitkähkö ja pyöreä, ja sitä tukevat jalat ovat varsin lyhyet.[7][8] Takaruumis on säkää korkeampi.[9] Pää on leveä ja tukeva, kärsä vahva.[7] Kuono on poikkeuksellisen leveä ja päättyy suureen kärsälevyyn,[8] jota peittää lyhyt, musta karva.[3]
Jättiläismetsäkarjun kallon pituus on 48 senttiä, ja siinä on hampaita yhteensä 34 kappaletta.[10] Näyttävät, kärjistä ylöspäin kääntyneet yläkulmahampaat voivat kasvaa jopa 35 senttimetrin pituisiksi. Ne ovat pidemmät kuin alakulmahampaat. Kulmahampaat hankaavat toisiaan vasten jatkuvasti, mikä teroittaa alakulmahampaat veitsenteräviksi. Silmien edessä on paljas ihokaistale,[7][3] ja naama on muutoinkin lähes karvaton. Silmien alla sijaitsevat suuret pitkulaiset nahkapahkurat, jotka kasvavat etenkin uroksilla suuriksi.[8] Jättiläismetsäkarjun lehdenmuotoiset korvat ovat pienet ja teräväkärkiset.[3]
Savenväristä nahkaa peittävät pitkät[7] ja erittäin karkeat tummanruskeat tai mustat karvat.[3] Karvoitus voi ohentua huomattavasti iän myötä, mutta otsaa ja niskaa peittävä harja pysyy tuuheana.[8] Niskan harja nousee pystyyn eläimen kiihtyessä. Harjan karvojen pituus voi olla jopa 18 senttimetriä[11]. Muista sikalajeista poiketen jättiläismetsäkarjulla on kummankin silmän etupuolella rako, johon naamarauhaset avautuvat. Toinen erikoinen piirre on kallon yläosassa sijaitseva painauma.[7] Emakoilla on neljä nisää.[4]
Jättiläismetsäkarjua tavataan Afrikassa hajanaisina populaatioina häiriöttömillä alankometsäalueilla Länsi-Afrikassa, Kongojoen itä- ja pohjoispuolella, sekä Ison hautavajoaman läntisellä alueella, Kenian ja Etiopian vuoristoalueilla.[1] Länsi-Afrikassa sitä elää Guineassa, Liberiassa, Etelä-Nigeriassa, Norsunluurannikolla ja Ghanassa; Keski-Afrikassa se elää Länsi- ja Kaakkois-Kamerunissa, Keski-Afrikan tasavallassa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, Kongon tasavallan pohjoisosissa, Pohjois-Gabonissa, Lounais-Etiopiassa, Etelä-Sudanissa ja Ugandassa. Lisäksi Sierra Leonesta, Guinea-Bissausta ja Togosta on vahvistamattomia havaintoja.[2] Ruandan jättiläismetsäkarjuista ei ole tehty havaintoja 1980-luvun jälkeen, mutta lajin yksilöitä saattaa vielä elää Nyungwen metsässä. Päiväntasaajan Guineasta lajin uskotaan hävinneen.[1] Aiemmin jättiläismetsäkarjun uskottiin elävän myös Ngorongoron metsissä Tansaniassa,[12] mutta lajin esiintymisestä Ngorongorossa tai muualla Tansaniassa ei ole varmoja todisteita. Alueella käyneet tutkijaryhmät tai viranomaiset eivät ole havainneet jättiläismetsäkarjuja, vaikka seudun alkuperäisväestö ja maasait väittävätkin nähneensä niitä. Laji on ilmeisesti sekoitettu alueella tavattaviin pensassikoihin (Potamochoerus larvatus).[13][14]
Laji on harvalukuinen suurimmassa osassa levinneisyysaluettaan. Paikallisesti sitä saattaa kuitenkin esiintyä runsaasti tiheästi asuvina kantoina.[1] Hyvässä elinympäristössä kannan tiheys voi olla 7–30 yksilöä neliökilometriä kohden.[3] Jättiläismetsäkarjun länsiafrikkalainen alalaji H. m. ivoriensis on vaarantunut,[3] mutta jättiläismetsäkarju ei ole lajina uhanalainen, vaan Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (IUCN) luokittelee sen toistaiseksi elinvoimaiseksi. Sen kanta on kuitenkin vähentymässä. Suurin uhka lajille ovat metsien hakkuut, mutta vähäisempänä uhkana on myös metsästys. Lajia tavataan useassa kansallispuistossa ja muilla suojelualueilla.[1]
Jättiläismetsäkarjun elinympäristöä ovat monenlaiset metsätyypit. Sitä tavataan subalpiinisilta alueilta ja bambulehdoista, alankosademetsiin, suometsiin, galleriametsiin, metsäsavanneihin, entisten viljelyalueiden tiheikköihin ja vuoristometsiin aina 3 800 metriin asti. Laji näyttää ainakin osassa levinneisyysaluettaan suosivan alueita, joilla on pysyviä vesilähteitä, tiheä pohjakerros ja monimuotoinen kasvillisuus. Eläimet uskaltautuvat kuitenkin metsäaukoille ja ruohostomaille ruokailemaan.[1][4]
Jättiläismetsäkarjut liikkuvat 4–20 yksilön laumoina,[7] jotka koostuvat 1–9 emakosta, 1–4 karjusta ja niiden porsaista.[3] Urokset johtavat laumaa. Keskenkasvuiset urokset elävät poikamiesryhminä.[4] Aikuiset urokset voivat olla myös yksineläjiä.[15] Lauman kaikki naaraat ovat toistensa lähisukulaisia ja pysyttelevät synnyinlaumassaan koko ikänsä. Urokset sen sijaan jättävät synnyinlaumansa vapaaehtoisesti tultuaan nuoruusikään. Urokset tulevat täysikasvuisiksi vasta yli viisivuotiaina, jolloin ne pystyvät jo haastamaan laumojen alfauroksia ja valtaamaan itselleen oman lauman. Johtajauroksen vaihtumisen jälkeen porsaiden kuolleisuus kasvaa rajusti, koska uusi karju tappaa edeltäjänsä jälkeläisiä. Tämän seurauksena jopa kaikki poikaset voivat menehtyä. Karju voi pitää laumaa hallussaan jopa seitsemän vuotta.[16]
Lauman reviiri käsittää noin 10 neliökilometriä ja voi pitkälti olla päällekkäinen muiden laumojen reviirien kanssa[3]. Jättiläismetsäkarjujen lauma pyrkii pysymään yhdessä. Muut yksilöt jäävät odottamaan, jos vanhat tai lamaantuneet karjut jäävät muusta laumasta jälkeen. Lauma myös vastaa niiden kutsuihin ja etsii eksyneet lauman jäsenet.[16] Silloinkin kun laumat kohtaavat yhteisellä alueella, ne yleensä välttävät kontakteja toisiinsa ja perääntyvät ilman yhteenottoa. Kuivalla kaudella tappelut eivät kuitenkaan ole harvinaisia. Yleensä yksilöt vain jahtaavat toisiaan ja juoksevat, ilman fyysistä kontaktia, ja lopulta ne vetäytyvät alkuperäisiin asemiinsa. Naaraat ajavat aina laumastaan eksyneet vieraat naaraat pois reviiriltään. Niiden ei tiedetä koskaan hyväksyneen vierasta naarasta laumaansa.[16] Laumalla on metsien tiheässä aluskasvillisuudessa omat polkunsa ja makuusijansa. Jättiläismetsäkarjut asuvat harvoin onkaloissa ja vielä harvemmin tekevät sellaisia itse. Ne käyvät usein vetisillä paikoilla rypemässä[7] ja käyttävät siihen jopa noin tunnin päivässä.[3]
