Lalokonosec rýhovaný (Otiorhynchus sulcatus) je brouk z čeledě nosatcovití Curculionidae. Způsobuje poškození celé škály rostlinných druhů okusem a na kořenech rostlin působí vážné škody jeho larvy.
OTIOSU[1]
Podle EPPO a biolib.cz je pro patogena s označením Otiorhynchus sulcatus používáno více rozdílných názvů, například Brachyrhinus sulcatus nebo Otiorhynchus sayi.[2] [1]
Evropa, Severní Amerika. [3]
(Rhododendron spp.), tis (Taxus spp.), růže (Rosa spp.) a mnoho dalších.
Ohniskový žír v jehličí a příležitostní žír borky na mladých letorostech. Pokud dojde k ohlodání kroužku borky na bázi, dojde k vadnutí celého letorostu.[L 1] Brouci vykusují na okrajích listů charakteristická, obloukovitá poškození. Mohou poškozovat i květy a stonky, které kroužkují. Velkým problémem jsou však jejich larvy, ožírající nejen jemné kořínky, ale i silné kořeny, a to až na dřevní část. V měkkých hlízách vyžírají otvory. Napadené rostliny, omezují růst, vadnou a odumírají. Nebezpečí představují především pro skleníkové substráty či krytokořennou sadbu.[4]
Poškození mrazem nebo sviluškou smrkovou.[L 1]
Okusování okrajů listů způsobovaná žeroucími dospělci jsou většinou jen kosmetická poškození. Ale škody na kořenech rostlin způsobované dlouho žijícími larvami jsou ve Velké Británii odhadovány ve výši 30 milionů liber ve formě každoročních ztrát u okrasných rostlin. Žír larev na kořenech může vést k odumírání rostlin.[L 1]
Brouci se líhnou v květnu a červnu. Během noci okusují nadzemní části rostlin, zejména listy. Během dne jsou zpravidla v různých úkrytech, čímž unikají pozornosti. Někteří brouci žijí 2 a i více let.[4]
Dospělci jsou aktivní po setmění Lze je z rostlin sbírat večer. Snáze je lze najít, jestliže je jim poskytnut vhodný úkryt před denním světlem, např. prkna na zemi.
V boji proti larvám se osvědčují užitečná dravá háďátka. Jakmile teplota půdy dosáhne 12 °C lze háďátka přidat do konve s vodou a provést zálivku. Ošetření by se mělo provádět na jaře a na podzim a následující rok by měl být postup zopakován.[5] Úspěch s hlísticemi jako činiteli biologické ochrany je omezován teplotou. Některé druhy hlístic vyžadují k tomu, aby byly aktivní, aspoň 14 °C – tj. teplotu vyšší, než je vyžadována larvami škůdců. Ale jsou vyvíjeny nové kmeny hlístic, které fungují i při nižších teplotách.[6]
Hlavní dostupné chemické přípravky proti lalokonosci, které zabraňují zamoření larvami, jsou granulované přípravky míchané do kompostu před sázením do nádob. Mohou být používány v každém stadiu až do konečného sázení do nádob a poskytují ochranu až na dva roky. Nezaručují úplnou ochranu, například v případě, kdy jsou při hrnkování použity neošetřené příměsi do ošetřených substrátů, protože larvy mohou přežívat okolo kořenů.[6]
Jinou možností ochrany je použití dostupných insekticidních přípravků například Decis Flow 2,5 nebo Zolone 35 EC.[7] Chemickou variantou ochrany je také použití přípravku Dursban. Jde o sypký prostředek, který se nasype kolem kořenových krčků rostlin a lehce přihrne půdou. Dalšími použitelnými přípravky jsou Mospilan nebo Karate.[8]
Obrázky, zvuky či videa k tématu lalokonosec rýhovaný ve Wikimedia Commons
Lalokonosec rýhovaný (Otiorhynchus sulcatus) je brouk z čeledě nosatcovití Curculionidae. Způsobuje poškození celé škály rostlinných druhů okusem a na kořenech rostlin působí vážné škody jeho larvy.
