nomes no trilho de navegação
Guidance for identification (German text)
Found this mushroon many times here in Sweden in an area called Jämtland, English name for it " Golden Bootleg"
Some book say it's Edible, i have eating it raw, however somtimes it gave me "wind"
Advice is to cook this first.
Bedlovnice zlatá (Phaeolepiota aurea) je jedlá houba z čeledi límcovkovitých, jediný zástupce rodu bedlovnice. Bedlovnice je zlatá až světlá mykorozní houba měřící až 15 cm, lupeny jsou v mládí zakryté plachetkou. Výtrusy jsou střední velikosti a mají hnědou barvu.
Bedlovnice zlatá roste od srpna do října. Vyskytuje se především na místech bohatých na dusík.
Obrázky, zvuky či videa k tématu bedlovnice zlatá ve Wikimedia Commons
Galerie bedlovnice zlatá ve Wikimedia CommonsBedlovnice zlatá (Phaeolepiota aurea) je jedlá houba z čeledi límcovkovitých, jediný zástupce rodu bedlovnice. Bedlovnice je zlatá až světlá mykorozní houba měřící až 15 cm, lupeny jsou v mládí zakryté plachetkou. Výtrusy jsou střední velikosti a mají hnědou barvu.
Der Goldfarbene oder Gemeine Glimmerschüppling (Phaeolepiota aurea) ist ein seltener, aber markanter Pilz mit kräftigem Habitus aus der Familie der Squamanitaceae. Er ist der einzige Vertreter der Gattung Glimmerschüpplinge (Phaeolepiota). Der Blätterpilz bevorzugt nährstoff- und stickstoffreiche Stellen außerhalb von Wäldern. Er erscheint ab dem späten Sommer bis in den Herbst hinein und fruktifiziert meist in größeren Gruppen.[1] Sein Verbreitungsgebiet umfasst große Teile der Holarktis. Während die Art früher als beliebter Speisepilz galt, nimmt man heute an, dass sie für den Menschen giftig ist.
Der Hut erreicht einen Durchmesser von 25 Zentimeter und hat eine Färbung, die von hellem Ocker bis zu grellem Orange reicht. Die Lamellen haben zunächst eine hellbraune und bei Reife der Fruchtkörper durch das ausfallende Sporenpulver eine ocker-rostfarbene Farbe. Der volle Stiel wird bis zu 22 Zentimeter hoch und 4 Zentimeter dick. Das aufgerissene Velum bleibt als stattliche Manschette am Stiel zurück. Hut, Stiel und Velum sind von charakteristischen, leuchtend gefärbten und namensgebenden Schuppen bedeckt, die auf dem Hut jedoch nur bei jungen Exemplaren ausgeprägt sind. Das Fleisch ist weißlich gefärbt.[2]
Relativ junge Fruchtkörper mit geschlossenem Velum vor den Lamellen
2 Tage später: Das aufgerissene Velum bildet Manschetten am Stiel.
Rund 2 Wochen später: Die Hutränder sind wellig nach oben gebogen.
Die spindeligen, feinst warzigen und beinahe glatten Sporen sind 9–15 Mikrometer groß. Die Huthaut besteht aus blasigen Zellen mit Auswüchsen.[1]
Das Verbreitungsgebiet des Goldfarbenen Glimmerschüpplings erstreckt sich über weite Teile der Holarktis und reicht von submeridionalen Regionen bis in die boreale Zone. In Nordamerika besiedelt die Art die Pazifikküste von Alaska südwärts bis in den Pazifischen Nordwesten.[3] In Eurasien reicht das Verbreitungsgebiet im Westen von Portugal bis Weißrussland, im Osten von Georgien bis Westsibirien und China. Er ist nicht überall in gleicher Häufigkeit anzutreffen: Während Krieglsteiner und Gminder von häufigem Auftreten innerhalb des deutschen Verbreitungsgebietes sprechen, sehen ungarische Autoren wie Vasas[4] den Goldfarbenen Glimmerschüppling als eher seltenen Pilz.[5]
Der Goldfarbene Glimmerschüppling besiedelt nährstoff- und stickstoffreiche, häufig anthropogene Böden in Parks und Gärten, auf Abfallplätzen, Äckern und Wiesen sowie Wegränder und andere Ruderalflächen[4] , gerne zwischen Brennnesseln,[6][2] aber nicht im geschlossenen Unterholz.[5] Er kommt vor allem in der submontanen Höhenstufe vor.[1]
Das pulverige Velum universale erinnert an Vertreter der Körnchenschirmlinge (Gattung Cystoderma). Die äußerliche Ähnlichkeit wurde auch molekular bestätigt, da der Glimmerschüppling das Schwestertaxon zu den Körnchenschirmlingen ist, welche gemeinsam wiederum am nächsten mit der Gattung Squamanita verwandt sind[7][8]. Zusammen stehen sie daher in einer gemeinsamen Familie der Squamanitaceae[9].
