nomes no trilho de navegação
Das Waldren (Rangifer tarandus fennicus) ist eine Unterart des Rentiers, die in Finnland und Karelien (Russland) heimisch ist.
Von den auf der Skandinavischen Halbinsel noch wild lebenden und domestizierten Individuen der Nominatform des Rens (Rangifer tarandus tarandus) unterscheidet sich das Waldren durch ein um im Schnitt etwa 15 cm höheres Stockmaß und wesentlich längere Beine. Diese werden als evolutionäre Anpassung an die Schneeverhältnisse im Lebensraum des Waldrens gedeutet; in der Taiga ist die Schneedecke im Winter höher und weicher als in der baumlosen Tundra.[1] Das Waldren kann sich durch Schneetiefen von bis zu 70 cm bewegen und dabei Futter suchen. Die Kopfrumpflänge beträgt 150 bis 210 cm, die Schulterhöhe etwa 85 bis 120 cm. Männliche Exemplare können ein Gewicht von 180 bis 200 kg erreichen, weibliche von 120 bis 140 kg. Weiterhin ist der Schädel des Waldrens länger und schmaler als der der Nominatform, und im Vergleich lädt das Geweih des Waldrens weniger zur Seite aus.[2] Das Fell des Waldrens ist dunkler als das des Tundrarens und dessen domestizierter Form. Der Hals ist weiß.
Waldrentiere haben wesentlich größere Aufenthaltsgebiete als domestizierte Rentiere, leben aber in kleineren Herden. Während der Sommermonate beträgt die Gruppengröße durchschnittlich 1,6 bis 2 Individuen; männliche und weibliche Waldrentiere leben im Sommer ab der Geburt der Kälber getrennt voneinander. Während der Brunstzeit von September bis Oktober halten sich Waldrentiere in Herden von 10 bis 40 Tieren auf. Danach wandern sie zu ihren Winterweiden – größtenteils trockene Kiefernheidewälder mit Gehölzen, Heidekraut und Cladina-Flechten –, wo sie sich in großen Gruppen von hunderten Rentieren sammeln. Anfang April ziehen die weiblichen Waldrentiere zu den Gebieten, wo sie ihre Kälber zur Welt bringen. Die Geburt findet vom ersten Mai bis Anfang Juni statt, nach acht Monaten Trächtigkeit. Zwillingsgeburten sind selten, meistens ist es nur ein Kalb. Bevorzugte Sommerweiden sind von dichtem Fichtenwald umgebene Moore. Die männlichen Waldrentiere bleiben das ganze Jahr über auf den Winterweiden.
Im Winter ernähren sich Waldrentiere hauptsächlich von Flechten. Sie fressen etwa 20 verschiedene Flechtenarten, bevorzugen allerdings Cladina- und Cetraria-Arten. Mit ihrem Geruchssinn können sie Flechten bei einer Schneetiefe von bis zu 72 cm finden und ausgraben. Sind Flechten knapp, werden Gehölze, Seggen und andere Pflanzen mit geringerem Nährwert gefressen. Mangelt es an Bodenflechten, kann die Winternahrung aus Hängeflechten, beispielsweise Alectoria- und Bryoria-Arten, verdorrtem Schilf sowie Zweigen von Laubbäumen bestehen. Während der Vegetationsperiode ist ihre Nahrung vielfältiger und unterscheidet sich nicht nennenswert von der domestizierter Rentiere: unter anderem Scheiden-Wollgras, Fieberklee und Sumpf-Blutauge, Draht-Schmiele, Seggen und Laub. Flechten werden im Sommer eher von männlichen als von weiblichen Waldrentieren gefressen. Pilze sind im Spätsommer und Herbst ein begehrtes Futter.
Fennoskandinavien wurde nach dem Ende der Weichseleiszeit vor rund 9.000 Jahren zunächst von Rentierpopulationen aus Mitteleuropa besiedelt, aus denen sich die heutige Nominatform des Rens entwickelte. Das Waldren wanderte hingegen erst vor rund 7.000 Jahren vermutlich aus Sibirien ein[3] und verbreitete sich mit der nacheiszeitlichen Ausdehnung seines Habitats, der borealen Fichtenwälder, stetig nach Norden.[4] Ältere Publikationen nahmen noch eine pleistozänische Unterart Rangifer tarandus constantini[5][6] als Vorfahren des Waldrens an. Phylogenetische Analysen mitochondrialer DNA verschiedener Renpopulationen legen jedoch den Schluss nahe, dass sich sowohl R. t. tarandus wie R. t. fennicus diphyletisch aus zwei Eiszeitrestpopulationen, einer eurasischen und einer europäischen, entwickelt haben und die morphologischen Unterschiede der rezenten Unterarten das Resultat holozäner Evolution sind.[7] Weiters legen kraniometrische Befunde den Schluss nahe, dass sich in jüngerer Zeit semidomestizierte Zuchtformen von Rangifer tarandus tarandus insbesondere an der Grenze von der Halbinsel Kola zu Weißkarelien in die nördlichen Populationen des Waldrens eingekreuzt haben.[8] Um eine weitere Durchmischung der Waldrenpopulation mit Zuchtrenen zu verhindern, wurde in Kainuu über eine Länge von rund 83 km ein Zaun errichtet, der die Weidegebiete der beiden Unterarten trennt.
In der Vergangenheit kam das Waldren in weiten Teilen Nordosteuropas vor, so noch bis in das 16. Jahrhundert in Teilen Polens und bis Mitte des 19. Jahrhunderts in Schweden; die letzten schwedischen Exemplare wurden in den 1870er Jahren erlegt. Als 1879 die Jagd auf wilde Rentiere in Schweden eingeschränkt wurde, waren beide Unterarten bereits so gut wie ausgerottet.[9][10] In ganz Finnland mit Ausnahme der südlichen Küstenebene kam es im 18. Jahrhundert sehr zahlreich vor,[11] wurde dann aber durch Bejagung ausgerottet. Ursprünglich war für die Bewohner Nordfinnlands das Waldren der wichtigste Fleischlieferant. Die zuvor nur in Nordwestlappland in größerem Umfang betriebene Zucht von halbdomestizierten Rentieren verbreitete sich erst im Zuge der Ausrottung des Waldrens auf die übrigen Teile Nordfinnlands.[12] Als es 1913 unter Schutz gestellt wurde, war das Waldren in Finnland bereits ausgestorben. Die heutigen Populationen stammen von Tieren ab, die erst seit den 1940er Jahren wieder aus Russland eingewandert sind. Heute gibt es wieder zwei vitale Populationen, im nordostfinnischen Kainuu (2006 rund 1.000 Tiere) sowie in den abgelegenen Wäldern des Suomenselkä in Westfinnland (rund 1.400 Tiere). Eine nur ein bis zwei Dutzend Köpfe zählende Population gibt es zudem bei Lieksa in Nordkarelien. Der Bestand im russischen Teil Kareliens wurde 2002 noch auf 3.000 Individuen geschätzt, sinkt aber durch Wilderei.[13] Seit 1996 darf das Waldren in Finnland wieder bejagt werden. In der finnischen Roten Liste von 2010 wird es als „potenziell gefährdet“ (Near Threatened) aufgeführt. Ein von der EU gefördertes Projekt namens WildForestReindeerLIFE soll den Erhaltungszustand des Waldrens bis 2023 verbessern, unter anderem durch Auswilderungen im Lauhanvuori- und im Seitseminen-Nationalpark.
In Schweden wird die Wiederansiedlung des Waldrens diskutiert und unter anderem vom schwedischen Jägerverband (Svenska Jägareförbundet) befürwortet, während Rentierhalter eine Vermischung der Unterarten und Störung der semidomestizierten Rentiere befürchten. Stig-Olof Holm zufolge ist die ökologische Nische von Flechten als Nahrung heutzutage in großen Teilen Schwedens (außerhalb des heutigen Rentierhaltungsgebietes) ungenutzt; das Waldren würde also nicht mit Elchen, Damhirschen, Rothirschen und Rehen um Futter konkurrieren, könnte aber als weiteres Beutetier Konflikte zwischen Menschen und Wölfen reduzieren. In mehreren schwedischen Tierparks werden Waldrentiere gehalten; verantwortlich für das Zuchtbuch ist Nordens Ark.[14][15]
Das Waldren (Rangifer tarandus fennicus) ist eine Unterart des Rentiers, die in Finnland und Karelien (Russland) heimisch ist.
Rangifer tarandus fennicus ye una subespecie de Rangifer tarandus propia d'a taiga de Finlandia y Carelia. Ha estato en un alto periglo d'extinción por a caza. Entre 1979 y 1980 exemplars provinients de Kainuu (Finlandia) fuoron introdueitos en o Parque Nacional de Salamajärvi.