Der Gefurchte Dickmaulrüssler (Otiorhynchus sulcatus), auch Breitmaulrüssler genannt, ist ein Käfer aus der Familie der Rüsselkäfer (Curculionidae). Die erwachsenen Tiere (Imagines) ernähren sich polyphag, hauptsächlich von Blättern, Knospen oder jungen Pflanzentrieben von landwirtschaftlichen Kulturen und Zierpflanzen, während die Larven an Wurzeln fressen. Bevorzugte Pflanzengattungen und -arten sind beispielsweise Erdbeeren, Rhododendren, Kirschlorbeer, Pfaffenhütchen und Eiben[1].
Der Käfer wird etwa zehn Millimeter groß. Die Oberseite seines Körpers ist schwarz gefärbt und besitzt dunkelbraune Flecken. Sie kann gekörnt oder gerunzelt sein. Die Deckflügel (Elytren) sind panzerartig verhärtet, elliptisch und an den Schultern stark abgerundet. Der Schenkel ist in der Mitte stark verdickt. Der Rüssel ist mit kräftig entwickelten Pterygien (muschel- oder ohrenförmige Wülste außen neben den Fühlergruben) versehen.
Die Larven sind etwa so groß wie die Käfer. Sie sind gelblich-weiß gefärbt mit einer braunen Kopfkapsel. Die Larven sind beinlos und bauchwärts gekrümmt. Die erwachsenen Tiere sind dämmerungs- oder nachtaktiv und leben an krautigen Pflanzen oder kleineren Gehölzen. Dort treten sie von April bis Oktober in Erscheinung. Adulte Käfer sind zwar flugunfähig, sie können aber zu Fuß relativ weite Strecken zurücklegen.
Die Gattung Otiorhynchus stammt aus Europa. Der Gefurchte Dickmaulrüssler ist in Regionen mit gemäßigtem Klima endemisch. Via Import von Pflanzenmaterial wurde er in verschiedene andere Weltregionen verschleppt und breitete sich auf verschiedene Pflanzenarten aus. In den USA, Kanada, Japan, Neuseeland, Südost-Australien und Tasmanien ist er heute ein bedeutender Schädling.
Die erwachsenen Tiere sind dämmerungs- oder nachtaktiv und leben an krautigen Pflanzen oder kleineren Gehölzen. Dort treten sie von April bis Oktober in Erscheinung. Die Einschleppung des Schädlings erfolgt oft mit dem Substrat oder über getopfte Pflanzen, von denen sie sich dann auf die verschiedenen Pflanzenarten ausbreiten.
Oft findet unter den Tieren Jungfernzeugung (Parthenogenese) statt, so dass sie nicht auf sexuelle Vermehrung angewiesen sind. Die Nachkommen sind so alle weiblichen Geschlechts. Die Eiablage – je Weibchen 500 bis 1000 Eier – erfolgt etwa ab Juni einzeln oder auch in Häufchen am Grunde der Fraßpflanzen bzw. in humose Erde. Die zunächst weißen, bald jedoch bräunlich gefärbten, annähernd kugeligen Eier mit einem Durchmesser von ca. 0,7 mm haben anfangs einen flüssigen klaren, später weißlichen Inhalt. Nach zwei bis drei Wochen schlüpfen die Larven, die an Wurzeln fressen. Zur Verpuppung gräbt das letzte Larvenstadium eine kleine Erdhöhle. Die jungen Käfer schlüpfen etwa Ende Mai/Anfang Juni und sind nach vier bis fünf Wochen geschlechtsreif. Überwintert wird zumeist als Larve, seltener als Puppe oder als adulter Käfer. Unter natürlichen Bedingungen entwickelt sich eine Generation pro Jahr, wobei die Larven bevorzugt im Frühjahr (überwinterte „Altlarven“ aus dem Vorjahr) und im Herbst (Junglarven aus der Eiablage im Sommer) in Erscheinung treten. Über Ei, Larve und Puppe entwickeln sich so immer wieder neue Käfergenerationen.[2]
Die Larven richten durch ihre Fraßtätigkeit im Wurzelbereich den Hauptschaden an: Gehölze zeigen einen Kümmerwuchs, während bei krautigen Pflanzen Welkeerscheinungen auftreten. Bei starkem Larvenbefall können die Pflanzen sogar absterben. Die erwachsenen Käfer fressen dagegen halbkreisförmige Einbuchtungen in die Blattränder (Buchtenfraß); der Blattrand erscheint zahnradartig gekerbt. Daneben können auch Schäden an Knospen oder Trieben durch Abnagen der Rinde beobachtet werden. Der Gefurchte Dickmaulrüssler kann im Weinbau, in Baumschulen, in Erdbeeranlagen und im Zierpflanzenbau große Schäden verursachen.