Jättiläismetsäkarjut ovat luonnostaan aktiivisimmillaan varhaisaamulla ja myöhään illalla,[3] mutta ne ovat yöaktiivisia seuduilla, joilla niitä metsästetään.[9] Auringonnousun aikaan lajin yksilöt lähtevät yöllisiltä makuupaikoiltaan ja suuntaavat savanneille kuluttamiaan polkuja pitkin. Keskipäiväksi jättiläismetsäkarjut vetäytyvät takaisin metsään, jossa ne pysyvät noin kaksi tuntia, kunnes aloittavat saman syklin uudestaan. Noin kello viideltä illalla ne palaavat taidokkaasti tehtyihin nukkumapaikkoihinsa, joiden pinta-ala on 2–60 neliömetriä. Pesäpaikat voivat olla pitkäänkin käytössä, ja niitä voi ympäröidä jopa 1,1 metrin korkuinen lantakasa. Jättiläismetsäkarjut kulkevat keskimäärin 8–12 kilometriä vuorokaudessa, ja siitä pääosan tarkkarajaisia polkujaan pitkin.[3]
Jättiläismetsäkarjun merkittävimpiä luontaisia vihollisia ovat leopardi ja täplähyeena. Karjut vastaavat lauman puolustamisesta ja saattavat hyökätä uhkaajan kimppuun. Ne ovat kiihtyneinä erittäin raivokkaita, ja niiden on nähty karkottavan jopa yksittäisen täplähyeenan kafferipuhvelin raadolta.[3] Niiden tiedetään hyökänneen myös ihmisten kimppuun laumaansa puolustaessaan. Myös koirien ahdistelema tai haavoittunut karju on vaarallinen.[7]
Karjujen väliset yhteenotot ovat rajuja ja voivat kestää jopa puolitoista tuntia. Kamppaillessaan karjut syöksyvät toisiaan kohti 20–30 metrin päästä toisistaan ja iskevät otsansa kovaäänisesti yhteen. Ottelun voittanut karju virtsaa, tahkoaa hampaitaan ja puree häntä pystyssä pakenevaa häviäjää. Vaikka karjun kallo on vahva, ei ole epätavallista, että se kuolee yhteenoton aiheuttamiin kallonmurtumiin ja halkeamiin.[3] Karjut voivat taistella toisiaan vastaan myös työntämällä kuonollaan toisiaan, jolloin ne testaavat painoaan.[4] Jättiläismetsäkarju on varsin äänekäs laji. Sen laajaan äänivalikoimaan kuuluu röhkimistä, vinkunaa, vihellyksiä ja murinaa sekä haukahduksia, joita se käyttää sekä pitkien että lyhyiden välimatkojen viestintään.[3] Naaraan kiima-aikana päästämä karhea mylvintä voi kuulua hyvinkin kauas.[11] Jättiläismetsäkarjun näköaisti on keskinkertainen, hajuaisti hyvä ja kuuloaisti erittäin hyvä.[9]
Jättiläismetsäkarjut eivät osaa varsinaisesti tonkia maata muiden sikojen tavoin, mutta pystyvät melko hyvin kaivamaan torahampaillaan juuria ja mineraaleja.[4] Muutoin ne ovat laiduntajia, jotka syövät mieluiten tuoreita ruohoja, saroja, pensaiden lehtiä ja hedelmiä. Joskus ne syövät myös raatoja ja munia. Lisäksi ne syövät usein omia ulosteitaan.[4][17] Jättiläismetsäkarjut syövät mieluiten pehmeitä ja tuoreita kasveja tai kasvinosia.[18] Niiden ravinnossa on paljon enemmän ruohokasveja kuin useimmilla muilla sikalajeilla, ja ne laiduntavat erityisen mielellään matalassa ruohostossa.[19] Jättiläismetsäkarju suosii eri ravintokasveja eri vuodenaikoina.[20] Esimerkiksi Queen Elizabethin kansallispuistossa Ugandassa tehdyn tutkimuksen mukaan 20 prosenttia jättiläismetsäkarjujen ravinnosta koostuu sadekauden alussa ruohosta, mutta muina vuodenaikoina ne käyttävät sitä hyvin vähän.[21] Ravintokasveja löydettiin yli sata.[18]
Jättiläismetsäkarjut voivat lisääntyä mihin aikaan vuodesta tahansa, mutta Itä-Afrikassa lisääntyminen painottuu sadekauteen.[22] Paritteluun valmistautuva jättiläismetsäkarjupari jättää lauman. Lähdön jälkeen karju röhkii äänekkäästi ja virtsaa usein. Se puskee emakon takajalkoja niin kauan, kunnes tämä suostuu jopa 10 minuuttia kestävään paritteluun.[4]
Emakon kantoaika kestää 149–154 päivää. Kantavana oleva emakko jättää laumansa ennen synnytystä ja rakentaa itselleen ja poikasilleen pesän, josta ne saavat suojaa. Pesän läpimitta on 4 metriä ja se voi olla 1,5 metrin korkuinen.[3] Rakennusmateriaalina emakko käyttää pitkiä heiniä, oksia ja bambunvarsia.[3][4] Emakko synnyttää yleensä 2–6, joskus harvoin jopa 11 poikasta. Se palaa laumaansa porsaidensa kanssa jo viikko synnytyksen jälkeen. Kaikki lauman jäsenet puolustavat poikasia. Emakot varoittavat porsaita vaarasta röhkimällä,[3] mihin oljenväriset porsaat reagoivat painautumalla litteäksi maahan.[23][3] Porsaat voivat lisäksi imeä maitoa myös muilta lauman emakoilta. Imetysaika kestää 8–10 viikkoa.[3] Aikuisten suojelusta huolimatta vähintään puolet porsaista jää petojen saaliiksi vuosittain.[23] Jättiläismetsäkarjut tulevat sukukypsiksi noin puolentoista vuoden ikäisinä. Keskimääräinen elinikä on viisi vuotta, mutta ne voivat elää jopa 18 vuoden ikäisiksi.[4]
Vaikka jättiläismetsäkarju on suurikokoinen, se kuvattiin tieteelle vasta vuonna 1904. Se elää vaikeakulkuisessa maastossa ja on mahdollisesti sekoitettu pensselisikoihin.[8] Ensimmäiset Keski-Afrikkaan saapuneet eurooppalaiset tutkimusmatkailijat, kuten Henry Morton Stanley ja Harry Johnston, olivat kuulleet paikallisten tarinoita jättiläismetsäkarjusta, mutta eivät itse nähneet eläimiä. Vuonna 1903 brittiupseeri Richard Meinertzhagen sai tietää eläimestä ollessaan Keniassa.[7] Hän kuuli afrikkalaisten metsästäjien tappaneen yhden sian, mutta hänen saavuttuaan paikalle se oli jo paloiteltu ja hän sai vain kaksi nahanpalaa. Vähän myöhemmin Meinertzhagen kuuli toisesta Länsi-Keniassa kaadetusta eläimestä, josta hän sai jonkin verran nahkaa ja kallon. Nämä jäännökset ja etenkin kallo riittivät jo osoittamaan, että eläin kuului vielä nimeämättömään lajiin. Meinertzhagen lähetti näytteet Lontooseen, missä Lontoon eläintieteellisen seuran jäsenet näkivät ne. Kuvaus niistä julkaistiin eläintieteellisen seuran lehdessä vuonna 1904. Seuraavina vuosina Lontoon luonnonhistorialliselle museolle lähetettiin vielä useita jättiläismetsäkarjusta tehtyjä piirustuksia ja pääkalloja. Vanhoista afrikkalaisista kertomuksista päätellen laji oli aiemmin runsaslukuinen, mutta vuonna 1891 koko Afrikan läpi levinnyt karjarutto teki siitä harvinaisen.[24][8]