The Finnish forest reindeer (Rangifer fennicus fennicus (Finnish: metsäpeura, Russian: лесной северный олень), also known as Eurasian or European forest reindeer[1] is a rare subspecies of the reindeer native to Finland and northwestern Russia. They are found primarily in Russian Karelia and the provinces of North Karelia, Savonia and Kainuu in Finland, though some range into central south Finland. They are distinct from the semi-domesticated mountain reindeer (Rangifer tarandus tarandus) in their larger size, longer legs and preference for dense boreal forest habitat, where they are rarely seen by humans, over the open tundra.[2] The Finnish herd migrates seasonally back and forth across the long Russo-Finnish border.[2]
The Finnish forest reindeer is one of the largest subspecies of reindeer. It is 180–220 cm long and the tail 10–15 cm. The adult male is larger, weighing 150–250 kg, while adult females weigh about 100 kg. Their longer legs, wide hooves and narrower V-shaped antlers facilitate movement through deep snow and wooded habitats.[3]
In the 17th century, the Finnish forest reindeer ranged throughout Finland and western Russia. Hunting, reindeer husbandry and habitat degradation through forestry led to their near complete extinction in Finland by the end of the 19th century.[3] In 1700, in Russia the population was concentrated in Kandalaksha (Kantalahti) and Lake Onega (Äänisjärvi)) but hunting and reindeer farming wiped them out in that area as well. In 1979 to 1980 they were introduced from Kainuu, Finland to middle Finland to Salamajärvi National Park. A small population of some 1,000 also thrive in Southern Ostrobothnia.[4] While their populations have been recovering in Finland, it has been suggested that an increasing, returning wolf population may be partially responsible for slowing the recovery.[5]
In 2013 Finnish and Russian researchers began a collaborative comprehensive population study using telemetry tags, collars linked to satellites to track the populations of the rare and threatened Rangifer tarandus fennicus, which is found in eastern Finland and northwest Russia. The estimates for the Finland population ranges from 850 reindeer to up to 2,000 or 3,000.[2][notes 1]
According to a census carried out by helicopter in Finland's Kainuu region this year, the population there totals 793 individuals. There are roughly 1,000 in the Suomenselkä area, with a few dozen around the towns of Ähtäri and Lieksa. Miettunen says that levels have remained quite steady in recent years.
— Alaska Dispatch, 2013
The Finnish Ministry of the Environment considers the subspecies to be Near Threatened.[6]
Finnish forest reindeer use the Metsola Biosphere Reserve (MBR) for summer pastures, rutting and calving, while some of these animals also use this area as winter pastures. Telemetry showed that some individual migrated in winter across the Russian-Finnish border, a distance of < 50 km. They have a harem-guarding mating system (Panchenko et al. 2021),[7] that differs from the aggregated rutting, individual mate-tending, and synchronized calving system of tundra caribou.
See Reindeer: Evolution
Reindeer originated in a late Pliocene North American-Beringian radiation of New World deer (Geist 1998).[8] A frontoparietal skull fragment of Rangifer sp. from the Early Pleistocene of Omsk, Russia dates back to 2.1-1.8 Ma and suggests northern Eurasia as a center of reindeer origin (Bondarev et al. 2017).[9] Its pedicles (antler bases), unlike modern reindeer, are inclined backward and set parallel to each other, demonstrating the primitive morphology for archaic cervids.
Van Kolfschoten et al. (2011)[10] reported fossils of reindeer in Europe from the early Middle Pleistocene of Germany, France, and England. One of the earliest fossils, an unnamed, large reindeer from Moldova
“is an archaic form of reindeer that arrived in Europe during the earlier expansion of the species. It equals in size the modern forest North American subspecies R. t caribou and R. t. terranovae... Its long metapodials [carpal and tarsal bones) with narrow epiphyses indicate adaptation to the wooded landscape” (Croitor 2010).[11]
Among the later fossil reindeer forms, Cervus [Rangifer] guettardi — large, but with relatively small teeth — originated in a small Western Europe refugium and was a likely ancestor of R. fennicus. R. geuttardi persisted into the Holocene, with dates of 11,000 and 7,200 years ago. It was apparently contemporaneous with Cervus (Rangifer) bucklandii, which was even larger than guettardi (Croitor 2018). All of these are relatively large, “primitive” forest forms that do not have the modern adaptations to grassland or to extreme cold of later types.[12]
In contrast, all known Middle and Late Pleistocene reindeer of Eurasia — except the forest forms mentioned above — share with the advanced American barren-ground caribou a peculiar specialized antler shape with the short distance between the first and second tines. One such, R. tarandus constantini, represents “an extreme adaptation of reindeer to grazing in open, dry, periglacial environments.” It dispersed westward during the last glacial maximum (21,000 – 18,000 years BP), mixed with and replaced local European reindeer forms. Its “relatively short limb bones, simple long antlers with small palmations and large cheek-teeth mark it as an open-landscape grazer.” (Croitor 2018)[12] Its food habits may have been similar to those of the fossil reindeer from Alaska that displayed a heavy occlusal tooth wear for young and adult animals that reflects a very abrasive diet (Rivals & Solounias 2007).[13] Unlike modern reindeer, however, the volume of nasal cavity of R. tarandus constantini was small, indicating that this Paleolithic reindeer had not yet evolved adaptations to cold air breathing (Flerov 1952).[14] R. t. constantini was followed by — and may have been an ancestor of — modern tundra reindeer that dispersed from Beringia during or after the last glacial maximum (LGM).
The above picture is one of primitive reindeer evolving in northern Eurasia in the Late Pliocene or earliest Pleistocene, spreading westward into Europe (and eastward into North America) and adapting to forests during an early Pleistocene interstadial when tundra retreated and forests expanded. When another ice age came and forests retreated, grassland- and then tundra-adapted “modern” reindeer evolved and spread throughout northern Eurasia; but the forest types, descended from geuttardi or other archaic forest forms, persisted in Western European refugia and evolved into the Eurasian forest reindeer (R. fennicus). Isolated populations then split into Finnish forest reindeer (R. f. fennicus); Siberian forest reindeer (R. f. valentinae); the narrow-nosed forest reindeer found east of Lake Baikal (R. t. angustrirostris); and the Kamchatkan reindeer (R. t. phylarchus). However, since forest and tundra reindeer do not share a direct common ancestor, they cannot be subspecies of the same species, according to the principles of phylogenetic species and subspecies definition.[15]
Forest reindeer were formerly classified as a subspecies of Eurasian tundra reindeer, Rangifer tarandus fennicus. However, since they descend from different species and do not share a direct common ancestor, they cannot be the same species, according to the modern concept of species as applied to the deer family (e.g., Flagstad & Røed (2003).[16]
It is surprising that, since 1758 when Carolus Linneaus named reindeer,[17] and naturalists and trained taxonomists since then named many species of reindeer, the Finnish forest reindeer was not described until 1909 as a subspecies of Eurasian tundra reindeer: Rangifer tarandus fennicus Lönnberg, 1909.[18] Miller Jr. (1912),[19] recognizing its consistent morphological differences from tundra reindeer—larger body, longer legs and “skull with nasal bones narrow and highly arched ; teeth relatively small”—elevated it to full species, R. fennicus. When later taxonomists named other forest reindeer in Russia as subspecies of R. fennicus because of their obvious morphological and ecological similarity as noted above under Evolution, the Finnish forest reindeer became a subspecies by monotypy: R. fennicus fennicus. Lönnberg designated the type locality as Enontekiö, Finnish Lappland, Finland.
Flerov (1933) named the Altai-Sayan forest reindeer as a subspecies of tundra reindeer, R. tarandus valentinae,[20] but Sokolov (1937)[21] brought both valentinae and the Kamchatka forest reindeer, phylarchus under R. fennicus, noting that measurements showed “no overlap in some ranges & means quite different” of the skull shape, especially the rostra (noses). Banfield (1961)[22] placed fennicus back under tundra reindeer as R. tarandus fennicus, but agreed that valentinae, phylarchus, setoni and angustirostris were forest reindeer related more to Finnish forest reindeer than to tundra types. He also included several formerly named subspecies as forest reindeer synonymous with fennicus: Tarandus rangifer buskensis Millais, 1915, T. r. yukutskensis Millais, 1915,[23] R. t. setoni Flerov, 1933,[20] R. t. silvicola Hilzheimer, 1936, R. t. transuralensis Hilzheimer, 1936, and R. t. dichotomus Hilzheimer, 1936.[24] They remain so.[25]
Neiminen et al. (1980)[26] gave measurements of a larger series of specimens, comparing them to tundra reindeer, and noted that:
"...the long legs of the wild forest reindeer are an important adaptation to taiga conditions, where the snow cover is usually deep and soft. The mountain types [R. t. tarandus] have evolved in areas with hard-backed tundra snow, and consequently the semi-domestic reindeer [domesticated forms of R. t. tarandus] have difficulty surviving in coniferous forests, especially in winters with deep, soft snow."