Adulte Käfer können mit Insektiziden bekämpft werden. Ein Absammeln der adulten Tiere kann nur zur Ermittlung des Befallsdruckes dienen und stellt keine Bekämpfung dar. Gegen die wesentlich schlimmere Schäden verursachenden Larven können entomophage Nematoden der Gattung Heterorhabditis eingesetzt werden. Diese dringen durch die Haut oder Körperöffnungen in die Käferlarven ein und geben symbiontisch mit den Nematoden lebende Bakterien der Art Photorhabdus luminescens an das Insektenblut ab. Dieses Bakterium vermehrt sich stark und führt in wenigen Tagen zum Tod der Käferlarve. Infizierte Larven verfärben sich dabei rötlich oder bräunlich. Die Nematoden selbst ernähren sich von den Bakterien, vermehren sich, schwärmen schließlich aus der toten Larve aus und suchen neue Larven auf. Für die Bekämpfung von Dickmaulrüsslerlarven mit Nematoden muss die Bodentemperatur mindestens 10 °C betragen. Zudem muss der Boden während ca. 10 Tagen nach der Behandlung feucht sein, damit sich die Nematoden gut bewegen können. Die Nematoden wirken auch gegen die Puppen der Dickmaulrüssler.
Der Gefurchte Dickmaulrüssler (Otiorhynchus sulcatus), auch Breitmaulrüssler genannt, ist ein Käfer aus der Familie der Rüsselkäfer (Curculionidae). Die erwachsenen Tiere (Imagines) ernähren sich polyphag, hauptsächlich von Blättern, Knospen oder jungen Pflanzentrieben von landwirtschaftlichen Kulturen und Zierpflanzen, während die Larven an Wurzeln fressen. Bevorzugte Pflanzengattungen und -arten sind beispielsweise Erdbeeren, Rhododendren, Kirschlorbeer, Pfaffenhütchen und Eiben.
Black vine weevil (Otiorhynchus sulcatus) is an insect native to Europe but common in North America as well. It is a pest of many garden plants.
The adult weevil is matte black with fused wing covers, and is unable to fly. It feeds at night on the outer edges of leaves, causing the leaves to have a notched margin. Broadleaved evergreen plants such as Camellia, Rhododendron, Euonymus and Bergenia are particularly prone to damage, although a wide range of different garden plants is susceptible to attack.[1]
Female weevils have the ability to reproduce parthenogenetically[2] with fertilisation of eggs required to produce males, though no males have been observed.[3] This form of parthenogenesis is known as thelytoky. Grubs grow up to 1 cm in length, have a slightly curved, legless body, creamy-white in colour, with a tan-brown head. They live below the soil surface, and feed on roots and cambium at the base of the trunk. They cause most damage to herbaceous plants, particularly those growing in containers, where root growth is restricted. Severe infestations can result in complete root destruction and hence plant death.
The host plants include the following, listed by genus:
The soil dwelling grubs can be difficult to control with chemical insecticides and products showing some efficacy, such as chlorpyrifos have been withdrawn from many markets: especially garden centres. Besides their environmental benefits, certain 'cruiser' entomopathogenic nematode species (also see below) have the additional capacity to search for their prey underground.
Adult weevils can be controlled by using sticky barriers on the trunks of affected plants, as the weevils return to the soil each day.
Adults can also be manually removed from plants at night when they can be found feeding on leaf edges. Use only a dim torch or candlelight to search by, as they will drop to the ground if startled by bright light.