Jättiläismetsäkarju sai tieteellisen lajinimensä löytäjänsä mukaan. Suvun nimi Hylochoerus tulee kreikan kielestä: Hule tarkoittaa ”luomea” tai ”syylää”, khoiros tarkoittaa ”sikaa” tai ”karjua”.[3]
Monet afrikkalaisten tarinat jättiläismetsäkarjun hurjuudesta ovat hyvin värikkäitä. On kerrottu, että metsään polttopuita keräämään menneet naiset ovat joutuneet sikojen väijytyksen uhreiksi. Jättiläismetsäkarjun kokoa on myös liioiteltu,[24] joissakin tarinoissa niiden on kuvailtu olevan jopa sarvikuonon kokoisia.[11] Vaikutelma erittäin suuresta koosta saattaa aiheutua siitä, että häirittynä eläin nostaa jopa parikymmensenttiset karvansa pystyyn ja näyttää silloin todellista suuremmalta.[11] Monen afrikkalaisheimon kansanuskossa jättiläismetsäkarjua on pidetty ja pidetään yhä epäonnen tuojana.[25] Jotkin Kongon altaan kansat uskovat myös karjunlihan syömisen aiheuttavan huonoa onnea. Kongon altaassa lihaa on pidetty myös pahanmakuisena. Tämä uskomus ei kuitenkaan päde kaikkialla, vaan eläintä metsästetään laajalti Afrikassa.[4][1] Metsästyksessä käytetään erityisiä silmukka-ansoja.[26] Lihan alkuperää yritetään joskus myös salata paistamalle se ennen kaupunkien markkinoille myymistä. Jättiläismetsäkarjujen lihaa käytetään sekä omaan ruokakäyttöön että lihakauppaan. Myös torahampaat ovat hyvää kauppatavaraa, ja vuodista saadaan joskus nahkoja.[4][1] Karjujen torahampaita arvostetaan vertauskuvallisina koristeina ja trofeina.[5] Toisaalta jättiläismetsäkarjut voivat aiheuttaa huomattavaa vahinkoa vieraillessaan viljelyksillä. Jättiläismetsäkarju on myös afrikkalaisen sikaruttoviruksen (ASFV) kantaja. Tauti on kesysioille tappava. Lisäksi laji levittää tsetsekärpästen välityksellä unitautia.[4][1]
Jättiläismetsäkarjujen kesyttäminen on helppoa, ja niistä tulee vankeudessa säyseitä ja tottelevaisia.[22][15] Laji vaikuttaa siten lupaavalta tulevaisuuden kotieläimeltä.[15] Sen etuna Sus-suvun sikoihin nähden on myös se, että jättiläismetsäkarju on ruohonsyöjä. Se kasvaa todennäköisesti Sus-suvun sikoja hitaammin, mutta liha on hyvälaatuista ja vähärasvaista.[27] Jättiläismetsäkarju on kuitenkin vankeudessa harvinainen, eikä sen tiedetä lisääntyneen siellä. Eläintarhoissa pidetyt jättiläismetsäkarjut ovat jääneet pääosin lyhytikäisiksi. Alhaisen eliniän uskotaan johtuneen siitä, että lajin ekologiaa ja ravintovaatimuksia ei tunnettu tarpeeksi. Vuoteen 1993 mennessä lajia on ollut vain viidessä Euroopan eläintarhassa. Ensimmäiset tuotiin Lontoon eläintarhaan, jossa eli vuosina 1936–1938 neljä karjua ja kaksi emakkoa. Sitä on pidetty myös muutaman afrikkalaiskaupungin eläintarhassa kuten Nairobin, Abidjanin, Monrovian ja Leopoldvillen eläintarhoissa. Se on kuulunut myös Bronxin eläintarhan ja Washingtonin National Zoon lajistoon.[20] Nykyään jättiläismetsäkarjuja ei tiettävästi ole eläintarhoissa Afrikan ulkopuolella.[28] San Diegon eläintarhassa elää yksi ”jättiläismetsäkarju”, mutta sen kuulumisesta tähän lajiin ei ole saatu varmuutta. Se saattaa kuulua länsiafrikkalaiseen alalajiin, mutta voi olla myös eri sikalajien risteytymä.[29] Aiemmin matkailijat pääsivät näkemään jättiläismetsäkarjuja joka ilta Kenian Aberdarevuoristoon rakennetun The Ark -hotellin luona olevalta mutaiselta lammikolta ja sitä ympäröivältä niityiltä, jonne karjuja ja muita suuria nisäkkäitä houkuteltiin suolalla.[19][24] Leijonat ovat kuitenkin osanneet hyödyntää tätä ja nyttemmin saalistaneet lähes kaikki metsäalueen jättiläismetsäkarjut.[19]
Jättiläismetsäkarjusta on kuvattu seitsemän alalajia,[20] mutta nykyään niitä tunnistetaan kolme.[2] Hylochoerus meinertzhageni ivoriensis elää Länsi-Afrikassa Guinean Sierra Leonen, Liberian, Norsunluurannikon ja Ghanan alueella. Keskiafrikkalainen H. m. rimator elää puolestaan Itä-Nigeriassa, Kamerunissa, Gabonissa, Kongon tasavallassa, Keski-Afrikan tasavallassa, Sudanissa ja Kongon demokraattisen tasavallan koillisosissa. Itäafrikkalainen nimialalaji H. m. meinertzhageni elää Kongon demokraattisessa tasavallassa, Ugandassa, Keniassa, Ruandassa, Burundissa ja Etiopiassa. Etiopian kannat tosin saattavat muodostaa neljännen alalajin.[9] Alalajit eroavat levinneisyyden lisäksi kooltaan. Pienimmän, Länsi-Afrikassa elävän alalajin suurimmat yksilöt ovat vain vähän pensselisikoja suurempia. Alueen suurimmat karjut painavat korkeintaan 150 kiloa, kun taas suurempaan itäafrikkalaiseen alalajiin kuuluvat yksilöt voivat painaa yli puolet enemmän.[20][15]
Jättiläismetsäkarju kuuluu Suinae-alaheimoon, jonka varhaisimmat tunnetut edustajat ilmaantuivat Afrikkaan noin 3,4 miljoonaa vuotta sitten.[30] Yksi mantereella kehittynyt sikasuku oli Kolpochoerus, joka ilmaantui plioseenikauden lopulla. Sen uskotaan olevan jättiläismetsäkarjun suora kantaisä. Varhaisimmat Hylochoerus-suvun edustajat ovat pleistoseenikauden lopulta.[20][30] Lajin fossiileja on löydetty erittäin harvoin.[31]
Jättiläismetsäkarju eli jättiläismetsäsika (Hylochoerus meinertzhageni) on keskisen ja läntisen Afrikan metsissä elävä elinvoimainen sorkkaeläinlaji. Se on sukunsa Hylochoerus ainoa laji. Jättiläismetsäkarjut ovat suurimpia luonnonvaraisia sikoja. Ne voivat kasvaa jopa 210 senttimetriä pitkiksi ja painaa 275 kilogrammaa. Niiden ruumis on tanakka ja pää leveä, mutta jalat ovat lyhyet. Nahkaa peittävät pitkät ja karkeat karvat, jotka nousevat pystyyn eläimen kiihtyessä.