Geist, 1991,[27] described “European” forest reindeer as:
“a larger, tall-legged reindeer with short, stout antlers reminiscent of barren-ground antlers, but with oval beams and a bez tine set well above the brow-tine. Woodland-type antlers as found in North American forest caribou these antlers are not! In shape they stand close to the tundra type antlers, but are more massive with some tendency for palmation.”
He described the “Altai reindeer” as similar to Finnish forest reindeer, but with “a light-coloured (sand to fox red) woodland form with a dark face and small antlers…” In a 1998 update, he named fennicus, valentinae and phylarchus as subspecies but was uncertain about the status of angustirostris.[28]
Other taxonomists have confirmed the statistically significant morphological differences of forest reindeer, especially the proportionately longer legs (e.g., Puputti and Niskanen 2009).[29]
Differences are not only in size and shape. The forest reindeer rumens have smaller papilli than do the semi-domesticated reindeer, R. tarandus, reflecting dietary differences between feeding habits consistent with different ecology (Soveri and Neiminen 2007).[30]
DNA analysis has confirmed the forest reindeer's distinctiveness and genetic distance from other reindeer types. A total of 16 mtDNA control region haplotypes (unique segments of DNA inherited in the female line) were identified in forest reindeer from Karelia and Murmansk that were unique to fennicus, and no haplotypes were completely identical to tundra reindeer (Baranova et al. 2012).[31] Kharzinova et al. (2018)[32] also “found contrasting patterns in the genetic structure” of the tundra and forest reindeer, “in accordance with their morphological and ecological difference.” She and her colleagues then sampled reindeer domesticated by the Tuva and Tofalar people of the Altai Mountains and found that these reindeer “...are tall with rather long bodies, deep chests, well-developed muscles, and are light in color.” Statistical analysis of the mtDNA “…revealed a different genetic structure of the taiga [forest] reindeer from their counterparts inhabiting the tundra.” Nei's standard genetic distance was 28.3% and the Fixation Index was 29.9% (Kharzinova et al. 2022);[33] both of these measures of distinctiveness are in the range that usually distinguish different genera of other cervids (see review in Harding, 2022).[34] These results suggest that the Tuva and Tofalar people may have domesticated Altai forest reindeer, as opposed to all other domesticated types that derived from tundra reindeer.
Genetic analysis of all wild caribou and reindeer ecotypes in the world, at the coarsest level of refinement, K = 2, clearly separated North American woodland caribou from all others; K = 3, however, revealed a third distinctive genetic cluster in Finnish forest reindeer and PCA (principal components analysis) confirmed a distinctive Fennoscandian group apart from the Eurasia-Beringia clade. The secondary contact zone between the clusters is located in Eastern Finland, where admixture (interbreeding) was observed. This clustering and PCA analysis omitted Greenland and Svalbard reindeer, which were too different genetically to be included in the analysis (Yannic et al. 2013)[35] These considerations led to the renaming of the Finnish forest reindeer as a full species Rangifer fennicus Lönnberg, 1909, in a recent revision.[25]
The WildForestReindeerLIFE project in Finland started in 2016, lasting seven years. The project is coordinated by Wildlife Service Finland and co-funded by the LIFE Programme. One of its main goals is to reintroduce forest reindeer to its original habitats in Suomenselkä: National Parks of Lauhanvuori and Seitseminen were chosen as the reintroduction sites. The first animals were released in 2019.[36]
The animals moved to Suomenselkä originate from Kainuu and Finnish zoos: Korkeasaari Zoo, Ähtäri Zoo and Ranua Zoo. Zoo employees also participate in planning the daily care of the animals living in the on-site enclosures, and provide wildlife veterinarian assistance.[37]
There are about 150 Finnish forest reindeer in 25 European zoos. These animals have made the WildForestReindeerLIFE reintroduction project in Finland possible.[38]
The Finnish forest reindeer has been part of European Association of Zoos and Aquaria (EAZA)'s population management plan since a studbook of the species was founded in 1998. From 2020, the species was added to the EAZA Ex-situ Programme (EEP).[39] The programme coordinator works in Korkeasaari Zoo[38] in Helsinki.
The boreal woodland caribou of the subspecies Rangifer caribou caribou in Canada, which are also forest-dwelling and avoid humans, are also experiencing a decline in populations and were designated as threatened in 2002 by the Committee on the Status of Endangered Wildlife in Canada (COSEWIC).
The Finnish forest reindeer (Rangifer fennicus fennicus (Finnish: metsäpeura, Russian: лесной северный олень), also known as Eurasian or European forest reindeer is a rare subspecies of the reindeer native to Finland and northwestern Russia. They are found primarily in Russian Karelia and the provinces of North Karelia, Savonia and Kainuu in Finland, though some range into central south Finland. They are distinct from the semi-domesticated mountain reindeer (Rangifer tarandus tarandus) in their larger size, longer legs and preference for dense boreal forest habitat, where they are rarely seen by humans, over the open tundra. The Finnish herd migrates seasonally back and forth across the long Russo-Finnish border.
Baso elur-oreina (Rangifer tarandus fennicus) Finlandia eta Errusia ipar-mendebaldeko elur-orein azpiespezie bat da.
Artikulu hau biologiari buruzko zirriborroa da. Wikipedia lagun dezakezu edukia osatuz. Metsäpeura eli suomenpeura eli petra (Rangifer tarandus fennicus) on suurikokoinen ja havumetsissä elämiseen sopeutunut peuran (Rangifer tarandus) alalaji, jota tavataan vain Suomessa ja Luoteis-Venäjällä. Metsäpeura oli kivikaudelta lähtien suomalaisen erä- ja pyyntikulttuurin tärkeimpiä saaliseläimiä, mikä johti sen häviämiseen nykyisen Suomen alueelta 1800-luvun lopulla. Kanta säilyi vain Vienan Karjalassa, josta metsäpeurat alkoivat levitä takaisin Suomen puolelle Kainuuseen 1940–1950-luvuilla. Myöhemmin niitä takaisinistutettiin myös Suomenselälle. Metsäpeura luokitellaan Suomessa nykyisin silmälläpidettäväksi, eikä sitä pidetä enää uhanalaisena. Venäjällä kannan säilymistä sen sijaan uhkaavat salametsästys ja risteytyminen porojen kanssa.
Metsäpeura muistuttaa ulkonäöltään muita peuran alalajeja, kuten tunturipeuraa ja sen kesyä muotoa poroa, mutta on niitä kookkaampi ja pidempijalkaisempi.[2] Metsäpeura onkin yksi suurimmista peuran alalajeista. Sen ruumiinpituus on 180–220 senttimetriä ja hännän pituus 10–15 senttimetriä. Hirvaat ovat selvästi vaatimia suurempia, mikä näkyy erityisesti painossa. Vaadin painaa 60–100 kilogrammaa, mutta hirvas voi painaa 150–250 kilogrammaa. Koostaan huolimatta metsäpeura vaikuttaa kevytrakenteisemmalta kuin poro.[2] Syynä ovat sen korkeammat koivet, säärevämmät jalat ja hoikempi ruumis. Pitkät raajat ovat sopeutuma havumetsävyöhykkeen syvään ja pehmeään lumeen.[3] Tunturipeuran ja poron elinympäristössä tundralla ja tuntureilla lunta on vähän tai se on kovaksi pakkautunutta, joten niillä on metsäpeuraa lyhyemmät jalat ja leveät, lumikenkämäiset sorkat.[3] Metsäpeuran sorkat ovat suhteellisen pitkät, minkä ansiosta puolikuun muotoiset askeleet ovat hieman pidempiä kuin porolla.[4] Erona ovat myös tummempi ja tasaisempi väritys, leveämpi kuono ja suuremmat sierainten hajuonkalot kuin porolla. Peuralle tyypilliseen tapaan kummallakin sukupuolella on sarvet.[2] Metsäpeuralla on kapeammat sarvet kuin porolla.[5] Kapeat sarvet helpottavat metsässä liikkumista.[5] Metsäpeuran säkäkorkeus on 10–20 senttimetriä korkeampi ja pää on pidempi ja kapeampi kuin porolla.[6] Varman määrityksen tekeminen on kuitenkin hankalaa,[2] varsinkin kun Kainuussa ja Venäjällä alalajit ovat risteytyneet keskenään.