Der Pilz wird in älterer Literatur meist als exzellenter Speisepilz bewertet. Mittlerweile geht man jedoch davon aus, dass er für den Menschen giftig ist[3][10]. Zu der recht hohen Menge giftiger Blausäure, die beim Rohverzehr oder beim Einatmen der Dämpfe beim Garen gefährlich werden kann, ist zu beachten, das sie beim Kochen nicht vollständig ausdampft, sodass Blausäure in den zu verspeisenden Pilzen zurückbleibt[10]. Aus der Schweiz wird von mehreren Vergiftungen durch den Glimmerschüppling berichtet: Typisch waren heftige Brechdurchfälle mit unterschiedlichen Latenzzeiten von 4–16 Stunden[10]. Für die Magen-Darm-Symptomatik können neben der Blausäure aber noch weitere, bislang nicht identifizierte Toxine verantwortlich sein[10]. Hinzu kommt eine hohe Anreicherung von Schwermetallen (Cadmium).[11]
Der Goldfarbene oder Gemeine Glimmerschüppling (Phaeolepiota aurea) ist ein seltener, aber markanter Pilz mit kräftigem Habitus aus der Familie der Squamanitaceae. Er ist der einzige Vertreter der Gattung Glimmerschüpplinge (Phaeolepiota). Der Blätterpilz bevorzugt nährstoff- und stickstoffreiche Stellen außerhalb von Wäldern. Er erscheint ab dem späten Sommer bis in den Herbst hinein und fruktifiziert meist in größeren Gruppen. Sein Verbreitungsgebiet umfasst große Teile der Holarktis. Während die Art früher als beliebter Speisepilz galt, nimmt man heute an, dass sie für den Menschen giftig ist.
Kuldmampel (Phaeolepiota aurea) on šampinjoniliste sugukonda kuuluv seeneliik, kuldmampli perekonna (Phaeolepiota) ainus liik.
Eestis on kuldmampel laialdaselt levinud ja seda eriti inimtekkelistel kasvukohtadel nagu näiteks karjäärid, teeservad, võsastikud ja pargid, kus see on üks tavalisemaid lehikseeni. Kasvab septembrist novembrini ja eriti rohkelt võib kuldmampleid leida hilissügisel.[1]
Võib moodustada väga suuri kogumeid, kus on koos kümneid tuhandeid viljakehi.[1]
Tinglikult kuulub kuldmampel küll söödavate seente hulka, kuid ta võib põhjustada tõsiseid mao- ja soolehäireid nii värskelt kui ka kupatatult. Seepärast teda toiduks ei soovitata.[1]
Kuldmampel (Phaeolepiota aurea) on šampinjoniliste sugukonda kuuluv seeneliik, kuldmampli perekonna (Phaeolepiota) ainus liik.
Eestis on kuldmampel laialdaselt levinud ja seda eriti inimtekkelistel kasvukohtadel nagu näiteks karjäärid, teeservad, võsastikud ja pargid, kus see on üks tavalisemaid lehikseeni. Kasvab septembrist novembrini ja eriti rohkelt võib kuldmampleid leida hilissügisel.
Võib moodustada väga suuri kogumeid, kus on koos kümneid tuhandeid viljakehi.
Tinglikult kuulub kuldmampel küll söödavate seente hulka, kuid ta võib põhjustada tõsiseid mao- ja soolehäireid nii värskelt kui ka kupatatult. Seepärast teda toiduks ei soovitata.
Kultasieni, aiemmin myös kultakehnäsieni[2]; (Phaeolepiota aurea) on itiöemältään kookas kellertävä helttasieni, jonka jalka voi olla jopa 30 cm korkea ja lakkikin lähes saman levyinen. Lakin pinnalla on helmimäistä kehnää, mutta seitikkien kladiin luettavalle kehnäsienelle (Rozites caperata) laji ei ole läheistä sukua. Kultasienen jalka on täyteinen, lakin värinen, ja siinä on suuri ja näkyvä rengas sekä tyvipaksunnos. Heltat ovat aluksi valkoiset, mutta muuttuvat itiöpölystä ruskeiksi. Malto on vaaleaa. Haju on mieto, samoin maku. Lajia on joskus pidetty syömäkelposena, mutta se tuottaa vanhemmiten sinihappoa, eikä sitä nykyään suositella ruokasieneksi.