Jättiläismetsäkarju kuvailtiin tieteellisesti vasta vuonna 1904, eikä näiden arkojen eläinten elintapoja tunneta vieläkään hyvin. Ne liikkuvat laumoissa ja käyttävät ravinnokseen ruohoja, lehtiä ja hedelmiä. Ne voivat lisääntyä mihin aikaan tahansa vuodesta, ja emakko synnyttää yleensä 2–6 poikasta. Trooppisen Afrikan metsäkansojen kulttuureissa on paljon lajiin liittyviä uskomuksia. Nisäkäsnimistötoimikunnan ehdotus lajin uudeksi suomenkieliseksi nimeksi on ”jättisika”.
L'hylochère (Hylochoerus meinertzhageni) est la seule espèce du genre Hylochoerus, un suiné.
Les naissances s'étalent de janvier à août, avant la saison des pluies. Avant la mise bas, les femelles quittent le groupe et construisent un nid pour leurs nouveau-nés. Une semaine seulement après la naissance, la femelle rejoint son groupe accompagnée de sa portée. Les jeunes peuvent ainsi être élevés et protégés par l'ensemble de la troupe.
L'hylochère est une créature craintive et peu facile à observer. Les données sur son comportement en milieu sauvage restent rares. On note toutefois qu'ils sont de mœurs nocturnes et vivent en groupe de 6 à 14 individus sous la dominance d'un mâle. Les jeunes mâles forment des groupes satellites de célibataires. Ces animaux peuvent parcourir un territoire de 8 à 12 km par jour.
De la Guinée au Ghana ; de l'est du Nigeria jusqu'au Kenya et au nord de la Tanzanie ; sud-ouest de l'Éthiopie.
L'hylochère doit faire face à une chasse importante et à une réduction continue de son habitat. Cependant, la taille de la population ne semble pas diminuer. La sous-espèce Hylochoerus meinertzhageni ivoriensis est inscrite par l'UICN comme espèce vulnérable.
L'ilochero (Hylochoerus meinertzhageni, Thomas 1904) è un mammifero della famiglia Suidae, e unico rappresentante del suo genere. È diffuso nelle zone boscose dell'Africa equatoriale.
I maschi adulti possono raggiungere i 2 m di lunghezza e i 110 cm di altezza al garrese, con un peso che può superare i 220 kg.[2][3] Le femmine sono più piccole dei maschi. L'ilochero è generalmente considerato il più grande membro della famiglia Suidae.
A differenza della maggior parte degli altri suidi, l'ilochero ha una folta copertura di pelo, che però tende a diradarsi con l'età. Il pelo è nero corvino in superficie, ma vicino alla pelle diventa di un color arancio intenso. Le orecchie sono abbastanza grandi e romboidali, le zanne sono di dimensioni minori rispetto al facocero ma più grandi che nel potamochero. Ciononostante, esse possono raggiungere una lunghezza di 35 centimetri.[4]
Anche se conosciuto da millenni dalle popolazioni locali, la scoperta di questo animale da parte degli occidentali avvenne solo nel 1904, a causa dei vari tabù e superstizioni che spingevano gli indigeni all'omertà. Il nome specifico gli fu assegnato in onore di Richard Meinertzhagen che ne uccise un esemplare in Kenya e lo spedì via mare al Museo di storia naturale di Londra.[5]
L'ilochero vive nella foresta vergine dell'Africa centro-occidentale, confinato soprattutto nelle aree verdi della Guinea e del Congo. Si spinge tuttavia fino all'altopiano etiopico e nei monti del Ruwenzori. Il suo habitat preferito è costituito dalle foreste inframmezzate a preterie, ma lo si può trovare anche nelle savane alberate e negli ambienti subalpini fino ad un'altitudine di 3.800 metri. L'incapacità di sopportare la bassa umidità o periodi prolungati di esposizione ai raggi diretti del sole fa sì che questi animali siano assenti nelle zone aride o dagli spazi aperti privi di una densa copertura arborea.[3]
Vive in grossi gruppi di 20 o più individui composti dalle femmine con i piccoli e spesso un unico vecchio maschio.[2] Subito prima della nascita della prole, però, le coppie si isolano e non tollerano la presenza di altri individui. Questo fatto ne pregiudica l'addomesticabilità e l'allevamento in cattività, poiché questi animali richiederebbero grandi spazi. Per il resto, è molto meno aggressivo degli altri suidi. Quando i piccoli hanno circa una settimana di vita, le femmine ritornano con il branco e tutti i membri del gruppo si prendono cura dell'allevamento e della protezione dei nuovi nati.[4] L'ilochero è considerato un animale notturno, tuttavia nei periodi più freddi è facile avvistarlo anche durante il giorno ed è stato suggerito che sia diurno nelle regioni dove non si sente minacciato dalla presenza dell'uomo.[2]
Presenta una dieta molto più strettamente erbivora rispetto agli altri suidi e non grufola quasi mai per trovare il cibo, che consiste soprattutto di erba, frutta e foglie.
L'ilochero è preda di pochi animali. Vivendo in habitat perlopiù forestali, è al sicuro dal leone, mentre il leopardo attacca preferibilmente i cuccioli e le femmine; ciononostante, alcuni leopardi maschi hanno sviluppato una tecnica particolare per uccidere anche i verri, ovvero gli esemplari maschi: dopo un lungo agguato, il felino balza sulla schiena del suino e, mentre questo si dimena, gli assesta terribili zampate e gli morde il collo. Quindi si ritira, e aspetta che la preda muoia dissanguata. Questa tecnica è comunque potenzialmente molto pericolosa e pochi leopardi specializzati la usano.
(EN) D.E. Wilson e D.M. Reeder, Hylochoerus meinertzhageni, in Mammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference, 3ª ed., Johns Hopkins University Press, 2005, ISBN 0-8018-8221-4.
L'ilochero (Hylochoerus meinertzhageni, Thomas 1904) è un mammifero della famiglia Suidae, e unico rappresentante del suo genere. È diffuso nelle zone boscose dell'Africa equatoriale.
Het reuzenboszwijn (Hylochoerus meinertzhageni), ook wel reuzenzwijn of Meinertzhagenzwijn (naar Richard Meinertzhagen) genoemd, is het grootste bekende wilde varken. Hij leeft in de regenwouden van tropisch Afrika. De soort werd pas in 1904 voor het eerst beschreven.
Het reuzenboszwijn is een zwaargebouwd dier met een grote kop en een lang gezicht. De staart is lang en dun. De snuit is breed en plat en de wangen groot en kaal. Op het voorhoofd bevindt zich een schotelvormige inzinking. De wroetschijf kan meer dan vijftig centimeter breed zijn. De oren zijn vrij klein en puntig. Hij heeft lang zwart haar. Het gezicht is vrijwel kaal, met enkele plukjes licht haar.
Het volwassen mannetje (beer) heeft twee tot dertig centimeter lange, dikke en achterwaarts gekromde slagtanden. Volwassen vrouwtjes (zeugen) hebben veel kleinere slagtanden. Ook heeft het volwassen mannetje grote gezwollen oogklieren.