Ensimmäiset metsäpeurat vaelsivat Pohjois-Eurooppaan viime jääkauden jälkeen noin 10 000[7] tai 7 000[8] vuotta sitten idästä ja kaakosta.[7] Niitä esiintyi muuallakin Euroopassa, esimerkiksi Puolasta metsäpeura hävisi vasta 1500-luvulla.[7] Vielä 1600-luvulla metsäpeuroja tavattiin kaikkialla Suomessa[9] pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Venäjän Karjalassa levinneisyys ulottui 1700-luvulla Kantalahdesta Äänisjärvelle. Myöhemmin poronhoito, liiallinen metsästys ja ilmaston lämpeneminen[10] alkoivat verottaa kantaa etenkin Suomessa.[11] Peurakanta taantui ensin varsinkin Pohjois-Pohjanmaalla ja Länsi- ja Keski-Suomessa.[7] Maan viimeiset laumat nähtiin 1880-luvulla Suomenselällä ja vuonna 1910 Kuhmossa,[7] minkä jälkeen metsäpeura hävisi Suomesta kokonaan.[12] Suomen lajistosta silloin jo kadonnut metsäpeura rauhoitettiin vuonna 1913.[7] Vuonna 1921 Kuolan suunnasta vaelsi rajan yli yksinäinen hirvas, joka kuitenkin joutui savukoskelaisen poromiehen ampumaksi.[7]
Vasta neljänkymmenen vuoden poissaolon jälkeen metsäpeuroja alkoi suuremmissa määrin vaeltaa takaisin Suomen Kuhmoon lähinnä Pieningän alueen erämaista, silloisesta Neuvostoliitosta.[7] Ensimmäiset laumat nähtiin maan rajojen sisäpuolella vuonna 1953.[7] Elimyssaloon perustettiin 1970-luvun alussa laaja luonnonsuojelualue erityisesti seudun metsäpeurakannan suojelemiseksi.[13] Nykyään metsäpeuroja tavataan Suomessa kolmena populaationa Kainuussa, Suomenselällä ja pieni määrä Lieksan alueella.[9] Suomen 1960-luvulta lähtien elpynyt peurakanta oli vuosikymmenien ajan suurin Kainuussa. Siellä oli 1980-luvun lopulla 500-600[7] ja vuonna 2001 jo noin 1 700 metsäpeuraa,[14] mutta 2000-luvun alussa kanta on kääntynyt jyrkkään laskuun. Vuonna 2006 peuroja oli enää runsaat tuhat, vuonna 2007 960, vuonna 2010 811[15] ja vuonna 2011 enää 802[15]. Vuonna 2011 pääosa Kainuun peuroista oleili Ristijärven, Kuhmon ja Sotkamon kuntien alueilla[15]. Metsästys ja Kalastus -lehden haastatteleman tutkija Ilpo Kojolan mukaan suurin syy metsäpeurakantojen pienenemiseen on susikantojen runsastuminen.[16] Susikannan ollessa runsaimmillaan vuonna 2007, yli 60 yksilöä, koettiin Kainuussa seuraavana vuonna metsäpeurakannan siihenastinen aallonpohja.[16] Susikannan pienennyttyä, arviolta 30–40 yksilöön vuonna 2010, talven yli selviytyvien vasojen määrä on kasvanut noin 40 %.[16] Peurojen kokonaismäärä ei kuitenkaan ole kääntynyt kasvuun.[9] Myöhemmissä haastatteluissa Kojola on muistuttanut, että metsäpeuroja saalistavat suden ohella muutkin suurpedot, karhu etenkin alkukesäisin.[17] Karhujen pyyntilupien määrä on Kuhmossa lisätty kaksinkertaiseksi normaaliin verrattuna juuri peurojen suojelemiseksi.[17] Itse metsäpeurojen metsästäminen on ollut Kainuussa kiellettyä vuodesta 2003 lähtien[14]. Suurpetojen runsastumisen lisäksi metsien pirstaloitumisella arvellaan olleen vaikutusta peurojen vähenemiseen.[18] Kainuun peurakannan selviämistä vaikeuttaa myös se, että Venäjän Karjalan peurakanta on salametsästyksen takia romahtanut eikä sieltä enää vaella uusia yksilöitä Suomen puolelle[18].
1970-luvun alussa Suomeen haluttiin luoda toinen metsäpeurapopulaatio poronhoitoalueen ulkopuolelle, jotta tämä alalaji ei olisi vain yhden kannan varassa, eikä risteytyisi porojen kanssa.[7] Lisäksi oltiin huolissaan siitä, että Kuhmon Elimyssalon ympäristössä tehtiin metsänhakkuita, jotka saattaisivat heikentää peurojen elinmahdollisuuksia.[7] Vuonna 1973 yritettiin siirtää kuuden yksilön lauma Kuhmosta Korkeasaaren eläintarhaan.[7] Yritys epäonnistui, sillä vain kaksi yksilöä saatiin perille.[7] Niistäkin toinen kuoli pian, ja jäljelle jäi yksinäinen vanha vaadin.[7] Vuosina 1979–1980 siirrettiin kahdeksan vaadinta ja kaksi hirvasta Kainuusta 300 kilometrin päähän Suomenselän Kivijärvelle, Salamajärven kansallispuiston Salamanperässä, Koirajärven lähellä olleeseen 15 hehtaarin aitaukseen.[7][2][13] Vuoden 1981 lopulla päästettiin vapauteen kolme aitauksessa syntynyttä vaadinta ja yksi hirvas, ja vuonna 1984 vapautettiin loputkin yksilöt.[7] Istutusten aikaan paikalliset maanviljelijät vastustivat siirtoja ankarasti, koska pelkäsivät peurojan aiheuttavan vahinkoa maataloudelle.[14] Nyttemmin asenteet ovat muuttuneet, ja pohjalaiset suhtautuvat kotiseudullaan eläviin metsäpeuroihin enimmäkseen ylpeydellä.[14] Peurojen kannalta siirto onnistui ennakko-odotuksiakin paremmin, ja kannan nopea kasvu on yllättänyt sekä paikalliset asukkaat että viranomaiset. Kanta kasvoi istutusalueella jopa nopeammin kuin Kainuussa,[13] ja on nykyisin suurempi kuin Kainuun jatkuvasti pienenevä kanta.[9] Vuonna 2006 Suomenselällä arvioitiin elävän noin 1 200 metsäpeuraa,[5] joidenkin lähteiden mukaan jopa 1 500.[2] Helikopterilla tehdyissä tarkoissa laskennoissa peuroja havaittiin vuonna 2008 1 006 ja vuonna 2011 1 076 yksilöä.[15] Nykyisin pääosa (lähes 900 yksilöä) Suomenselän metsäpeuroista oleilee talvisin Alajärvellä ja pienemmät laumat Soinissa ja Vimpelissä.[15][14] Aiempi talvilaidun oli Halsualla, mutta peurat vaihtavat ruokailualueitaan säännöllisesti, jotta jäkäliköt ehtivät toipua laidunnuksesta.[14] Suomenselän metsäpeurat ovat vähitellen leviämässä etelämmäksi Pohjanmaalle ja Keski-Suomeen,[13] varsinkin Oulujärveä ympäröiville jäkäläkankaille[19]. Syksyllä 2010 noin 15–20 yksilön lauma havaittiin yllättäen Pohjois-Pohjanmaalla, Pyhännän kirkonkylän lähellä.[9] Pyhäntä on noin puolivälissä Suomenselän ja Kainuun metsäpeura-alueista.[9] Varmistamattomia metsäpeurahavaintoja oli tehty Pyhännällä jo vuonna 2004, jolloin siellä kerrottiin nähdyn emä pienen vasansa kanssa.[20] Näiden havaintojen perusteella arvellaan, että osa Suomenselän istutuskannasta on levittäytymässä kohti itää.[9]
Metsäpeuroja on vaeltanut Venäjältä Kainuun lisäksi Lieksan alueelle, jossa elää nykyisin pienehkö kanta. Kuten Kainuussa, myös siellä kannan koko on pienentynyt 2000-luvulla[9]. Lieksan peurakanta oli suurimmillaan 200 yksilöä 1970–1980-lukujen vaihteessa, jolloin kannat olivat vahvoja myös Karjalan tasavallassa Venäjällä. Nykyään Lieksassa on metsäpeuroja jäljellä enää muutamia kymmeniä.[5]
Ähtärin seudulla elää pieni, noin 25 yksilön suuruinen metsäpeurapopulaatio, joka on saanut alkunsa Ähtärin eläinpuistosta luontoon siirretyistä yksilöistä.[21]
Hämeen pohjoisosiin vapautettiin vuonna 1997 Ähtärin eläinpuistosta peräisin olleita metsäpeuroja.[18] Alueelle ei kuitenkaan muodostunut pysyvää kantaa, sillä peurat eivät alkaneet lisääntyä.[18] Osa niistä vaelsi Hämeestä Jämijärvelle asti.[18] Vuonna 2011 näitä istutettuja peuroja arveltiin olevan jäljellä noin 20 yksilöä.[18]
2000-luvulla Maa- ja metsätalousministeriö alkoi suunnitella Suomeen uusia siirtoistutuksia metsäpeuran säilymisen turvaamiseksi.[18] Tarkoituksena on siirtää uusille alueille sekä Kainuun tai Suomenselän kannan edustajia että eläintarhojen ylijäämäpeuroja.[18] Alustavasti on tutkittu, että metsäpeuralle sopivia metsäalueita sijaitsee ainakin Pohjois-Satakunnassa ja Pieksämäen seudulla.[18] Ennen kuin istutukset voidaan totetuttaa, niistä on laadittava tarkat suunnitelmat paikallisten asukkaiden kuulemisineen.[18] Suunnittelu on viivästynyt alkuperäisestä aikataulustaan riistahallinnon uudistusten takia.[18]
Venäjällä elää vuonna 2010 julkaistun arvion mukaan kaikkiaan noin 8 500 metsäpeuraa.[9] Ne ovat jakautuneet kolmen alueen kesken: Karjalassa peuroja noin 2 500, Arkangelissa 2 500 ja Komissa 3 500 yksilöä.[9] Määrät ovat pienentyneet nopeasti, sillä pelkästään Karjalankannan kooksi arvioitiin vielä 1980-luvun alussa 7 000[9] ja vuonna 1994 noin 3 000 eläintä[22]. Vuoden 1994 määrästä noin 500 yksilöä metsästettiin saman vuoden aikana.[22] Nykyisin metsäpeura on Venäjällä virallisesti rauhoitettu, mutta sen salametsästys on yleistä.[9] Eri aluiden populaatiot ovat eriytyneet toisistaan, mikä heikentää niiden geenien vaihtumista.[9] Myös peurojen siirtyminen Venäjältä Suomeen on loppunut[18].
