Sayma nerpası (lat. Pusa hispida saimensis) — Sayma gölündə yaşayan Halqaşəkilli suitiyə aid yarımnöv. Vaxtı ilə Ansilovo gölü Baltik dənizi ilə əlaqə itmişdir. Bu səbəbdən 9000-8000 il əvvəl yarımnövə çevrilmişdir.
Bu yarımnöv Finlandiya ərazisində yaşayan yeganə emdemin məməli növüdür. 2014-ci ildə onların sayı 310 baş təşkil etmişdir. Əz az say göstəricisi 1990-cı ildə müəyyən edilmişdir. Cəmi 180 baş. Müəyyən edilmişdir ki onlar arasında cəmi 90 başı çütləşmə üçün yararlıdır. 2024-ci ildə dövlət proqramına əsasən onların sayını 400 başa çatdırmaq planlaşdırılır.
Bu növə daxil olan fərdlərin uzunluğu — 130—145 sm, çəkisi isə 50-90 kq olur. Bununla belə daha irilərinə də rast gəlinir. 2006-cı ildə uzunluğu 154 sm, çəkisi 124 kq olan suiti aşkarlanmışdır.
Xəzi əsasən tünd boz olur. Bəzi hallarda qaralarına rast gəlinir. Bu yagımnövün kəllə qurulumu fərqlənir. Belə ki kəllələri enli, çənələri isə qısadır. Beynləri nisbətən iridir.
Onlar yetkinlik yaşına 4-5 ilində çatırlar. Üç il ərzində dişilər iki dəfə bala verir. Balalar fevralın sonunda doğulur. Yeni doğulan körpənin çəkisi 5 kq təşkil edir.
Sayma nerpası ömrünün 65-85 % suda keçirirlər. Onlar suyun altında 20 dəqiqə qala bilirlər. Burada onlar qısa müddətli yuxuya gedirlər. Orta ömür müddətləri 20 il, bəziləri isə 30 il yaşaya bilir.
Sayma nerpası əsasən balıqlarla qidalanır. Gün ərzində bir necə kq təşkil edir. İllik qida rasionu 1000 kq-dır. Göldə onları qida ilə təmin etmək üçün torla ov qadağan edilmişdir.
Sayma nerpası (lat. Pusa hispida saimensis) — Sayma gölündə yaşayan Halqaşəkilli suitiyə aid yarımnöv. Vaxtı ilə Ansilovo gölü Baltik dənizi ilə əlaqə itmişdir. Bu səbəbdən 9000-8000 il əvvəl yarımnövə çevrilmişdir.
Die Saimaa-Ringelrobbe (Pusa hispida saimensis, Synonym: Phoca hispida saimensis) (finnisch saimaannorppa) ist eine Unterart der Ringelrobbe. Mit einem Bestand von nur etwa 400 Tieren[1] gehört sie zu den bedrohtesten Robben weltweit.
Die Saimaa-Ringelrobbe ist die dunkelste aller Ringelrobben und etwas kleiner als die Ostsee-Ringelrobbe. Erwachsene Tiere werden zwischen 85 und 160 cm lang und wiegen zwischen 40 und 90 kg, wobei die Männchen etwas größer sind als die Weibchen. Die Tiere sind dunkelgrau und haben grau-schwarze Flecken, die von weißen Ringen umgeben sind. Die Bauchseite ist hellgrau. Jungtiere kommen mit einem grauen Lanugo zur Welt, der erst später durch ein dunkleres Fell ersetzt wird.
Die Saimaa-Ringelrobbe ist neben der Ladoga-Ringelrobbe eine der beiden Unterarten der Ringelrobbe, die nur im Süßwasser vorkommen. Ihr Lebensraum liegt in der subpolaren Zone im namensgebenden Saimaa-Seensystem des östlichen Finnlands, das sich in zahlreiche kleinere Seen aufteilt, die durch Wasserarme miteinander verbunden sind. Das Seensystem bedeckt eine Fläche von 4.460 km², umfasst etwa 13.710 Inseln und Halbinseln und hat eine Küstenlänge von ca. 15.000 km. Die Seen sind durchschnittlich 17 m tief, wobei die tiefste Stelle 82 m erreicht.[2] Die wichtigsten Gebiete, in denen die Saimaa-Ringelrobben ihre Jungen gebären und aufziehen, sind die beiden Nationalparks Linnansaari und Kolovesi. Da die Art eher isoliert lebt, hat sie mit Ausnahme des Menschen keine natürlichen Feinde. Experten schätzen, dass unter natürlichen Umständen bis zu 6.000 Robben in diesem Gebiet Platz hätten.[3]
Die Geschlechterverteilung bei den Saimaa-Ringelrobben ist 1:1. Die Tiere werden mit etwa 3 bis 7 Jahren geschlechtsreif, ihre Lebenserwartung beträgt etwas über 20 Jahre.