Het reuzenboszwijn heeft een kop-romplengte van 130 tot 210 centimeter en een schouderhoogte van 80 tot 100 centimeter. De staart is 25 tot 45 centimeter lang. Mannetjes zijn over het algemeen meer dan vijftig kilogram zwaarder dan vrouwtjes. Vrouwtjes wegen 100 tot 200 kilogram, mannetjes 140 tot 275 kilogram.
Het reuzenboszwijn is voornamelijk een nachtdier, dat overdag verborgen blijft in een slaapplek tussen de dichte begroeiing. Het eet jonge, groene grassen, zeggen, kruiden, bladeren, bessen en afgevallen vruchten, soms ook plantenwortels. Het reuzenboszwijn wroet tijdens het foerageren minder vaak dan andere varkens in de grond, en is meer een grazer. Ook eet hij mineraalrijke aarde of likt hij aan zoutstenen.
Het leeft voornamelijk in familiegroepjes van vier tot twaalf dieren, bestaande uit een beer, een zeug en haar nakomelingen van tot drie generaties. De hele groep gebruikt een gezamenlijke grote latrine. Ook slapen ze gezamenlijk tussen de begroeiing. Ze wisselen vaak van slaapplek. Het woongebied van een familiegroepje overlapt met dat van andere groepjes. Dieren uit een groep houden met elkaar contact met een hoge blaffende roep. In het struikgewas maakt hij gebruik van zachte grommen om contact te houden.
De beer beschermt zijn groepje tegen andere beren en predatoren als leeuwen, luipaarden en gevlekte hyena's. Beren geven elkaar kopstoten bij confrontaties. De meest voorkomende is het snuitrammen, waarbij de dieren met de wroetschijf tegen elkaar aan stoten. Bij een confrontatie tussen twee sterke, gelijkwaardige beren rennen de dieren op elkaar af van dertig meter afstand, waarbij ze elkaar met het opvallend gevormde voorhoofd proberen te rammen. Als de voorhoofden elkaar precies gelijk raken, zal dit een harde, op het geluid van een geweer gelijkende klap geven, veroorzaakt door ontsnappende lucht. Deze aanvallen kunnen een half uur duren. Hierbij kauwt hij met de kaken, vliegt speeksel rond en laat hij urine lopen. Bij de winnaar van het gevecht stroomt afscheiding uit de oogklieren over zijn gezicht. Andere volwassen mannetjes ontwijken hem, onderdanige vrouwtjes besnuffelen hem.
De paartijd bereikt in Congo in maart en in september hoogtepunten. Jongen worden vijf maanden later geboren. Twee tot zes biggetjes (maximaal elf jongen) worden geboren in een nest van droog gras en andere planten, verborgen tussen het struikgewas. Hier blijven ze ongeveer een week verborgen. De jongen zijn bij de geboorte strogeel van kleur, maar dit verandert snel naar bruin. De voor jonge zwijnen gebruikelijke strepen ontbreken bij de oostelijke populaties. Ze groeien vrij snel. Na negen weken worden ze gespeend en ze zijn geslachtsrijp na 18 maanden. Als het jong volgroeid is, wordt de vacht zwart.
Het reuzenboszwijn kan tot 18 jaar oud worden.
Het zwijn komt voor in West- en Centraal-Afrika en in Oost-Afrika rond Mount Kenya en in het Ethiopisch Hoogland. Het leeft voornamelijk in bossen met dichte begroeiing, afgewisseld met graslanden. Hij kan echter in alle bostypen overleven, van zeeniveau tot 3800 meter hoogte, van bamboebossen tot beboste savannen, galerijbossen en moerasbossen, zolang er maar voldoende begroeiing en het gehele jaar door voedsel te vinden is. Een typisch leefgebied voor het reuzenboszwijn heeft verscheidene rustplekken tussen dichte begroeiing of omgevallen bomen, een plek met likstenen of mineraalrijke aarde, modder- en waterpoelen en een grasveld om te grazen.
Het reuzenboszwijn is door zijn grootte een gemakkelijke prooi voor jagers en enkele populaties worden bedreigd door de handel in bushmeat. Ze komen echter over een groot gebied in een verscheidene beschermde natuurgebieden voor en wordt in het grootste deel van zijn verspreidingsgebied beschermd. De gehele soort wordt als niet bedreigd beschouwd. Populaties van de West-Afrikaanse ondersoort H.m. ivoriensis zijn kwetsbaar. Mogelijk valt deze soort te domesticeren.
Bronnen, noten en/of referentiesHet reuzenboszwijn (Hylochoerus meinertzhageni), ook wel reuzenzwijn of Meinertzhagenzwijn (naar Richard Meinertzhagen) genoemd, is het grootste bekende wilde varken. Hij leeft in de regenwouden van tropisch Afrika. De soort werd pas in 1904 voor het eerst beschreven.
Skogsvin (Hylochoerus) er en slekt i svinefamilien som består av kun en enkelt afrikansk art, skogsvinet (H. meinertzhageni). Arten består av tre underarter.[1]
Arten skogssvin må på ingen måte sammenstilles med norsk skogssvin, som er en slaktegrisblanding av oppdrettet villsvin og norsk landsvin.
Skogsvin er de største medlemmene av svinefamilien. Hannene kan nå opp til 2,1 meter i lengde og 1,1 meter i skulderhøyde, og kan veie så mye som 275 kilo.[2][3] Hunnene er mindre enn hannene, og den østre underarten er større underartene i Sentral- og Vest-Afrika.[2]
Skogssvinet trives først og fremst i jungel og er mest vanlig sentralt og vest i Afrika, der man også kan finne det i Ruwenzorifjellene og østover mot Mount Kenya og fjellene i Etiopia.
Skogssvinet er en planteeter som først og fremst spiser gress og annet plantemateriale. Dette svinet roter heller ikke i bakken med trynet sitt, slik det er vanlig å gjøre for andre medlemmer i denne familien. Pelsen er svart.
Skogsvin (Hylochoerus) er en slekt i svinefamilien som består av kun en enkelt afrikansk art, skogsvinet (H. meinertzhageni). Arten består av tre underarter.
Arten skogssvin må på ingen måte sammenstilles med norsk skogssvin, som er en slaktegrisblanding av oppdrettet villsvin og norsk landsvin.
Dzikacz leśny, świnia leśna[3] (Hylochoerus meinertzhageni) – największy dziko żyjący przedstawiciel rodziny świniowatych, jedyny przedstawiciel rodzaju dzikacz (Hylochoerus Thomas, 1904). Samce mogą osiągać długość do 2 metrów, wysokość w kłębie do 1,1 metra i wagę do 225 kg.
Środkowa Afryka, Uganda. Gatunek niezagrożony.
Żyje w stadach, aktywne w dzień i w nocy. Wszystkożerca. Samiec jest przywódcą stada.
Dzikacz leśny, świnia leśna (Hylochoerus meinertzhageni) – największy dziko żyjący przedstawiciel rodziny świniowatych, jedyny przedstawiciel rodzaju dzikacz (Hylochoerus Thomas, 1904). Samce mogą osiągać długość do 2 metrów, wysokość w kłębie do 1,1 metra i wagę do 225 kg.
O hilochero (Hylochoerus meinertzhageni),[1] também chamado porco-gigante-da-floresta[2], [3] ou javali-da-floresta[4], é uma espécie de enorme suíno nativo da África. É o maior suídeo selvagem existente na natureza. Podem pesar até 275 kg e medir até 2,1 m. O principal alimento do animal é grama, porém também pode se alimentar de frutas, ovos e matéria animal.