Moskovan eläintarhaan on alettu kerätä metsäpeuroja eräänlaiseksi geenipankiksi.[18] Vuonna 2011 sinne oli tarkoitus kuljettaa Suomesta Ranuan ja Ähtärin eläinpuistoista yhteensä 16 peurayksilöä.[18] Metsäpeuroja on maailmalla kaikkiaan 17 eri eläintarhassa yhteensä noin 400 yksilöä[21].
Metsäpeurat laiduntavat kesäisin reheväkasvuisilla soilla ja siirtyvät talveksi sellaisiin metsiin, joissa on hyviä jäkäläkankaita. Ne liikkuvat myös järvien rannoilla laiduntamassa, ja talvisin avosoilla ja järvien jäällä suojassa pedoilta[13]. Järviä käytetään myös vaellusreitteinä.[23] Osa yksilöistä viihtyy talvisin heinäpelloilla syömässä ruohoa.[19]
Talvella metsäpeurat syövät lähes yksinomaan jäkäliä, lähinnä poronjäkälää, jota ne kaivavat sorkillaan esiin lumesta.[3]. Jäkälässä on vain vähän hivenaineita ja valkuaisia, mutta paljon hiilihydraatteja[24]. Jäkälän osuus talviravinnosta riippuu paljolti siitä, kuinka vaikeaa sen esiinkaivaminen on. Peura löytää jäkäläisimmät kohdat lumen alta tarkan hajuaistinsa avulla. Hankeen jääneet turvanjäljet ovat merkki siitä, että haju ei ollut tarpeeksi voimakas kohdan esiinkaivamiseen.[25] Keski- ja kevättalven vaikeissa lumiolosuhteissa jäkälänkaivu keskittyy ohutlumisimmille alueille, kuten järvien rannoille, joissa lunta on vähemmän kuin syvemmällä metsässä.[26] Kun rannat on kertaalleen kaivettu läpi, peurat siirtyvät seuraavalle järvelle. Kun jäkälän saanti vaikeutuu, metsäpeurat turvautuvat puiden alaoksilla kasvaviin luppoihin ja naavoihin. Peurat käyttävät talvellakin myös kasviravintoa ja syövät etenkin jäkälän puutteessa varpuja, saroja, edelliskesän heinää ja järvikaislaa, jota ne kaivavat soilta ja järvien rannoilta.[25]. Metsäpeuralle kelpaavat esimerkiksi raatteen juuret[24]. Ne saattavat myös tulla pelloille kaivamaan lumen alta ruohoa ja viljan jäänteitä[19]. Talvella metsäpeuran talvilaidunnusalue on noin kymmenesosa kesän laitumesta muun muassa sen takia, että peuralle sopivat talviruokailualueet ovat pieniä. Yleensäkin peuran on vaikeampi saada talvella ravintoa kuin kesällä. Metsäpeura syö ja lepää ympäri vuorokauden 2–4 tuntia kerrallaan pimeälläkin[24].
Jo huhtikuussa metsäpeura alkaa syödä kasvamaan lähtenyttä tupasvillaa[24].
Metsäpeurat siirtyvät yleensä kesäksi kasviruokavalioon,[2] ja voivat vaeltaa jopa kymmenien kilometrien päähän talvilaitumilta[24]. Peura pystyy syömään satoja erilaisia kasvilajeja, muun muassa saraa, heinää, kortteita ja maitohorsmia[24].
Erityisesti hirvaat jäävät yleensä talvilaitumille tai niiden tuntumaan. Niiden kesäravintoa ovat lehtipuiden lehdet, ruohot ja poronjäkälä. Vaatimet syövät kesällä pelkästään vihreitä kasveja, ja laiduntavat vasojensa kanssa etenkin soilla. Erityistä herkkua on raate, joka tunnettiinkin aiemmin peuranvehkana.[26] Syksyisin sienet ovat metsäpeuralle tärkeää ravintoa.[27] Ravinnon määrä ja sukupuoli vaikuttavat suuresti peurojen liikkumiseen. Menneinä vuosisatoina peurat tunnettiin pitkistä talvivaelluksistaan, jotka ulottuivat satojen kilometrien päähän kesälaitumista. Vaellusten syynä oli runsaan peurakannan aiheuttama laidunnuspaine, mikä pakotti peurat liikkumaan laajemmalla alueella. Nykyään peuroja on vähemmän ja vaelluksetkin ovat pienempiä jäkälikköjen ja järvenrantalaitumien paremman kunnon ansiosta. Siksi peurojen talvivaellukset ovat pidentyneet Suomessa kannan kasvaessa, ja vastaavaa on havaittu myös Venäjän Karjalassa.[28] Kainuussa kesä- ja talvilaitumet sijaitsevat nykyisin jo yli sadan kilometrin päässä toisistaan[18]. Pidentyneet vaellusmatkat ovat riski pienentyneille populaatioille, sillä eläimet saattavat kulkiessaan esimerkiksi jäädä autojen alle tai joutua petojen saaliiksi[18].
Metsäpeurojen kiima- eli rykimä-aika on syys-lokakuussa, jolloin hirvaat hakeutuvat vaatimien ja vasojen kesälaitumille. Hirvaat kokoavat noin 10–30 eläimen kiimatokkia, joissa on yleensä yksi hallitseva hirvas, joka puolustaa tokkaansa muilta hirvailta. Vilkkaimmillaan rykimäaika on lokakuun puolenvälin jälkeen. Kiiman lopulla tokkiaan puolustavat hirvaat ovat niin uupuneita, että muutkin hirvaat saattavat päästä parittelemaan.[29] Metsäpeuravaatimen kanto-aika on noin 7 kuukautta, ja vasat syntyvät touko-kesäkuun vaihteessa. Vasoja on yleensä yksi, harvoin kaksi.[2] Vaadinten on todettu käyttävän samoja vasomisalueita vuodesta toiseen. Paikka on yleensä syrjäinen puronvarsikorpi tai vanha mustikan peittämä kuusimetsä. Peuravaadin viettää aluksi vasansa kanssa hyvin huomaamatonta elämää, ja siirtyy kesäkuun alkupuolella punaruskeiden vasojensa kanssa soille.[27] Syksyn kiima-aikana emo vieroittaa vasansa ja vasa siirtyy kasvisravintoon.[23] Vasa pysyy emonsa mukana koko talven ja seuraa emoaan vasomisalueelle saakka, mutta emä karkottaa sen luotaan ennen uuden vasan syntymää.[27]
Metsäpeura ja poro ovat samaa lajia, joten ne pystyvät saamaan keskenään lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä.[19] Risteytymistä on tapahtunut Suomessa lähinnä Kainuussa, jossa metsäpeurojen elinalue rajautuu poropaliskuntaan.[19] Alalajien sekoittumisen vähentämiseksi poronhoitoalueen etelärajalle rakennettiin 1990-luvulla yli 80 kilometrin mittainen aita, jolla pyritään estämään peurojen liikkuminen Suomussalmelta Kuhmoon ja toisin päin.[19] Rotupuhtautta edistetään myös aktiivisesti poistamalla havaitut risteymäyksilöt poroerotuksissa ja metsästämällä.[19] Risteymiä on metsästetty erityisissä rodunpuhdistusjahdeissa, jollaiset järjestettiin Kainuussa viimeksi talvella 2002–2003.[19]
Metsäpeurat viettävät kesät muutaman yksilön laumoissa, hirvaat jopa yksinään. Hirvaat ja vaatimet elävät talvea ja rykimää lukuun ottamatta erillään toisistaan. Pieninä ryhminä peurat eivät ole yhtä näkyviä ja kuuluvia pedoille. Metsämaastossa pedot saavat kuitenkin paremmin näkösuojaa kuin avoimella tundralla, jonka vuoksi huomaamattomuus on saaliseläimille välttämätöntä. Metsäpeurat ovat siksi hiljaisempia kuin porot, eikä vasan valittava kutsu ja vaatimen röhkiminen ole kovin yleistä. Eläin on myös ihmistä kohtaan varsin arka,[7] eikä sitä ole helppo päästä näkemään.