Larvae can be controlled using parasitic nematodes, for example Steinernema kraussei and Heterorhabditis bacteriophora (a 'cruiser' species), which can be bought from some garden centres and by mail order.[4] They are simply mixed with water, and watered onto the soil.
Adults may also be controlled using products based on the fungi Metarhizium brunneum and Beauveria bassiana.
Black vine weevil (Otiorhynchus sulcatus) is an insect native to Europe but common in North America as well. It is a pest of many garden plants.
Uurrekorvakärsäkäs (Otiorhynchus sulcatus) on korvakärsäkkäiden (Otiorhynchus) sukuun kuuluva kovakuoriainen. Aikuinen uurrekorvakärsäkäs on lentokyvytön ja kooltaan 7.5 - 10 mm, kiiltävänmusta, peitinsiivissä on selvästi havaittavia kellertäviä suomulaikkuja toisin kuin tavallisimmilla muilla korvakärsäkäkkäillä. Uurrekorvakärsäkkäällä on pitkät, polvekkaat tuntosarvet sekä pitkä kärsä. Uurrekorvakärsäkkään toukka on kooltaan 8-10 mm, väriltään kellanvalkea ja pää on ruskea. Uurrekorvakärsäkäs on eurooppalainen laji ja yksi pahimmista ruusun ja mansikan tuholaisista. Suomessa laji löydettiin vuonna 1957.
Uurrekorvakärsäkäs vioittaa toukkavaiheessa kasvia katkoen juuria ja kalvavaen juurien pintasolukkoa. Tämä aiheuttaa juurten kuihtumisen, jonka seurauksena koko kasvi ajan mittaan kuihtuu. Aikuiset uurrekorvakärsäkkäät syövät lehtiä, nakertaen lehtiin pyöreäreunaisia koloja.
Kasvihuoneissa uurrekorvakärsäkkäällä on merkitystä myös syklaamin, begonian, esikon, suppilokukan, orkideoiden ja alppiruusun tuholaisena. Avomaalla uurrekorvakärsäkkäät voivat mansikan lisäksi vahingoittaa myös muita marjakasveja kuten vadelmaa ja pensasmustikkaa.
Korvakärsäkkäiden lisääntyminen on partenogeneettista, joten lajilla ei esiinny lainkaan koiraita. Naaras elää noin 2-3 vuotta ja munii noin 500 munaa.
Pikkukorvakärsäkästä voidaan biologisesti torjua levittämällä Heterorhabdites ja Steinernema sukujen (esim. Steinernema kraussei, Heterorhabditis megidis) loisankeroisia juuristoalueelle keväällä maan lämmettyä ja elokuussa. Niiden toimivuus perustuu siihen, että ne vapauttavat isäntäeliöön mukanaan kantamiansa, lisääntymiseen erikoistuneita bakteereita, jotka hajottavat toukan kudosta tappaen sen parissa päivässä. Kemiallisessa torjunnassa tehoaineina voidaan käyttää atsinfossimetyylia ja lambda-syhalotriinia sisältäviä torjunta-aineita.
Uurrekorvakärsäkäs (Otiorhynchus sulcatus) on korvakärsäkkäiden (Otiorhynchus) sukuun kuuluva kovakuoriainen. Aikuinen uurrekorvakärsäkäs on lentokyvytön ja kooltaan 7.5 - 10 mm, kiiltävänmusta, peitinsiivissä on selvästi havaittavia kellertäviä suomulaikkuja toisin kuin tavallisimmilla muilla korvakärsäkäkkäillä. Uurrekorvakärsäkkäällä on pitkät, polvekkaat tuntosarvet sekä pitkä kärsä. Uurrekorvakärsäkkään toukka on kooltaan 8-10 mm, väriltään kellanvalkea ja pää on ruskea. Uurrekorvakärsäkäs on eurooppalainen laji ja yksi pahimmista ruusun ja mansikan tuholaisista. Suomessa laji löydettiin vuonna 1957.