O hilochero (Hylochoerus meinertzhageni), também chamado porco-gigante-da-floresta, ou javali-da-floresta, é uma espécie de enorme suíno nativo da África. É o maior suídeo selvagem existente na natureza. Podem pesar até 275 kg e medir até 2,1 m. O principal alimento do animal é grama, porém também pode se alimentar de frutas, ovos e matéria animal.
Skogssvin (Hylochoerus meinertzhageni) är en art i familjen svindjur och den enda arten i sitt släkte.[2] Djuret lever i centrala och västra Afrika.[1]
Skogssvinet är den största arten i familjen svindjur. Den når en kroppslängd (huvud och bål) mellan 130 och 210 centimeter, en mankhöjd mellan 75 och 110 centimeter och en vikt mellan 130 och 275 kilogram. Svansen är 30 till 45 centimeter lång.[3] Den östra populationen är i genomsnitt större än den västra. Dessutom är hanar större än honor. Den svarta, långa och grova pälsen saknas delvis hos gamla individer. Dessutom är områden framför ögonen och vid de övre kinderna nästan nakna. Framför ögonen finns även en körtel som är synlig som en spricka i huden.[3] Påfallande är det stora huvudet med den runda skivan runt näshålorna. Hörntänderna är kraftiga men oftast kortare än hos vårtsvinet.[3]
Artens utbredningsområde ligger i Afrika från Guinea till Etiopien och Tanzania. Det finns tre från varandra skilda underarter längs ekvatorn. Den västra underarten förekommer från Guinea till Ghana, det centralafrikaniska skogssvinet från Kamerun till Kongo-Brazzaville och den östra underarten i ett större område från Kongo-Kinshasa till Etiopien och Tanzania. Habitatet utgörs av tropisk regnskog, av bergsskogar, av andra skogar, av savanner med några träd och buskar samt av ödemark med buskar som tidigare var jordbruksmark. Skogssvinet behöver en permanent vattenansamling i närheten, en tätare undervegetation och lite variation i växtligheten.[1]
Skogssvin lever i grupper som vanligtvis består av en hane, en till fyra honor och deras ungar. Dessutom förekommer ensam levande hannar.[3] Revirets storlek går upp till 10 kvadratkilometer men reviren är inte tydligt avgränsade från varandra. Hanarna försvarar gruppen mot konkurrenter och fiender och strider även mot leoparder, hyenor och ibland till och med mot människor.
Mellan olika hanar förekommer strider om rätten att leda en grupp. Under striden slår de med huvudena mot varandra[3] och det händer ibland att den ena individens skallben bryts.
Angående aktiviteten finns olika uppgifter. Några forskare hävdar att skogssvin är aktiva på dagen medan andra skriver att arten är aktiv under gryningen och den tidiga natten.[3]
Skogssvin livnär sig nästan uteslutande av växtdelar. De äter sötgräs, örter och unga växtskott samt blad av vissa buskar. Jämförd med andra svindjur gräver de inte lika ofta efter rötter. Typiska växter som äts är Mimulopsis solmsii samt arter av släktena Piper och batatsläktet (Ipomoea).[1]
Ibland äter skogssvinet ägg eller kadaver.[4]
Efter dräktigheten som varar i ungefär fem månader föder honan två till fyra ungdjur. Före födelsen bygger honan ett tillhåll av gräs och kvistar[3] och cirka en vecka efteråt ansluter hon sig tillsammans med sina ungar till gruppen.
Efter ungefär nio veckor sluter honan att ge di. Ungdjur är könsmogna efter cirka 18 månader.[3]
Livslängden är vanligen upp till 5 år och i sällsynta fall upp till 18 år.[1]
Skogssvinet upptäcktes jämförelsevis sent av vetenskapliga forskare. Arten beskrevs så sent som 1904 av den brittiska zoologen Oldfield Thomas.[2] Idag är skogssvinets utbredningsområde delat i olika regioner.
På grund av att de ibland attackerar människor utan varning (troligen för att skydda flocken) beskrivs skogssvin som hotfulla i folktron i de länder som utgör djurets utbredningsområde. Flera folkgrupper skapar sköldar av artens skinn.[3]
Mellan 1930- och 1950-talet hölls flera skogssvin i olika djurparker i Europa och Nordamerika men de överlevde inte längre än fyra år. Antagligen behöver arten speciella födoämnen och ställer andra krav som inte var kända vid denna tidpunkt.[5]
I filmen Hannibal av Ridley Scott bestämmer en av Dr. Lecters motståndare att han skulle ätas av skogssvin efter tillfångatagandet. I den ursprungliga romanen förekommer däremot muterade tamsvin.
Skogssvinet hotas främst av skogsavverkningar och av andra landskapsförändringar. Djuret jagas även för köttets skull men jaktens intensitet varierar beroende på region. I centrala Kongobäckenet anses köttet vara mindre värdefull. Skogsvin förekommer där och i några andra regioner sällan på marknader för bushmeat. I andra regioner som i Centralafrikanska republiken och i Etiopien jagas arten intensiv. Allmänt räknas arten av IUCN som livskraftig (LC), men beståndet av den västra underarten, H. m. ivoriensis, minskar oroväckande.[1]
Skogssvin (Hylochoerus meinertzhageni) är en art i familjen svindjur och den enda arten i sitt släkte. Djuret lever i centrala och västra Afrika.
Велика лісова свиня — найбільший представник родини. Її розміри сягають 190—280 см, висота в плечах — 112-150 см, а вага — 750 - 900— кг. Середня величина особин на сході ареалу більша, самці як правило значно більші за самок. Довга і жорстка шерсть, забарвлена в чорний колір, з віком починає випадати, через що темна шкіра виглядає голою. Впадає в очі велика голова з великим рилом і вираженими жовнами з боків, особливо в самців. Ікла сильні, але менші, ніж у бородавочника.
Великі лісові свині живуть в Африці, їх ареал тягнеться від Гвінеї до Танзанії. Існують три географічно розділених популяції вздовж екватора. Західна популяція поширена від Гвінеї до Гани, центральноафриканська — в Камеруні і Республіці Конго, східна має великий ареал, що тягнеться від Демократичної Республіки Конго до Ефіопії і Танзанії. Середовищем їх проживання є перш за все тропічні ліси, іноді також деревні чи чагарникові савани.
Великі лісові свині живуть в групах, які складаються як правило з одного самця, декількох самок і потомства різного віку. Ареал групи може охоплювати до 10 кв.км. Ареали різних груп можуть при цьому перетинатися. Самці стежать за безпекою групи і нападають на хижаків, таких як леопард и або плямисті гієни. Жертвами нападу їх можуть ставати іноді і люди. За роль ватажка групи між самцями можуть спалахувати жорстокі бої, при яких вони з великою швидкістю стикаються головами, що іноді призводить до пролому черепа одного із суперників.
Існують різні дані про години доби, протягом яких великі лісові свині активні. Деякі спостереження говорять про активність в денний час, проте інші результати досліджень говорять про те, що на пошуки їжі ці тварини відправляються в сутінках або вночі.
Великі лісові свині харчуються майже виключно рослинною їжею, надаючи перевагу травам і молодим пагонам певних чагарників. На відміну від інших свиней вони не розривають землю в пошуках коренів.
