nimet breadcrumb-navigoinnissa
Pakurikääpä (Inonotus obliquus) on yleinen koivun ja eräiden muiden lehtipuiden lahottajasieni (valkolahottaja). Yksivuotinen itiöemä kasvaa kuoren alle puun tai sen osan kuoltua. Sitä ennen puussa on vuosia havaittavissa mustanpuhuvia, rihmastopahkan aiheuttamia epämuodostumia eli pakureita. Niistä valmistettua teetä on käytetty erityisesti Venäjällä nautintoaineena ja luontaislääkintään satoja vuosia[2], mutta esimerkiksi elintarvikkeeksi sillä ei ole tehty riittäviä kliinisiä tutkimuksia[3]. Pakurikääpä on taloudellisesti merkittävä metsän tuholainen, joka lahottaa varttuneita lehtipuita käyttökelvottomaksi.[4]
Pakurikäävän levinneisyys on sirkumboreaalinen eli se kasvaa laajalti boreaalisen vyöhykkeen metsissä ympäri maapallon. Alemmilla leveysasteilla se on harvinainen.[2] Suomessa se on pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta yleinen koko maassa. Metsäntutkimuslaitos arvioi, että Pohjois-Ruotsin tavoin Pohjois-Suomessa noin 30 % koivun lahosta on pakurikäävän aiheuttamaa. Torjuntamenetelmäksi se suosittelee lahovikaisten poiskorjuuta.[5] Pakurikääpää esiintyy Suomessa yleisimmin hies- ja rauduskoivuissa, mutta sitä tavataan myös muun muassa pyökkien ja leppien kyljissä. Pakurikääpä on lehtipuiden patogeeni, joka kasvaa pääasiassa sekä kuolleissa että elävissä koivuissa (Betula-suku). Harvinaisena isäntäpuita ovat saarni, pihlaja, raita sekä harmaa- ja tervaleppä. Lääkinnällisiin tarkoituksiin on perinteisesti hyödynnetty ainoastaan koivuilla kasvaneita pakureja. Käytännössä kaikki tieteellinen tutkimus on myös toteutettu koivuista kerätyillä pakureilla.[6][2] Jalavanpakuri (Inonotus ulmicola) on taksonomisesti eri laji.[7]
Pakurikäävän itiöt kulkeutuvat tuulen mukana puuainekseen erilaisten rungon vioittumien, erityisesti katkenneiden oksien arpien[2] tai esimerkiksi pakkashalkeamien kautta.[8] Itiöiden levintää tapahtuu nähtävästi vain syksyllä.[9] Itiöistä kehittynyt sienirihmasto lahottaa aluksi sydänpuuta. Pintapuu vioittuu lähinnä pinnalle kasvaneiden pakurien lähistöllä.[2] Pakurikääpä ei tarvitse muiden organismien apua lahotusprosessin käynnistämiseen.[9] Vaalea, keltaisenruskea valkolaho[9] voi edetä elävässä puussa kymmenestä yli 80:een vuotta.[2]
Lahoamisen edettyä riittävästi alkaa pakurikääpä muodostaa elävään puuhun mustia, epämääräisen muotoisia lohkeilevia pahkuroita, joita kutsutaan nimellä pakuri.[9] Ne eivät kuitenkaan ole käävän itiöemiä, vaan sen aiheuttamia steriilejä monivuotisia kasvannaisia[10]. Pakurit koostuvat sienirihmastosta ja puun nilasolukosta.[11] Pakuria ei pidä sekoittaa koivun pahkaan, jota pidetään lähinnä mutaatiosta tai jostain fysikaalisesta tekijästä johtuvana epämuodostumana. Puun kuoltua laho etenee pintapuuhun asti.[12][13]