Uurrekorvakärsäkäs vioittaa toukkavaiheessa kasvia katkoen juuria ja kalvavaen juurien pintasolukkoa. Tämä aiheuttaa juurten kuihtumisen, jonka seurauksena koko kasvi ajan mittaan kuihtuu. Aikuiset uurrekorvakärsäkkäät syövät lehtiä, nakertaen lehtiin pyöreäreunaisia koloja.
Kasvihuoneissa uurrekorvakärsäkkäällä on merkitystä myös syklaamin, begonian, esikon, suppilokukan, orkideoiden ja alppiruusun tuholaisena. Avomaalla uurrekorvakärsäkkäät voivat mansikan lisäksi vahingoittaa myös muita marjakasveja kuten vadelmaa ja pensasmustikkaa.
Korvakärsäkkäiden lisääntyminen on partenogeneettista, joten lajilla ei esiinny lainkaan koiraita. Naaras elää noin 2-3 vuotta ja munii noin 500 munaa.
Pikkukorvakärsäkästä voidaan biologisesti torjua levittämällä Heterorhabdites ja Steinernema sukujen (esim. Steinernema kraussei, Heterorhabditis megidis) loisankeroisia juuristoalueelle keväällä maan lämmettyä ja elokuussa. Niiden toimivuus perustuu siihen, että ne vapauttavat isäntäeliöön mukanaan kantamiansa, lisääntymiseen erikoistuneita bakteereita, jotka hajottavat toukan kudosta tappaen sen parissa päivässä. Kemiallisessa torjunnassa tehoaineina voidaan käyttää atsinfossimetyylia ja lambda-syhalotriinia sisältäviä torjunta-aineita.
Otiorhynchus sulcatus
L'otiorhynque de la vigne (Otiorhynchus sulcatus) est une espèce d'insectes coléoptères, un otiorhynque de la famille des Curculionidae. C'est une sorte de charançon originaire d'Europe, mais commun en Amérique du Nord. On l'appelle aussi charançon noir de la vigne[2]. Ce ravageur de plantes de jardin cause des dommages surtout aux arbres à feuillage persistant et aux buissons.
Le charançon adulte mesure de 8 à 10 mm, il est noir avec un ventre plus gris et un long rostre[3]. Ses élytres sont fusionnés, il est donc incapable de voler.
Les adultes se nourrissent la nuit du bord extérieur des feuilles, de ce fait les feuilles présentent des bords dentelés.
Individu n°1. Vue dorsale
Individu n°1. Vue ventrale
Individu n°2. Adulte et déjections
Individu n°2. Vue dorsale
Individu n°2. Vue ventrale
Individu n°2. Vue latérale
Larves, dépourvues de pattes
larve dévorant une Heuchera
Les larves vivent sous la surface du sol, elles n'ont pas de pattes et se nourrissent des racines et du cambium à la base du tronc.
Les plantes hôtes de cet insecte polyphage incluent des centaines de plantes vivaces et grimpantes, à commencer par les ifs (Taxus) ou les plantes en pot qui restent en place plusieurs années.
Voici quelques exemples parmi les plus sensibles en Europe :
En cas d'infestation limitée, le recours à des « plantes-pièges », plus attractives pour les otiorhynques que celles cultivées alentour, sont efficaces jusqu'à 90%. Par exemple, disposer courant avril des pots de Bergenia crassifolia, sans paillage contrairement aux plantes à protéger, qui seront ensuite noyés ou brûlés à l'automne pour détruire larves et adultes qui les auront infestés de préférence aux autres plantes[4].
Les adultes peuvent être contrôlés en utilisant des barrières collantes sur les troncs des plantes affectées, du fait qu'ils retournent dans le sol chaque jour, mais les larves sont à 5–10 cm de la base de la plante et elles en mangent les racines.
Ces larves peuvent être contrôlées en utilisant une muscardine, maladie provoquée par des champignons parasites comme Beauveria bassiana ou Metarhizium anisopliae.
Des nématodes entomopathogènes comme Heterorhabditis bacteriophora ou Steinernema feltiae) sont utilisés en lutte biologique pendant les phases de croissance des plantes, de mars à septembre dans l'hémisphère nord[5].