Після п'ятимісячної вагітності самка народжує на світ від двох до чотирьох дитинчат. Перед народженням самка будує своєрідне лігво, а через тиждень після народження знову повертається в групу. У дев'ятитижневому віці дитинчата відвикають від молока матері, статева зрілість настає у віці 18 місяців.
Великі лісові свині стали відомі науці відносно пізно. Перше науковий опис цієї тварини був зроблений в 1904 році британським зоологом Томасом Олдфілдом . Біноміальний епітет виду був даний на честь британського офіцера і натураліста Річарда Майнерцхагена.
В даний час ареал великий лісової свині розбитий на безліч окремих територій, основними загрозами увазі є браконьєрство, мисливство та руйнування її сфери обитания. Тим не менше, вид незважаючи на скорочуються популяції поки не оцінюється як загрозливий.
Спроби помістити великих лісових свиней в зоопарки поки не були успішними. У неволі ці тварини виживали лише недовго і не давали потомства. Бернард Гржимек припускав, що причиною є недостатні знання про харчування та інших життєві потреби цього виду. В наш час[коли?] одна самка міститься в зоопарку Сан-Дієго.
Серед жителів центральноафриканського регіону поширені різні забобони, пов'язані з великими лісовими свинями. Існує боязнь самців, які іноді нападають на людей.
У виду велика лісова свиня є три підвиди[2]
Lợn rừng lớn (danh pháp hai phần: Hylochoerus meinertzhageni) là một loài lợn thuộc họ Suidae, bộ Artiodactyla. Loài này được Thomas mô tả năm 1904. Danh pháp cụ thể đặt tên theo Richard Meinertzhagen, đã bắn mẫu vật điển hình ở Kenya và đã vận chuyển nó đến Bảo tàng Lịch sử Tự nhiên ở Anh.
Lợn rừng lớn, tính trung bình, các loài còn sống lớn nhất của các loài thuộc họ Lợn. Cá thể trưởng thành có thể dài không tính đuôi 1,3-2,1 m, với đuôi dài thêm 25–45 cm. Lợn trưởng thành có chiều cao khi đứng tính đến vai 0,75-1,1 m, và có thể nặng 100–275 kg (220-606 lb).[2][3][4][5][6] Lợn cái có nhỏ hơn so với lợn đực. Lợn cái cân nặng trung bình khoảng 167 kg (368 lb), còn lợn đực có cân nặng trung bình 210 kg
Lợn rừng khổng lớn hiện diện ở phía Tây và Trung Phi, nơi chúng phần lớn hạn chế trong các khu rừng Guinea và Congo. Chúng cũng hiện diện tại nhiều địa phương ở vùng cao nguyên ẩm của dãy núi Rwenzori và ca về phía đông đến núi Kenya và Tây Nguyên Ethiopia. Chúng chủ yếu được tìm thấy trong khảm rừng-đồng cỏ, nhưng cũng có thể được nhìn thấy trong môi trường sống hoang mạc và subalpine rừng ở độ cao 3.800 m (12.500 ft). Chúng không thể chịu đựng với độ ẩm thấp hoặc tiếp xúc kéo dài với ánh nắng mặt trời, kết quả là chúng vắng mặt từ các khu vực khô cằn và môi trường sống không có độ che phủ dày đặc.
Lợn rừng lớn (danh pháp hai phần: Hylochoerus meinertzhageni) là một loài lợn thuộc họ Suidae, bộ Artiodactyla. Loài này được Thomas mô tả năm 1904. Danh pháp cụ thể đặt tên theo Richard Meinertzhagen, đã bắn mẫu vật điển hình ở Kenya và đã vận chuyển nó đến Bảo tàng Lịch sử Tự nhiên ở Anh.
Больша́я лесна́я свинья́[1] (лат. Hylochoerus meinertzhageni) — вид семейства свиней (Suidae), распространённый в Западной и Центральной Африке.
Большая лесная свинья — самый крупный представитель семейства. Её размеры достигают 130—210 см, высота в плечах — 76—110 см, а вес — 130—275 кг. Средняя величина особей на востоке ареала больше, самцы как правило значительно крупнее самок. Длинная и жёсткая шерсть, окрашенная в чёрный цвет, с возрастом начинает выпадать, из-за чего тёмная кожа выглядит голой. Бросается в глаза крупная голова с большим рылом и выраженными желваками по бокам, особенно у самцов. Клыки мощные, но менее выдающиеся, чем у бородавочника.
Большие лесные свиньи обитают в Африке, их ареал тянется от Гвинеи до Танзании. Существуют три географически разделённых популяции вдоль экватора. Западная популяция распространена от Гвинеи до Ганы, центральноафриканская — в Камеруне и Республике Конго, восточная имеет обширный ареал, тянущийся от Демократической Республики Конго до Эфиопии и Танзании. Средой их обитания являются прежде всего тропические леса, иногда также древесные или кустарниковые саванны.
Большие лесные свиньи живут в группах, состоящих как правило из одного самца, нескольких самок и потомства разного возраста. Территория группы может охватывать до 10 км². Территории разных групп могут при этом пересекаться. Самцы следят за безопасностью группы и нападают на хищников, таких как леопарды или пятнистые гиены. Жертвами их нападения могут становиться иногда и люди. За роль вожака группы между самцами могут вспыхивать яростные бои, при которых они с большой скоростью сталкиваются головами, что иногда приводит к пролому черепа одного из соперников.
Существуют разные данные о временах суток, в которые большие лесные свиньи активны. Некоторые наблюдения говорят о активности в дневное время, однако иные результаты исследований говорят о том, что на поиски пищи эти животные отправляются в сумерках или ночью.
Большие лесные свиньи питаются почти исключительно растительной пищей, предпочитая травы и молодые побеги определённых кустарников. В отличие от большинства других свиней они не роются и не разрывают землю в поисках корней.
После пятимесячной беременности самка рождает на свет от двух до четырёх детёнышей. Перед рождением самка строит своеобразное логово, а спустя неделю после рождения вновь возвращается в группу. В девятинедельном возрасте детёныши отвыкают от молока матери, половая зрелость наступает в возрасте 18 месяцев.
Большие лесные свиньи стали известны науке относительно поздно. Первое научное описание этого животного было сделано в 1904 году британским зоологом Олдфилдом Томасом. Биномиальный эпитет вида был дан в честь британского офицера и натуралиста Ричарда Майнерцхагена.
В настоящее время ареал большой лесной свиньи разбит на множество отдельных территорий, основными угрозами виду является браконьерство, охота и разрушение его сферы обитания. Тем не менее, вид несмотря на сокращающиеся популяции пока не оценивается как угрожаемый.
Попытки содержать больших лесных свиней в зоопарках пока не были успешными. В неволе эти животные выживали лишь недолго и не давали потомства. Бернхард Гржимек предполагал, что причиной являются недостаточные знания о питании и других жизненных потребностях этого вида. В настоящее время одна самка содержится в зоопарке Сан-Диего.
Среди жителей центральноафриканского региона распространены различные суеверия, связанные с большими лесными свиньями. Существует боязнь самцов, которые иногда нападают на людей.
Больша́я лесна́я свинья́ (лат. Hylochoerus meinertzhageni) — вид семейства свиней (Suidae), распространённый в Западной и Центральной Африке.