Pakurikäävän yksivuotiset, usein yli puoli metriä pitkät[9] ja noin senttimetrin paksuiset[14] itiöemät kehittyvät resupinaattisesti eli rungonmyötäisesti kuoren ja rungon väliin vasta puun tai sen osan kuoltua.[10] Itiöemät ilmaantuvat kesällä tai alkusyksystä, kun kuori lopulta repeää ja itiöt pääsevät leviämään. Itiöiden väri vaihtelee harmaasta punaruskeaan. Itiöemä hajoaa nopeasti kerran paljastuttuaan.[15] Itiöemän pillipinta on nuorena kanelinruskea ja silkinkiiltoinen, mutta kasvun edetessä tummuu kahvinruskeaksi ja kiillottomaksi. Kuoltuaan se murenee pois.[10] Tuoreena ne ovat rakenteeltaan pehmeitä ja korkkimaisia, kuivana kovia ja hauraita.[2]
Pakurikäävän itiöemällä ei tiedetä olevan hyötykäyttöä. Sientä on vaikea päästä näkemään itiöemävaiheessa, koska tämä ilmaantuu vasta isäntäpuun kuoltua ja silloinkin vain yhdeksi kesäksi. Metsätuhojen aiheuttajana pakurikäävän saastuttamat puut poistetaan talousmetsistä, joten varmimmin sen löytää luonnontilaan jätetyistä metsistä. Sen sijaan rohdoskäyttöä on sienen aiheuttamalla kasvannaisella, pakurilla, joka isona ja hiilenmustana on huomiota herättävä ja kasvaa lehtipuun kyljessä jopa vuosikymmeniä. Toisinaan nimiä pakuri ja pakurikääpä käytetään virheellisesti synonyymeinä.[16]
Luontaislääkinnässä pakuria pidetään adaptogeenina,[17] joka laajasti parantaa eliön kykyä sopeutua ympäristötekijöihin ja välttämään näiden aiheuttamaa vahinkoa ilman merkittäviä sivuvaikutuksia.[18] Kaukoidän kulttuureissa adaptogeeni on tavallinen termi, mutta länsimaisessa lääketieteessä käsitettä pidetään yleisesti kiistanalaisena.[19]
Pakuria tiedetään käytetyn kansanlääkinnässä ainakin 1500–1600-luvuilta lähtien Pohjois-Euroopassa, erityisesti Venäjällä, Puolassa ja Baltian maissa.[2] Siperiassa sitä on käytetty erityisesti vatsavaivojen hoitamiseen ja hantien keskuudessa muun muassa sydän- ja maksavaivoihin.[2] Aleksandr Solženitsyn toi pakurin lääkekäytön länsimaalaisten laajempaan tietoon vuonna 1968 kerrottuaan siitä kirjassaan Syöpäosasto. Esimerkiksi hantit ovat käyttäneet pakuria ja muita sieniä perinteisesti kansanlääkinnässään, mutta eivät ravintona.[20] Pakurista voidaan esimerkiksi keittää teetä tai käyttää sitä alkoholiuutteiden eli tinktuuroiden valmistamiseen[21] Teen aineksena voidaan käyttää kuivattua pakurijauhetta tai kuivia pakurin paloja. Usein teetä suositellaan keitettäväksi jopa useita tunteja, jotta keitinveteen liukenisi enemmän vaikuttavia aineita.