Die Schwangerschaft dauert elf Monate. Das Weibchen höhlt sich in Schneeverwehungen auf dem Eis einen Unterschlupf aus und macht in das Eis noch ein Loch, durch das sie ins Wasser des Sees kann. Die Jungen kommen Ende Februar bzw. Anfang März zur Welt. Bei einer Langzeitbeobachtung durch das National Veterinary and Food Research Institute (EELA) von 1980 bis 1999 wogen die neugeborenen Robben durchschnittlich 4,7 kg, wobei das leichteste Junge ein Gewicht von 3,3 kg hatte und das schwerste 7,3 kg. Sie sind bei der Geburt etwa 55 bis 65 cm groß. 2004 wurden 65 Jungtiere geboren, wobei dies aufgrund eines schneereichen Winters ein Rekordergebnis war. Durchschnittlich kommen pro Jahr 50 bis 60 Robben zur Welt. Die ersten Wochen verbringen sie im Unterschlupf und ernähren sich nur von Muttermilch. Sobald das Wetter milder wird, lernen die Jungen schwimmen und tauchen. Im Sommer werden sie schließlich entwöhnt.
Es wird geschätzt, dass es bereits 1893 weniger als 1.000 Saimaa-Ringelrobben gab, wobei genaue Zahlen nicht bekannt sind. Ein großer Schwund war vor allem während der 1950er Jahre zu beobachten, als die Robbe als Schädling gejagt wurde, weshalb sie 1955 unter Schutz gestellt wurde. Dennoch sanken die Bestandszahlen durch moderne Fischfangmethoden und Umweltgifte wie Quecksilber weiterhin, weshalb weitere Regulationen zum Schutz der Tiere erlassen wurden.
Seit 1980 wird die Entwicklung der Saimaa-Ringelrobbe genau beobachtet. Helle schätzte 1983 die damalige Anzahl auf 100 bis 150 Tiere[4] Sipilä und Hyvärinen gaben 1988 eine Anzahl von 150 bis 160 Robben an[5], während Helle für das gleiche Jahr von bereits 160 bis 180 Tieren ausging. Auf diese Zahl kam Sipilä erst 1991. Davon dürften etwa 38 bis 40 Weibchen im fortpflanzungsfähigen Alter gewesen sein, wobei nach Sipilä jedes Jahr etwa 18 bis 26 Junge geboren wurden.[6] Für 1995 wurde der Bestand erstmals auf über 200 Robben geschätzt und im Winter 2011 konnten bereits 310 Individuen gezählt werden. Der finnische WWF ging 2018 von einem Bestand von 400 Tieren aus.[1]
Während der Langzeitbeobachtung durch EELA wurden auch aufgefundene Kadaver (insges. 182 im Zeitraum 1977–2000) untersucht und festgestellt, dass die Haupttodesursache der Saimaa-Ringelrobbe die Fischernetze sind, in denen sich die Tiere verfangen und ersticken bzw. ertrinken. 53,3 % der Tiere starben auf diese Art, gefolgt von einer Kindersterblichkeitsrate von 39 %. Nur 5 % der Robben waren eines natürlichen Todes gestorben.
Von den im selben Zeitraum beobachteten 550 Jungtieren starben 12,9 % bei der Geburt bzw. bevor sie zwei Wochen alt wurden. Gründe dafür sind unter anderem das Ansteigen oder Absinken des Wasserspiegels und milde Winter, wodurch die Unterschlupfe der Robben oft zu früh zusammenbrechen und die Jungtiere unter sich begraben. So wurden in den Jahren 1982, 1983, 1988, 1989 und 1996 31 % der beobachteten Robbenbabys tot in ihrem Bau aufgefunden, während es in stabilen Jahren nur 8,4 % sind.