Talvet metsäpeurat elävät kuitenkin kunnollisina laumoina,[2] joiden koko vaihtelee muutamasta kymmenestä jopa pariin sataan yksilöön. Laumat syntyvät, kun hajallaan eläneet peurat vaeltavat parhaille ruokapaikoille, jäkäläkankaille ja järvien rannoille syksyn aikana. Järvillä yhteys lajitovereihin säilyy paremmin kuin metsässä ja lauma vetää puoleensa yksittäisiä peuroja ja pienempiä ryhmiä. Laumat kuitenkin yleensä hajoavat ennen maalis-huhtikuun kevätmuuttoa.[30]
Suomalaisissa metsäpeuroista on 2000-luvulla löydetty hyvin runsaasti Filarioidea-sukkulamatoloisiin kuuluvaa Rumenfilaria andersoni -imusuonimatoa. Loinen on levinnyt Suomeen Yhdysvalloista tuotujen valkohäntäpeurojen välityksellä. Loista on tavattu myös jonkin verran myös hirvissä ja poroissa. R. andersonin vaikutuksia metsäpeuroihin ei ole tutkittu laajemmin.[31]
Metsäpeura on ollut aikaisemmin Suomen merkittävin riistaeläin,[7] ja on arvioitu että ensimmäiset asukkaat, jotka nykyiselle Suomen alueelle siirtyivät, olisivat saapuneet juuri metsäpeuralaumojen vaelluksen perässä. Niitä metsästettiin Saarijärven korkeudella vielä Suomusjärven kulttuurin aikana.[10] On esitetty arvioita siitä, että tuon kulttuurin merkittävimmät metsästysaseet, liuskekeihäät, olisi tarkoitettukin nimenomaan peuran pyyntiin.[10] Tällöin niiden vähittäinen käytöstä poisjääminen kampakeraamiselle ajalle tultaessa johtuisi peurakannan pienenemisestä ja häviämisestä.[10] Tähän viittaa myös se, että pohjoisilla alueilla, missä peurakanta säilyi, liuskekärkisiä keihäitä käytettiin vielä koko lopun kivikauden ajan.[10] Metsäpeuroja pyydettiin yleensä niiden vaellusreiteiltä väijytyksillä ja pyyntikuopilla.[10]
Nykyisinkin metsäpeura kuuluu Suomessa riistaeläimiin.[32] Sen metsästysaika kestää syyskuun viimeisestä lauantaista tammikuun 31. päivään.[33] Vaadin, jota seuraa alle vuoden ikäinen vasa, on kuitenkin aina rauhoitettu.[33] Metsäpeura kirjattiin metsästyslakiin vuonna 1993.[19] Peurajahdit alkoivat Kainuussa vuonna 1996 ja Suomenselän Perhossa 1998.[19] Pääsyynä metsästykselle ovat Pohjanmaalla olleet peurojen aiheuttamat maatalousvahingot.[19][14] Yleisin metsäpeuran metsästysmuoto on pellon laidalla kyttääminen.[19] Metsäpeurojen metsästäminen on nykyisin rajoitettua, ja Kainuussa sitä ei ole sallittu lainkaan vuoden 2002 jälkeen.[19][14] Metsästysvuodelle 2009-2010 myönnettiin ainoastaan 35 kaatolupaa, kaikki Pohjanmaan Suomenselälle.[34] Vuosina 2004–2009 koko Suomen vuosittainen metsäpeurasaalis on vaihdellut 40 ja 141 yksilön välillä.[35]
Laillisen metsästyksen lisäksi metsäpeuroja kuolee Suomessa jonkin verran salametsästyksen takia.[14] Luvatta tapetun metsäpeuran ohjeellinen korvausarvo on 2 600–3 900 euroa.[14] Huhtikuussa 2011 tuli voimaan rikoslain uudistus, jonka mukaan suden, ahman, karhun, ilveksen, saukon ja metsäpeuran laitonta tappamista käsitellään automaattisesti törkeänä metsästysrikoksena.[14] Poliisi saa hyödyntää törkeän metsästysrikoksen selvittämiseksi muun muassa televalvontaa.[14]
Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos eli RKTL aloitti keväällä 2010 laajan metsäpeuratutkimuksen, jossa peurojen liikkeitä ja määrää tutkitaan radiopantojen avulla.[9][14] Vuonna 2010 Keski-Pohjanmaalla pannoitettiin seitsemän vaadinta, ja keväällä 2011 vielä 15 yksilöä lisää.[14] Kainuussa pannoitettiin kevään 2011 aikana 43 peuraa.[36] Kaikkiaan pannoitettuja peuroja on siis noin 60.[36]
Metsäpeura eli suomenpeura eli petra (Rangifer tarandus fennicus) on suurikokoinen ja havumetsissä elämiseen sopeutunut peuran (Rangifer tarandus) alalaji, jota tavataan vain Suomessa ja Luoteis-Venäjällä. Metsäpeura oli kivikaudelta lähtien suomalaisen erä- ja pyyntikulttuurin tärkeimpiä saaliseläimiä, mikä johti sen häviämiseen nykyisen Suomen alueelta 1800-luvun lopulla. Kanta säilyi vain Vienan Karjalassa, josta metsäpeurat alkoivat levitä takaisin Suomen puolelle Kainuuseen 1940–1950-luvuilla. Myöhemmin niitä takaisinistutettiin myös Suomenselälle. Metsäpeura luokitellaan Suomessa nykyisin silmälläpidettäväksi, eikä sitä pidetä enää uhanalaisena. Venäjällä kannan säilymistä sen sijaan uhkaavat salametsästys ja risteytyminen porojen kanssa.
Le Renne des forêts eurasiennes (latin : Rangifer tarandus fennicus)[1], est une sous-espèce du renne et que l'on trouve encore à l'état sauvage dans deux régions, l'une dans la République de Carélie russe, et une plus petite dans les régions de Carélie du Nord, de Savonie et du Kainuu du centre de la Finlande.
Le Renne des forêts eurasiennes (latin : Rangifer tarandus fennicus), est une sous-espèce du renne et que l'on trouve encore à l'état sauvage dans deux régions, l'une dans la République de Carélie russe, et une plus petite dans les régions de Carélie du Nord, de Savonie et du Kainuu du centre de la Finlande.