Otiorhynchus sulcatus
L'otiorhynque de la vigne (Otiorhynchus sulcatus) est une espèce d'insectes coléoptères, un otiorhynque de la famille des Curculionidae. C'est une sorte de charançon originaire d'Europe, mais commun en Amérique du Nord. On l'appelle aussi charançon noir de la vigne. Ce ravageur de plantes de jardin cause des dommages surtout aux arbres à feuillage persistant et aux buissons.
Húskeppur (fræðiheiti: Otiorhynchus sulcatus) er ranabjölltegund ættuð frá Evrópu, en algeng í Norður-Ameríku einnig. Hann er plága í görðum.
Fullorðin bjalla er matt svört með samvöxnum hlífðarvængjum og ófleyg. Hann nærist að nóttu á blaðjöðrum,, og verða hök í blaðjöðrum. Breiðblaða sígrænar plöntur eru sérstaklega hætt við skemmdum.[1]
Kvenbjöllur hafa þann eiginleika að geta fengið afkvæmi án frjóvgunar[2] en engin karldýr hafa fundist.[3] Lirfurnar verða 1 sm á lengd, með lítið eitt sveigðan fótalausan búk, rjómagulur, með fölbrúnum haus. Þær eru neðanjarðar þar sem þær naga rætur og innri börk neðst á stofni. Þær valda mestum skaða á jurtkenndum plöntum, sérstaklega í pottum, þar sem rótarvöxtur er takmarkaður. Hérlendis eru þær nær eingöngu innanhúss.[4]
Lirfunum er hægt að halda niðri með því að nota sníkjuþráðorma, til dæmis Steinernema kraussei og Heterorhabditis bacteriophora, sem fást sumsstaðar keyptir hjá sérhæfðum verslunum.[5] Þeim er einfanldlega blandað í vatn og vökvað í moldina.
Bjöllunum er hægt að ná með klístri á stofnum plantnanna, þar sem þær fara aftur niður á jörð á hverjum morgni.
Það er einnig hægt að tína fullorðin dýr af plöntunum á nóttunni þar sem þær eru að narta á blaðjöðrunum. Notið bara veikt ljós þar sem bjöllurnar láta sig detta við bjart ljós.
Einnig er notaður sveppurinn Beauveria bassiana, til að smita fullorðnar bjöllur.
Húskeppur (fræðiheiti: Otiorhynchus sulcatus) er ranabjölltegund ættuð frá Evrópu, en algeng í Norður-Ameríku einnig. Hann er plága í görðum.
L'oziorinco della vite (Otiorhynchus sulcatus (Fabricius, 1775)) è un coleottero della famiglia dei Curculionidi.
L'adulto è lungo 8−10 mm ed ha il tipico capo allungato a forma di rostro dei curculionidi. La superficie del corpo, di solito nerastra, può essere ricoperta da una fine pubescenza giallognola.[1]
Le larve, lunghe all'incirca 8-10 mm, presentano una tipica forma a "C", sono bianche, carnose, prive di zampe e con un capo sclerificato di colore rosso pallido.
Sia le larve che gli adulti sono fitofagi. Gli adulti si nutrono delle foglie e dei germogli. La femmina depone le sue uova intorno alle radici delle piante ospiti (oltre alla vite anche fragola, rododendro, azalea, alloro, ginepro, agrifoglio, ecc.)[1]. Alla schiusa delle uova la larva fuoriesce e si nutre per molti mesi delle radici.
L'oziorinco della vite (Otiorhynchus sulcatus (Fabricius, 1775)) è un coleottero della famiglia dei Curculionidi.
De gegroefde lapsnuitkever of taxuskever (Otiorhynchus sulcatus) is een kever uit de familie snuitkevers (Curculionidae).
Deze snuitkever is zwart van kleur, met vaak enkele lichtere plekjes op de dekschilden. Deze vlekken worden veroorzaakt door een onregelmatige fijne beharing die geelbruin van kleur is. De lengte is ongeveer 9 tot 11 millimeter en deze soort is te herkennen aan de sterk gegroefde, korrelige dekschilden, het zeer bolle achterlijf en de voor alle snuitkevers karakteristieke verlengde kop.