Sota-aikana oli Suomessa kaupan kahvinkorvikkeena Paasivaara Oy:n[22] valmistamaa Tikka-teetä, joka oli valmistettu pakuriaineksista.[23]
Elintarviketurvallisuusvirasto Evira kielsi vuonna 2010 pakurin kaupallisen käytön tutkimusten ajaksi. Vuonna 2011 Evira salli pakurin käytön ravintolisissä tai niihin verrattavissa olevassa pienimittakaavaisessa käytössä (esimerkiksi teet tai mausteet), koska pakurilla voitiin todeta merkittävä kaupallinen käyttöhistoria ravintolisänä EU:n alueella ennen vuotta 1997. Evira katsoo, että laajempi kaupallinen käyttöönotto edellyttää, että sille myönnetään uuselintarvikeasetuksen mukainen ravintolupa.[24][25]
Pakurikääpä sisältää yli 200 tunnistettua yhdistettä, joista eniten tutkittujen joukossa monet beetaglukaaneina tunnetut monimutkaiset sokeriyhdisteet. Sienten solukalvot koostuvat pääasiassa beetaglukaaneista, kitiinistä, alfaglukaaneista ja glykoproteiineista. Pakurikäävästä on tunnistettu ainakin 27 eri beetaglukaania, joiden pitoisuudet vaihtelevat sienissä kasvupaikasta riippuen. Vuonna 2008 tutkijat löysivät villeistä pakurikäävistä beetaglukaaneja 8,1−10,7 g/100 g. Toisessa analyysissä pakurikääpäjauhe sisälsi 81,9 mg/g beeta-1,3-1,6-glukaaneja ja 149,4 mg/g alfaglukaaneja.melaniinia,[26] joka antaa sille tyypillisen mustan värin. Koivuhartsi, koivukamferi tai betuliini on nimitys pentasykliselle triterpeenialkoholille, jota saadaan eristettyä varsin tehokkaasti koivun vaaleasta kuoresta ja tuohesta uuttamalla. Pakurikääpä tiivistää isäntäpuuna toimivasta koivusta betuliinia.[27], joka on bakteereja tappava aseptinen aine.[28] Betuliinin on tutkimuksissa todettu olevan ihmiselle melko turvallinen.[28]
Pakuria on tutkittu ensisijaisesti eläinkokeilla ja koeputkiolosuhteissa. Väitteet sen suotuisista terveysvaikutuksista perustuvat pitkälti näihin tutkimuksiin. Pakurin terveysvaikutuksista ei ole tehty pitkäkestoisia ja laajoja kliinisiä ihmistutkimuksia, jotka osoittaisivat terveysvaikutukset aukottomasti.[29] Lisätutkimuksia tarvitaan edelleen. Koska laajoja kliinisiä kokeita ei ole tehty, ei terveysväittämiä saa Suomessa myöskään käyttää pakurin markkinoinnissa.[3] Pakurikäävällä suoritetut kliiniset kokeet ovat keskittyneet pääasiassa vatsa-suolikanavan vaivojen ympärille [30]
Lifestyle-yrittäjä Jaakko Halmetojan mukaan pakurikääpä sisältää energiaa noin 150 kcal/100 g, vettä noin 10 %, hiilihydraatteja yli 70 %, niistä suurin osa liukenemattomia kuituja. Proteiineja ja rasvoja on molempia vajaat kolme prosenttia, lisäksi vaihtelevassa määrin tuhkaa sekä eri hivenaineita, kivennäisiä, vitamiineja ja bioaktiivisia ainesosia. [6][31]
Pakurivalmisteita markkinoi usea suomalainen yritys. Valmisteet ovat useimmiten jauheita ja tinktuuroita, myös vesi-alkoholiseoksia on ilmaantunut markkinoille. Valmisteiden pakurikääpä on peräisin useimmiten Suomesta tai Venäjältä.