Het bosrendier (Rangifer tarandus fennicus) is een ondersoort van het rendier (Rangifer tarandus) en komt uit de familie der hertachtigen (Cervidae). De wetenschappelijke naam van deze ondersoort werd voor het eerst geldig gepubliceerd door Einar Lönnberg in 1909.[1]
Hoewel het bosrendier sterk lijkt op het Noord-Europees rendier (Rangifer tarandus tarandus), zijn hun poten meestal langer en hun geweien meestal groter en slanker. Qua vacht is het bosrendier donkerder. Het bosrendier is goed aangepast aan het leven in boreale bossen en kunnen zelfs de strengste winters doorstaan. Dankzij hun lange poten en brede hoeven kunnen ze zich gemakkelijk door sneeuwrijke gebieden verplaatsen. Zowel het mannetje als vrouwtje dragen een gewei.[2]
Rendiermossen (Cladonia) en baardmossen (Usnea) vormen 's winters de hoofdmoot van hun dieet. Omdat ze zeer goed kunnen ruiken, kunnen ze de rendiermossen zelfs vinden wanneer deze zich onder een dikke laag sneeuw bevinden. 's Zomers eten bosrendieren vooral eenarig wollegras (Eriophorum vaginatum), waterdrieblad (Menyanthes trifoliata), basterdwederiken (Epilobium) en verschillende grassen en zeggen.[2]
Het bosrendier is een bedreigde diersoort die in de 19e eeuw nog veelvuldig voorkwam in Fennoscandinavië en het noordwesten van Rusland. Door de jacht stierf het bosrendier aan het eind van de 19e eeuw of begin van de 20e eeuw uit in Finland. Op het dieptepunt van de afname werd het bosrendier alleen nog gevonden in de Russische republiek Karelië. Nu het bosrendier beter beschermd is leven ze ook weer in enkele gebieden in Finland, ondersteund door herintroductieprojecten.[3][4] In een beoordeling gepubliceerd door het IUCN (2008), wordt gesproken over een afname van 1.800 naar 1.000 exemplaren in de westelijke deelpopulatie (tussen 2001 en 2006). De oostelijke deelpopulatie nam toe van 40 geherintroduceerde exemplaren in 1980 tot ca. 1.200 in 2008. De populatieomvang aan de Russische zijde is niet bekend, maar er wordt aangenomen dat het ook hier een afname betreft.[5]
Naast de algemene status van het rendier op Appendix III van de Conventie van Bern, staat het bosrendier als strikt beschermd op Annex II van de Habitatrichtlijn van de Europese Unie.[3][6]
Bronnen, noten en/of referentiesHet bosrendier (Rangifer tarandus fennicus) is een ondersoort van het rendier (Rangifer tarandus) en komt uit de familie der hertachtigen (Cervidae). De wetenschappelijke naam van deze ondersoort werd voor het eerst geldig gepubliceerd door Einar Lönnberg in 1909.
.jpg)
Finsk skogsrein (Rangifer tarandus fennicus), også kalt skogsrein, er en underart av arten reinsdyr (Rangifer tarandus) og finnes opprinnelig bare i Finland, der den eksisterer i tre ulike forekomster. Noen hevder også at dette reinsdyret finnes langt innover på russisk side av Karelen, og videre østover inn i Russland.
På 1600-tallet fantes det skogsrein over nesten hele Finland og i deler av Nord-Sverige, men utover på 1800-tallet ble den nærmest utryddet. Den siste reinen ble trolig utryddet omkring 1865 for Sveriges del. Finnene totalfredet skogsreinen i 1913, selv om den praktisk talt var borte fra finsk fauna. Det streifet imidlertid noen dyr i grensetraktene mot Russland.
På 1950-tallet innvandret noen dyr fra russisk side av Karelen, som siden har blitt beskyttet og utviklet. I dag finnes det to flokker med finsk skogsrein i Finland, samt en på grensen mellom Finland og Russland.
Skogsrein skiller seg fra fjellrein gjennom blant annet å ha en smalere gevirkrone, som gjør reinen mer tilpasset skogsterreng. Bukkene kan veier normalt opp mot 160 kg (180 kg i ekstreme tilfeller), mens simlene kan veie opp mot 100 kg. Skulderhøyden kan nå opp mot 140 cm. Skogsreinen er således større enn fjellreinen. Den trives best i skog med fuktig skogbunn, der undervegetasjonen er rik.
.jpg){kind=small}
Denne zoologirelaterte artikkelen er foreløpig kort eller mangelfull, og du kan hjelpe Wikipedia ved å utvide den. Finsk skogsrein (Rangifer tarandus fennicus), også kalt skogsrein, er en underart av arten reinsdyr (Rangifer tarandus) og finnes opprinnelig bare i Finland, der den eksisterer i tre ulike forekomster. Noen hevder også at dette reinsdyret finnes langt innover på russisk side av Karelen, og videre østover inn i Russland.
Skogsren (Rangifer tarandus fennicus), som även benämns skogsvildren, är en underart till renen som förekommer i Finland och ryska delar av Karelen.
Underarten skiljer sig från renens nominatform (Rangifer tarandus tarandus) genom en cirka 15 cm större mankhöjd och tydlig längre extremiteter. Dessa kännetecken tolkas som biologiska anpassningar till livet i skogar. Taigan har i jämförelse med den trädfattiga tundran ett större och mjukare snötäcke.[1] Dessutom är skogsrenens skalle längre och smalare än nominatformens skalle. Hornen står mindre åt sidan än hos R. t. tarandus[2]
Tidigare förekom skogsrenen i större delar av nordöstra Europa, under 1500-talet fanns den till och med i delar av Polen. I delar av Finland var underarten fram till 1700-talet mycket talrik (med undantag av den södra slätten vid kusten) men utrotades sedan genom jakt[3]. Innan var skogsrenen i norra Finland den största källan för kött. Avel av den halvdomesticerade nominatformen skedde under denna period bara i nordvästra Finland. Efter skogsrenen utrotning övertog R. t. tarandus platsen i övriga delar av norra Finland[4]. När underarten 1913 fridlystes i Finland var den redan utrotad i hela landet. Dagens finska population grundar sig på individer som under 1940-talet invandrade från Sovjetunion. Idag finns två vitala och två mindre populationer i Finland, de första två i Kajanaland (året 2006: ungefär 1 000 individer) respektive i skogar på åsen Suomenselkä i västra Finland (omkring 1 400 individer), den tredje nära staden Lieksa i Norra Karelen (en till två dussin individer) och den sista i Pedersöre i Österbotten (knappt 40 individer)[5]. Beståndet i ryska Karelen uppskattades år 2002 till ca 3000 skogsvildrenar[2]. Sedan 1996 tillåts åter jakt på skogsren i Finland.
Skogsvildrenen fanns även i Sverige men underarten utrotades så sent som i slutet av 1800-talet[6][7][8]. Den kände svenske zoologen Einar Lönnberg, som beskrev underarten vetenskapligt och gav skogsvildrenen sitt vetenskapliga namn Rangifer tarandus fennicus, konstaterade redan år 1909 att det knappast kan finnas några tvivel om att det, förutom vild fjällren Rangifer tarandus tarandus, även fanns skogsvildren i Sverige så sent som i slutet av 1800-talet[9]. Återintroduktion av skogsvildren till Sveriges natur har förts på tal vid flera tillfällen. Se vidare Återintroduktion av vildren i Sverige.
Vid slutet av Weichselistiden för ungefär 9 000 år sedan flyttade förs renar från Centraleuropa till Fennoskandinavien som utvecklades till dagens nominatform. Skogsrenen invandrade först för 7 000 år sedan, troligen från Sibirien[10]. Den ökade sitt utbredningsområde stegvis tillsammans med sitt habitat, den boreala barrskogen, och flyttade så längre norrut. I äldre publikationer uppges att skogsrenen utvecklade sig av underarten Rangifer tarandus constantini som levde under pleistocen[11][12]. Efter nyare fylogenetiska undersökningar av individernas mitokondriella DNA uppkom tesen att skogsrenen och nominatformen bildades av två olika populationer från senaste istiden. Skillnaderna i underarternas anatomi uppkom senare under holocen[13]. I vissa delar av skogsrenens utbredningsområde träffar båda underarterna tillsammans och där förekommer ibland hybrider[14]. För att undvika en fortsatt blandning mellan skogsren och halvdomesticerade renar byggdes till exempel i Kajanaland ett 83 km långt staket som skiljer underarterna från varandra.
Wikimedia Commons har media som rör Skogsren.
Skogsren (Rangifer tarandus fennicus), som även benämns skogsvildren, är en underart till renen som förekommer i Finland och ryska delar av Karelen.
Tuần lộc rừng Phần Lan (Danh pháp khoa học: Rangifer tarandus fennicus) tiếng Phần Lan: metsäpeura, tiếng Nga: лесной северный олень là một phân loài của loài tuần lộc và được xem là thuộc diện quý hiếm và bị đe dọa của loài tuần lộc nguồn gốc từ Phần Lan và tây bắc nước Nga.
Tuần lộc rừng Phần Lan là một trong những phân loài lớn nhất của tuần lộc. Chúng dài từ 180–220 cm và đuôi 10–15 cm. Các con đực lớn hơn, có trọng lượng 150–250 kg, trong khi con cái nặng khoảng 100 kg. Chân dài hơn của chúng với móng rộng và gạc hình chữ V hẹp hơn tạo điều kiện cho khả năng cào thông qua tuyết sâu và sinh cảnh rừng để kiếm thức ăn bị chôn vùi trong lớp tuyết dày.
Chúng rất khác biệt từ những con tuần lộc rừng phương Bắc (Rangifer tarandus tarandus) có kích thước lớn hơn và ưu đãi cho sinh cảnh rừng rậm phương bắc, nơi mà chúng hiếm khi được con người nhìn thấy trên vùng lãnh nguyên mở của chúng. Chúng di cư theo mùa qua lại biên giới Nga-Phần Lan.