Kultasieni on ihmisen mukanaan tuoma vieraslaji, ja sitä tavataan enimmäkseen kaupungeissa ja kulttuuripaikoilla.[3]
Kultasieni, aiemmin myös kultakehnäsieni; (Phaeolepiota aurea) on itiöemältään kookas kellertävä helttasieni, jonka jalka voi olla jopa 30 cm korkea ja lakkikin lähes saman levyinen. Lakin pinnalla on helmimäistä kehnää, mutta seitikkien kladiin luettavalle kehnäsienelle (Rozites caperata) laji ei ole läheistä sukua. Kultasienen jalka on täyteinen, lakin värinen, ja siinä on suuri ja näkyvä rengas sekä tyvipaksunnos. Heltat ovat aluksi valkoiset, mutta muuttuvat itiöpölystä ruskeiksi. Malto on vaaleaa. Haju on mieto, samoin maku. Lajia on joskus pidetty syömäkelposena, mutta se tuottaa vanhemmiten sinihappoa, eikä sitä nykyään suositella ruokasieneksi.
Kultasieni on ihmisen mukanaan tuoma vieraslaji, ja sitä tavataan enimmäkseen kaupungeissa ja kulttuuripaikoilla.
Auksuotoji smulkiažvynė (lot. Phaeolepiota aurea) – pievagrybinių (Agaricaceae) šeimos, smulkiažvynių (Phaeolepiota) genties grybų rūšis.
Pamiškės, pagiriai, krūmynai, pagrioviai, žolėtos paežerės, paupiai.
Vasara antra pusė, ruduo.
Geltoni, aukso spalvos, stambūs vaisiakūniai, auga grupėmis.
Vaisiakūniai dideli, stambūs. Kepurėlė iki 35 cm skersmens ir didesnė, aksomiška, smulkiai grūdėta, žvynuota, aukso spalvos. Jauni lakšteliai pridengti odišku geltonu grūdėtu apvalkalu, vėliau - laisvi, gelsvai rudi, siauri. Kotas 8–15 (20)×2–6 cm, į pamatą storėjantis, su plėveliniu geltonu žiedu, virš kurio balsvas, gelsvas lygus, žemiau jo grūdėtas, žvynuotas, kepurėlės spalvos. Trama gelsva, stora, be ypatingo kvapo, nekarti. Sporos verpstiškos, didelės, 9–13×4,5–5,5 μm.
Būdingi požymiai: mėsingi, dideli vaisiakūniai žvynuoti, grūdėti, su ryškiu grūdėtu, geltonu žiedu.
Auga didelėmis grupėmis, kartais ratilais, durpingose žemėse. Valgoma. Dažna. Didelės kepurėlės ir kotai nevartojami.
Lietuvos grybų atlasas, Vincentas Urbonas, Kaunas, Lututė, 2007, ISBN 978-9955-692-59-1, 208 psl.
Auksuotoji smulkiažvynė (lot. Phaeolepiota aurea) – pievagrybinių (Agaricaceae) šeimos, smulkiažvynių (Phaeolepiota) genties grybų rūšis.
Augimo vietaPamiškės, pagiriai, krūmynai, pagrioviai, žolėtos paežerės, paupiai.
Augimo laikasVasara antra pusė, ruduo.
Pagrindiniai požymiaiGeltoni, aukso spalvos, stambūs vaisiakūniai, auga grupėmis.
Vaisiakūniai dideli, stambūs. Kepurėlė iki 35 cm skersmens ir didesnė, aksomiška, smulkiai grūdėta, žvynuota, aukso spalvos. Jauni lakšteliai pridengti odišku geltonu grūdėtu apvalkalu, vėliau - laisvi, gelsvai rudi, siauri. Kotas 8–15 (20)×2–6 cm, į pamatą storėjantis, su plėveliniu geltonu žiedu, virš kurio balsvas, gelsvas lygus, žemiau jo grūdėtas, žvynuotas, kepurėlės spalvos. Trama gelsva, stora, be ypatingo kvapo, nekarti. Sporos verpstiškos, didelės, 9–13×4,5–5,5 μm.
Būdingi požymiai: mėsingi, dideli vaisiakūniai žvynuoti, grūdėti, su ryškiu grūdėtu, geltonu žiedu.
Auga didelėmis grupėmis, kartais ratilais, durpingose žemėse. Valgoma. Dažna. Didelės kepurėlės ir kotai nevartojami.