Suomessa tutkitaan mahdollisuuksia pakurin viljelyyn istuttamalla pakureita koivuihin. Yhteishankkeessa ovat mukana Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus MTT ja Itä-Suomen yliopisto. Tutkimusalue yltää Lapista Etelä-Savoon. Mikäli viljely onnistuisi se lisäisi mahdollisuuksia pakurin kaupalliseen hyödyntämiseen, hankkeen tavoitteena on pakurin laajamittainen ja suunnitelmallinen tuotanto Suomen ja ulkomaan markkinoiden tarpeisiin. Pakuria arvostetaan erityisesti Kiinassa ja Japanissa, sekä Venäjällä ja Keski-Euroopassa. Viljelyä ei ole kokeiltu muualla maailmassa, mutta tiedetään että vaikuttavien aineiden säilymiseen tarvitaan elävä puu kasvualustaksi. Pakurin kasvaminen korjuukypsäksi kestää yli viisi vuotta. Yksi koivu voi tuottaa parhaimmillaan kahdeksan kiloa pakuria. Tuoreen pakurin hinta vaihtelee alueittain ja myyntiajankohdittain 50:stä 100 euroon kilolle. Kuivattuna ja jatkojalostettuna hinta voi nousta jopa 300 euroon kilolle.[32][33]
Tarkennus: tarkistettava ja osin varmasti poistettava, vrt keskustelu
Pakuria ei pidä kerätä maanteiden, kaupunkien tai teollisuusalueiden lähettyviltä, koska se kerää itseensä muiden sienien tapaan ympäristön raskasmetalleja. Drugsfort-nettiapteekki ei suosittele pakurikäävästä valmistetun Befungin-nimisen lääkeliuoksen käyttöä raskaana oleville, imettäville, alle 2-vuotiaille lapsille, verenkiertohäiriöitä sairastaville, munuais- tai maksasairauksista kärsiville. Sivusto myös mainitsee liuoksen mahdollisiksi sivuvaikutuksiksi verenkiertohäiriöt, anemian, suurentuneen valkosolujen määrän (leukosytoosi) ja verihiutaleiden liikakasvun (trombosytoosi). Lisäksi sivuvaikutuksina mainitaan ripuli, rytmihäiriöt, kuumeilu ja hiustenlähtö.[34][35] Osa sivuvaikutuksista kuten päänsärky, ripuli ja kuumeilu saattavat selittyä lääkeliuoksen nestettä poistavilla ominaisuuksilla.
Eräät eläimillä suoritetut kokeet viittaavat siihen, ettei pakuriteellä eikä pakurista tyypillisesti kaupallisiin tarkoituksiin valmistetuilla uutoksilla ole todettu haitallisia vaikutuksia[36][37][38], silloin kun niitä ei käytetä elintarvikkeiden tavoin, vaan lisäravinteena.
Vaikka sienten ja siten myös kääpien keruu kuuluu jokamiehenoikeuksiin[39], pakurin keruuta ei tähän käytännössä lueta, sillä käävän aiheuttamaa kasvannaista ei saa kerätyksi puuta vahingoittamatta.[40]
Metsähallituksen metsätalouskäytössä olevista monikäyttömetsistä voi nykyisin kerätä pakuriaselvennä ostamalla henkilökohtaisen luonnontuoteluvan. Lupa hankitaan puhelimensovellutuksella niin kutsuttuna mobiililupana.[41]
Pakurista valmistetun luontaistuotteen markkinointia kaiken parantavana ihmelääkkeenä on kritisoitu julkisuudessa. Itä-Suomen yliopiston dosentti Veijo Saanon mukaan väitteet pakurin terveysvaikutuksista ovat näennäistieteellisiä ja kyseessä olevan varsin tyypillisen uskomuslääkinnän. Esimerkiksi eräillä pakuriuutteilla on ollut koeputkioloissa yhtä ihmisen paksusuolisyöpäsolukkoa (HT-29) apoptoosin avulla estävä vaikutus.[37] Saano korostaa, että on olemassa suuri määrä koeputkiolosuhteissa antitumorisia vaikutuksia osoittaneita aineita, joista ehkä vain joka kymmenestuhannes kyetään jalostamaan ihmisille sopivaan lääkekäyttöön.[42]
Pakurikääpä (Inonotus obliquus) on yleinen koivun ja eräiden muiden lehtipuiden lahottajasieni (valkolahottaja). Yksivuotinen itiöemä kasvaa kuoren alle puun tai sen osan kuoltua. Sitä ennen puussa on vuosia havaittavissa mustanpuhuvia, rihmastopahkan aiheuttamia epämuodostumia eli pakureita. Niistä valmistettua teetä on käytetty erityisesti Venäjällä nautintoaineena ja luontaislääkintään satoja vuosia, mutta esimerkiksi elintarvikkeeksi sillä ei ole tehty riittäviä kliinisiä tutkimuksia. Pakurikääpä on taloudellisesti merkittävä metsän tuholainen, joka lahottaa varttuneita lehtipuita käyttökelvottomaksi.