Chúng được tìm thấy chủ yếu ở Karelia của Nga, và các tỉnh miền Bắc Karelia, Savonia và Kainuu ở Phần Lan, mặc dù một số phạm vi thành Nam-Trung Phần Lan. Trong thế kỷ 17, những con tuần lộc rừng Phần Lan dao động trong suốt lãnh thổ Phần Lan và phía tây nước Nga. Săn bắn, chăn nuôi tuần lộc và suy thoái môi trường sống thông qua lâm nghiệp dẫn đến sự tuyệt chủng hoàn toàn của chúng ở Phần Lan vào cuối thế kỷ thứ 19.
Năm 1700, ở Nga, dân số tập trung ở Kandalaksha (Kantalahti) và hồ Onega (Äänisjärvi) nhưng săn bắn và nuôi tuần lộc quét sạch trong khu vực đó. Trong 1979-1980, chúng đã được du nhập từ Kainuu, Phần Lan đến giữa Phần Lan đến Vườn quốc gia Salamajärvi. Một quần thể nhỏ của một số 1.000 cá thể cũng phát triển mạnh ở miền Nam Ostrobothnia.
Trong khi dân số của chúng đã được phục hồi ở Phần Lan, nó đã được đề xuất sẽ tăng, việc gia tăng những con sói có thể phải chịu trách nhiệm một phần để làm chậm sự hồi phục của quần thể đàn tuần lộc này. Trong năm 2013 các nhà nghiên cứu Phần Lan và Nga bắt đầu một nghiên cứu dân số toàn diện hợp tác sử dụng thẻ từ xa, đai liên quan đến vệ tinh để theo dõi các quần thể của các quý hiếm và bị đe dọa.
Qua dữ liệu trên, được tìm thấy ở miền đông Phần Lan và tây bắc nước Nga. Các ước tính cho dân số Tuần rộc rừng Phần Lan dao động từ 850 cá thể tuần lộc lên tới 2.000 hoặc 3.000. Theo một cuộc điều tra được thực hiện bởi máy bay trực thăng trong khu vực Kainuu Phần Lan năm nay, dân số có tổng cộng 793 cá thể. Có khoảng 1.000 con trong khu vực Suomenselkä, với một vài chục cá thể quanh các thị trấn của ähtäri và Lieksa. Mức độ chúng vẫn khá ổn định trong những năm gần đây.
So sánh với các quần thể khác của tuần lộc rừng trên toàn cầu, đặc biệt là phân loài tuần lộc rừng phương bắc của phân loài Rangifer tarandus ở Canada, chúng cũng tránh con người, cũng đang trải qua một sự suy giảm trong các quần thể và đã được chỉ định là bị đe dọa vào năm 2002 bởi Ủy ban về địa vị của nguy cơ tuyệt chủng động vật hoang dã ở Canada (COSEWIC). Ở vùng Hetta, Enontekiö, Lapland, Phần Lan.
Những người Sami, dân bản xứ ở bán đảo Bắc Âu và Phần Lan thường có truyền thống săn và chăn nuôi những con tuần lộc. Vào ngày lễ thánh St. Mary, thường diễn ra vào tháng 3 hàng năm, những vận động viên hàng đầu của tộc Sami sẽ tham gia vào cuộc thi kỹ năng chăn tuần lộc và đua tuần lộc, thể hiện sức mạnh của cả người chủ và những con vật đặc trưng xứ Bắc này
Tuần lộc rừng Phần Lan (Danh pháp khoa học: Rangifer tarandus fennicus) tiếng Phần Lan: metsäpeura, tiếng Nga: лесной северный олень là một phân loài của loài tuần lộc và được xem là thuộc diện quý hiếm và bị đe dọa của loài tuần lộc nguồn gốc từ Phần Lan và tây bắc nước Nga.
Финский лесной северный олень (финский: metsäpeura) — редкая и исчезающая форма северного оленя, обитающая в Финляндии и на Северо-Западе России. Её популяции населяют восточную Карелию и провинции Северная Карелия, Саво и Кайнуу в Финляндии, некоторые особи иногда проникают и на юг центральной Финляндии. Финский лесной олень отличается от одомашненных северных оленей (Rangifer tarandus tarandus) большими размерами и предпочитает селиться в плотных бореальных лесах, а не в открытой тундре. По представлениям некоторых зоологов финский лесной олень является отдельным подвидом (Rangifer tarandus fennicus (Lönnberg, 1909)).
В. Г. Гептнер с соавторами считали, что отделение лесных северных оленей Скандинавского полуострова и Европейской части России (в конце XIX — начале XX веков лесные северные олени обитали в Костромской и Нижегородской губерниях) от оленей, населяющих тундры Фенноскандии, в частности, Лапландский заповедник, необоснованно, то есть обе формы принадлежат к номинативному подвиду Rangifer tarandus tarandus. Но при этом данные авторы выделяли в качестве отдельного подвида сибирского лесного оленя R. t. valentinae Flerov, 1933[1].
Сходной точки зрения придерживался И. И. Соколов. Он рассматривал сибирского лесного оленя R. t. valentinae Flerov, 1933 как валидный подвид, при этом лесная зона Европейской части в ареале этой формы была указана под вопросом. О систематическом положении северных оленей лесной зоны Финляндии и Карелии прямо в этой работе ничего сказано не было[2].
В своей монографии по Оленьим автор описания сибирского лесного оленя К. К. Флёров на территории Евразии выделял 7 и Северной Америки 8 подвидов северных оленей. Об ареале типичной формы Rangifer tarandus tarandus Флёров прямо указывает, что он занимает тундры и тайгу Европы, то есть Rangifer tarandus fennicus он рассматривал в качестве младшего синонима этого подвида[3].
А. А. Данилкин считает обоснованным выделение среди северных оленей Евразии лишь четырёх форм: R. t. tarandus, R. t. platyrhynchus (островной подвид, о. Шпицберген и др.), R. t. sibiricus (тундры Сибири к востоку от Лены) и R. t. phylarchus (камчатский подвид)[4].
В последней сводке по млекопитающим "Mammal Species of the World" признаётся валидность подвида Rangifer tarandus fennicus при отсутствии таковой у подвида R. t. valentinae. Это означает, что название Rangifer tarandus fennicus распространено на всех лесных северных оленей Евразии от Финляндии до Приморского Края[5]. Это лишает финских лесных оленей специфичности, создаёт проблемы с охраной этой формы, так как лесной северный олень на большей части Сибири — объект охоты.
Таким образом, так как отечественные зоологи, обладающие наиболее полными материалами по изменчивости оленей Евразии, не признают валидность этого подвида, целесообразно рассматривать финского северного оленя, как группу популяций лесных оленей Фенноскандии, считая не решенным вопрос об их таксономическом статусе.
Финский лесной северный олень является одной из самых крупных форм северных оленей. Тело его 180—220 см длиной и 10—15 см хвост. Самец крупнее самки, весит 150—250 кг, а самки весят около 100 кг. Их длинные ноги, широкие копыта и более узкие V-образной формы рога облегчают движение по глубокому снегу в лесных местах обитания[6].
В XVII веке финский лесной северный олень заселял всю Финляндию и север Европейской части России. Охота, оленеводство и деградация среды обитания в результате эксплуатации лесов привело к их почти полному исчезновению в Финляндии к концу XIX века[6]. В 1700 году в России поголовье было сосредоточено к западу от Кандалакши и в окрестностях Онежского озера, но охота и лесное хозяйство снизилих их численность и в этим областях. На территории СССР основной очаг распространения финского северного оленя к 70-м годам прошлого века находился за линией приграничного отчуждения в окрестностях Костомукши. Там в 1983 году с целью охраны этой формы был создан Костомукшский заповедник. В 1979 — 1980 годах финские лесные олени были реинродуцированны в национальном парке Саламаярви (Salamajärvi) в средней Финляндии из провинции Кайнуу. Небольшая популяция около 1000 особей также обитает в Южной Остроботнии[7]. По мере восстановления их популяции в Финляндии было высказано предположение, что за замедление восстановления может быть частично ответственно все большее увеличение численности волка[8].
Финский лесной северный олень (финский: metsäpeura) — редкая и исчезающая форма северного оленя, обитающая в Финляндии и на Северо-Западе России. Её популяции населяют восточную Карелию и провинции Северная Карелия, Саво и Кайнуу в Финляндии, некоторые особи иногда проникают и на юг центральной Финляндии. Финский лесной олень отличается от одомашненных северных оленей (Rangifer tarandus tarandus) большими размерами и предпочитает селиться в плотных бореальных лесах, а не в открытой тундре. По представлениям некоторых зоологов финский лесной олень является отдельным подвидом (Rangifer tarandus fennicus (Lönnberg, 1909)).
.jpg)
.jpg)