大林猪(学名:Hylochoerus meinertzhageni),是偶蹄目猪科大林猪属中唯一的一种,分布于西非和中部非洲地区。其种加词“meinertzhageni”得名于英国军官及动物学家理查德·梅纳茨哈根(Richard Meinertzhagen)上校姓氏。
牠們主要分布森林,和森林-草原交界處,也可以在高達3,800米(12,500英尺)的樹木繁茂的大草原和亞高山棲息地中看到。他們不能應付低濕度或長期暴露在陽光下,導致他們很少分布於乾旱地區。牠們的天敵主要是花豹和斑鬣狗,牠們主要吃植物但有時也吃腐肉。
モリイノシシ (森猪、Hylochoerus meinertzhagen) は、アフリカ大陸に生息する大型のイノシシで、哺乳綱 - 鯨偶蹄目 - イノシシ科に属する。現生では本種のみでモリイノシシ属を構成する。
リベリアからエチオピア南西部にかけての[3]アフリカ大陸の赤道付近。
モリイノシシは保守的な形質を持ったイノシシであり、イノシシ亜科のなかでも比較的初期段階で分岐したグループに属する[4]。現生ではモリイノシシ一属一種であるが、他には絶滅したコルポコエルス属が存在する[5]。
体長1.3 - 2.1m、尾長30 - 45cmと、他のイノシシと比べて大型[6]。体重は最大で約280kgとなる[7]。性的二形が顕著で、雌雄の大きさの差が際立つ。頭部も大きく、眼下下方及び後方に、軟骨と腺組織からなる[8]イボ状の隆起を持つ[6]。また両耳の間の頭骨はくぼんでおり、周りを骨の輪が囲む皿状になっている[8]。鼻先は幅広く、弾力性に富む。胴体はやや前傾し、肩より腰の位置が高い[6]。また、四肢は短い。肢端は幅広く、柔らかな地面での歩行に適応している[9]。
歯列は34本で、上顎切歯と下顎臼歯が他のイノシシ科よりも数が減っている[10]。牙状の犬歯は上顎のもので15cm程あるが、体格に比すとやや小さく見え、顎より水平に突出する。下顎犬歯は上顎犬歯とこすれあう事で鋭く研ぎすまされている[10]。下顎切歯は鼻先に代わって土を掘り返す事もある為、摩耗している[11]。また臼歯も摩耗が激しい[10]。
皮膚は暗い灰色。体毛は茶あるいは黒で、剛毛。幼いときは明るい色であるが、歳をとるにつれ色は濃くなり、疎らになる[6]。頭部のイボは周囲より色が明るい[8]。
アフリカ中部の、高度3,000mまでの湿った深い森林[7]、竹林、サバンナ[6]に生息する。
比較的社会性が発達しており、20頭程度までの群を形成し、縄張りを持つ。雄同士は20m以上の助走をつけ、頭部の耳の間にある「皿」をぶつけあうという儀礼的闘争を行う[8]。こうした争いと大型の身体に牙やイボをもつという容姿もあって獰猛とされる事もあるが[3]、本来はおとなしい性質である[8]。
薄明薄暮性で、明け方や薄暮に最も活動的となる[12]。集団で移動し、葉や根、果実などを主に採食する。他のイノシシと異なり鼻先が柔らかいためあまり地面を掘らず、専ら草やスゲ、灌木、根、果実などを食べる。ただし、土を掘る必要が生じたときは、下顎切歯を使用する。また時としてハイエナやヒョウの仕留めた獲物を横取りし、死肉を食べる事が知られている[9]。
他のイノシシ同様砂浴びを好み、昼間は長時間泥や砂の中で寝転んで過ごす。糞は所定の場所にかためられ、高く積み上がる。夜間は薮の中の巣で過ごすが、そこに達する為には、外敵の侵入に備えた長い通路をたどる必要がある。外敵に遭遇した際は、こうした茂みの奥に逃げ込む事で危機をやり過ごす[10]。巣内部は広く、46平方メートルに達する事もある[9]。
妊娠期間は150 - 151日ほどで、2 - 11頭の幼獣を出産する[6]。ただし、平均は四頭ほどである。出産の為の巣は竹の茎で作られる。一週間程で幼獣は群に加わることができる様になり、離乳する八週間後まで、群れの中の母親以外の雌からも授乳を受ける。幼獣はヒョウなどに狙われる事も多く、危機の際は親達の警告に従って地面に伏せ、隠れる[9]。
人間の居住地域近くにまで出没し、時として民家から食物を盗んだり[3]、農作物[6]を荒らす事で知られている。
食性上の理由で生息地域が限定的であり、開発によってそうした場所が失われていくおそれがある[10]。
モリイノシシの存在は、1717年にオランダで出版されたアフリカ大陸の旅行書や、19世紀の冒険家ヘンリー・モートン・スタンリーやヴィルヘルム・ユンカー( en )らによって、リベリアやウガンダ、スーダンの森の奥に棲む「couja quinta」あるいは「nigbwe(ニベクヴェ)」などと呼ばれる「黒く巨大な豚」として報告されていた[13]。しかしこれらの情報は重視されず、新たな種として知られる様になったのは、イギリス軍大佐、リチャード・マイナーズ=ハーゲンによって標本がもたらされてからである[14]。この標本はロンドン自然史博物館のオールドフィールド・トマス (en) によって新種とされ、学名 Hylochoerus meinertzhagen が与えられた。属名 Hylochoerus の、「hile」はギリシャ語で森、「choerus」はブタを意味している[15]。また種名はリチャード・マイナーズ=ハーゲンにちなむ[14]。命名者トマスはこの新種を、祖先的な形態を多く留めた種であり、化石種と現生種をつなぐものと評している[14]。
モリイノシシ (森猪、Hylochoerus meinertzhagen) は、アフリカ大陸に生息する大型のイノシシで、哺乳綱 - 鯨偶蹄目 - イノシシ科に属する。現生では本種のみでモリイノシシ属を構成する。
숲멧돼지(Hylochoerus meinertzhageni)는 멧돼지과에 속하는 유일종 돼지이다. 몸길이 210cm, 어깨높이 110cm, 꼬리길이 38cm, 몸무게 290kg으로 서아프리카와 중앙아프리카에 분포하며, 일반적으로 멧돼지과 중에서 가장 큰 야생 종으로 간주된다. 멧돼지의 일부 아종보다 더 큰 종도 있다.[2] 비교적 큰 몸과 넓은 분포에도 불구하고, 1904년에 처음 발견되었다. 학명은 케냐에서 첫 표본을 구해, 영국 자연사 박물관에 전달한 리차드 메이너츠하겐(Richard Meinertzhagen)의 이름에서 유래했다.[3] 천적으로는 사자, 치타, 표범, 카라칼, 줄무늬하이에나, 점박이하이에나, 갈색하이에나, 리카온 등이 있다.
숲멧돼지(Hylochoerus meinertzhageni)는 멧돼지과에 속하는 유일종 돼지이다. 몸길이 210cm, 어깨높이 110cm, 꼬리길이 38cm, 몸무게 290kg으로 서아프리카와 중앙아프리카에 분포하며, 일반적으로 멧돼지과 중에서 가장 큰 야생 종으로 간주된다. 멧돼지의 일부 아종보다 더 큰 종도 있다. 비교적 큰 몸과 넓은 분포에도 불구하고, 1904년에 처음 발견되었다. 학명은 케냐에서 첫 표본을 구해, 영국 자연사 박물관에 전달한 리차드 메이너츠하겐(Richard Meinertzhagen)의 이름에서 유래했다. 천적으로는 사자, 치타, 표범, 카라칼, 줄무늬하이에나, 점박이하이에나, 갈색하이에나, 리카온 등이 있다.