Hoewel de kever veel voorkomt is het geen bekende verschijning in de tuin omdat de kever een nachtactieve soort is. Ook in huis komt de kever weleens voor waar hij aan de bladranden van de planten zijn karakteristieke halfronde happen achterlaat. De kever zorgt ook voor nageslacht door het leggen van eitjes in de bloempot waaruit na enige tijd de larven komen, die meestal zeer schadelijk voor de plant zijn. Het is een erg sloom dier dat niet snel kan rennen en niet kan vliegen. Deze soort heeft zeer goed ontwikkelde klauwtjes, waarmee de snuitkever zich stevig vast kan houden aan allerlei voorwerpen. De kever laat zich echter snel vallen zodra hij gestoord wordt en is daarna haast niet meer te vinden. Het is een kever die het hele jaar door gevonden kan worden, en in tegenstelling tot de meeste kevers, die maar kort leven, kan deze soort enkele jaren oud worden.
Opmerkelijk is de voortplanting; er zijn (vrijwel?) geen mannetjes en de vrouwtjes planten zich dus maagdelijk voort, dit wordt ook wel parthenogenese genoemd. De vrouwtjes leggen de eitjes in de lente. De larve is wit en made-achtig en heeft een duidelijk gesegmenteerd, harig, iets gekromd lichaam. De larve leeft ondergronds van plantenwortels en overwintert in de bodem. In principe veroorzaakt de larve in de tuin nauwelijks schade, maar in bloempotten of plantenkwekerijen waar soorten worden gekweekt die deze kever graag lust is het een zeer schadelijke soort, voorbeelden zijn Coniferen en Rododendrons. De larve eet wortels, de volwassen kever veroorzaakt ontsierende hapjes in bladeren. In 2006 zijn door de bijzondere zomer zeer veel kevers voortgekomen. Biologische bestrijding van de larven is mogelijk met parasitaire aaltjes, bijvoorbeeld Steinernema kraussei en Heterorhabditis bacteriophora. De volwassen kevers kunnen bestreden worden met Beauveria bassiana, een parasitaire schimmel.
Mediabestanden die bij dit onderwerp horen, zijn te vinden op de pagina Otiorhynchus sulcatus op Wikimedia Commons. De gegroefde lapsnuitkever of taxuskever (Otiorhynchus sulcatus) is een kever uit de familie snuitkevers (Curculionidae).
Otiorhynchus sulcatus é uma espécie de insetos coleópteros polífagos pertencente à família Curculionidae.[1]
A autoridade científica da espécie é Fabricius, tendo sido descrita no ano de 1775.
Trata-se de uma espécie presente no território português.
Otiorhynchus sulcatus é uma espécie de insetos coleópteros polífagos pertencente à família Curculionidae.
A autoridade científica da espécie é Fabricius, tendo sido descrita no ano de 1775.
Trata-se de uma espécie presente no território português.
Скосарь одиночный[1] (лат. Otiorhynchus sulcatus) — вид долгоносиков-скосарей из подсемейства Entiminae.
Жук длиной 8-10,5 мм. Тело окрашено в чёрный или смоляно-бурый цвет. Верхняя часть тела с грушами волосовидных или очень узких, ланцетных чешуйках, не очень густые, золотые пятнышки, промежутки между которыми с негустыми прижатыми волосками, в грубой зернистой скульптуре, на большинстве промежутков не образующей рядов[2].
Вредит следующим растениям: аризема (Arisaema), астра (Aster), астильба (аstilbe), камелия (Camellia), эхинацея (Echinacea), эпимедиум (Epimedium), бересклет (Euonymus), Heuchera, хоста (Hosta), кальмия (Kalmia), лилия (Lilium), флокс (Phlox), рододендрон (Rhododendron), очиток (Sedum), сирень (Syringa), тис (Taxus), тсуга (Tsuga) и глициния (Wisteria).
Личинки
Скосарь одиночный (лат. Otiorhynchus sulcatus) — вид долгоносиков-скосарей из подсемейства Entiminae.
.jpg)