Capel fin a 25 cm, da globos a bombà, granolos, rupì, da brun groson a òcra dorà. Bòrd apendicolà. Lamele motobin s-ciasse, strèite, pian-e, lìbere, biancastre peui rossastre. Gamba àuta fin a 20 cm e larga fin a 5 cm, granolosa, coatà da n'armila dël midem color sgnacà, motobin rupìa sota l'anel che a l'é membranos-granolos, motobin gròss.
A chërs ant ij pòst erbors, ant ij parch. Soens gregaria.
A venta mai mangé un bolè trovà se un a l'é nen un bon conossidor dij bolè!
A l'é nen comestìbil.
Capel fin a 25 cm, da globos a bombà, granolos, rupì, da brun groson a òcra dorà. Bòrd apendicolà. Lamele motobin s-ciasse, strèite, pian-e, lìbere, biancastre peui rossastre. Gamba àuta fin a 20 cm e larga fin a 5 cm, granolosa, coatà da n'armila dël midem color sgnacà, motobin rupìa sota l'anel che a l'é membranos-granolos, motobin gròss.
AmbientA chërs ant ij pòst erbors, ant ij parch. Soens gregaria.
Comestibilità A venta mai mangé un bolè trovà se un a l'é nen un bon conossidor dij bolè!
A l'é nen comestìbil.
Aksamitkówka złota (Phaeolepiota aurea (Matt.) Maire) – gatunek grzybów z rodziny pieczarkowatych (Agaricaceae)[1].
Pozycja w klasyfikacji według Index Fungorum: Phaeolepiota, Agaricaceae, Agaricales, Agaricomycetidae, Agaricomycetes, Agaricomycotina, Basidiomycota, Fungi[1].
Po raz pierwszy takson ten zdiagnozował w 1772 r. Heinrich von Mattuschka nadając mu nazwę Agaricus aureus. Obecną, uznaną przez Index Fungorum nazwę nadał mu w 1928 r. René Charles Maire. Jest jedynym przedstawicielem monotypowego rodzaju Phaeolepiota[1].
Ma ponad 20 synonimów łacińskich. Niektóre z nich[2]:
Nazwę polską podał Władysław Wojewoda w 2003 r. W polskim piśmiennictwie mykologicznym gatunek ten opisywany był wcześniej jako aksamitka złota[3].
Średnica 5-20 centymetrów, najpierw półkolisty, potem w kształcie dzwonka, stożka aż do wypukłego. Barwa złotożółta do żółtobrązowej, nierzadko z pomarańczowym odcieniem. . Jest matowy, pokryty drobniutkimi ziarenkami. Brudzą dłoń przyklejając się do niej, gdy ktoś dotknie kapelusza. Brzeg ostry, zwieszają się na nim resztki osłony. Powierzchnia czasami jest pomarszczona[4].
Nie przyczepione do trzonu, gęste, barwy kremowej, następnie ochrowej i ochrowobrązowej[5].
Nad pierścieniem kremowy lub żółtawy, gładki. Pod nim żółtawy po żółtobrązowy z ziarnkowatymi łuseczkami. Na całej powierzchni równogruby, ale podstawa rozszerzona. Twardy, lecz elastyczny. Ma pierścień koloru złocistobrązowego, na dole z ziarenkami[4].
Biały, żółtawy, po przecięciu żółknący, o kwaskowatym i aromatycznym zapachu. Smak nieokreślony, ale łagodny[5].
Rdzawobrązowy. Zarodniki podłużne, zaostrzone, szorstkie, o średnicy 10-14 x 5-6 µm, bez pory rostkowej. Trama blaszek regularna (strzępki biegną równolegle)[6].
W Polsce gatunek rzadki. Znajduje się na Czerwonej liście roślin i grzybów Polski. Ma status R – potencjalnie zagrożony z powodu ograniczonego zasięgu geograficznego i małych obszarów siedliskowych[7]. Znajduje się na listach gatunków zagrożonych także w Anglii, Holandii, i Niemczech[3].
Rośnie w lasach liściastych i mieszanych, parkach i zaroślach, również w kępach pokrzyw i innych roślin, w rowach i na poboczach dróg. Owocniki wytwarza od sierpnia do listopada]][5].
Saprotrof[3]. Grzyb niejadalny[5].
Z powodu charakterystycznego wyglądu gatunek ten jest łatwo rozpoznawalny. Można go pomylić tylko z niektórymi ziarnówkami (Cystoderma), ale są one dużo mniejsze[5].
Aksamitkówka złota (Phaeolepiota aurea (Matt.) Maire) – gatunek grzybów z rodziny pieczarkowatych (Agaricaceae).