Seit 1955 steht die Saimaa-Ringelrobbe unter Schutz, um vor der Ausrottung bewahrt zu werden. Die IUCN führt die Saimaa-Ringelrobbe seit Januar 2009 als critically endangered (dt. vom Aussterben bedroht).[7] In der Berner Konvention wird die Saimaa-Ringelrobbe in Appendix II (streng geschützt) geführt.[8]
In Finnland wurden zwei Nationalparks (Linnansaari und Kolovesi) für den Schutz der Robben errichtet, wobei es noch weitere Schutzzonen gibt. In deren Umgebung ist es nicht erlaubt, Mökkis und Häuser zu errichten. Auch das Benutzen von Motorbooten ist stark eingeschränkt, und im Frühjahr dürfen bestimmte tiefe Buchten nicht einmal mit Paddelbooten befahren werden. Auch das Fischen ist im Saimaa-Seensystem beschränkt, so wurde die Nutzung von Köderhaken und Fallen verboten und Berufsfischern, die auf das Auslegen von Netzen während der Sommermonate verzichten, wurde eine Entschädigung gezahlt. Tero Sipilä vermutet, dass ein vollständiger Verzicht von Fischernetzen während der Sommermonate das Überleben von 10 bis 15 Jungtieren mehr pro Jahr sichern könnte.[3]
Künstliche Wasserspiegelregulierungen durch das naheliegende Kraftwerk werden im Winter mittlerweile nur mehr mit Rücksicht auf die Robben geplant. Ein großes Problem derzeit ist die Wasserverschmutzung durch Chlorkohlenwasserstoffe und den gestiegenen Bootsverkehr und Tourismus.
Die Saimaa-Ringelrobbe (Pusa hispida saimensis, Synonym: Phoca hispida saimensis) (finnisch saimaannorppa) ist eine Unterart der Ringelrobbe. Mit einem Bestand von nur etwa 400 Tieren gehört sie zu den bedrohtesten Robben weltweit.
Lo fòca marbrat dau lac Saimao (Pusa hispida saimensis en latin) es una sota-espècia de fòca anelat (Pusa hispida) que son aire de reparticion se tròba dins lo lac Saimao en Finlàndia. Son origina se situa a la fin dau darrier periòde glaciari quand una populacion de fòcas anelats foguèt separat dau rèsta de sei congenères. Ambé solament 310 individús en 2012, fa partida deis espècias de fòca pus menaçadas de disparicion.
Lo fòca marbrat dau lac Saimao (Pusa hispida saimensis en latin) es una sota-espècia de fòca anelat (Pusa hispida) que son aire de reparticion se tròba dins lo lac Saimao en Finlàndia. Son origina se situa a la fin dau darrier periòde glaciari quand una populacion de fòcas anelats foguèt separat dau rèsta de sei congenères. Ambé solament 310 individús en 2012, fa partida deis espècias de fòca pus menaçadas de disparicion.
Pusa hispida saimensis es un subspecie de Phoca hispida.
The Saimaa ringed seal (Pusa hispida saimensis, Finnish: Saimaannorppa) is a subspecies and glacial relict of ringed seal (Pusa hispida).[2] They are among the most endangered seals in the world, having a total population of only about 400 individuals.[3] The only existing population of these seals is found in Lake Saimaa, Finland (hence the name). They have lived in complete isolation from other ringed seal species for around 9,500 years and have diverged into a morphologically and ecologically different subspecies of ringed seal.[4] The population is descended from ringed seals that were separated from the rest when the land rose after the last ice age. This seal, along with the Ladoga seal and the Baikal seal, is one of the few living freshwater seals.
The Saimaa ringed seal is endemic to their habitat in Lake Saimaa, Finland. The lake lies between the cities of Lappeenranta in the south and Joensuu in the north, spanning an oval of approximately 180 by 140 km (112 by 87 mi). It consists of numerous larger basins connected by narrower glacier-carved channels, and its geography is maze-like, having 13,710 islands, an approximate coastline length of 14,850 kilometres (9,230 mi), and a surface area of 4,279 km2 (1,652 sq mi).[5] It is relatively shallow, having an average depth of 17 metres (56 ft)[6] and a maximum depth of 85.8 m (281 ft).[5] The freshwater lake freezes over between the months of November and May, leaving the seals both an ice habitat and an open water habitat.[7] During summer months when the ice is melted, these islands provide ample space for the seals to molt and breed.
Saimaa ringed seals are named as such due to their only habitat being Lake Saimaa, Finland. Thus, their range is restricted only to the waters of Lake Saimaa and its surrounding banks.
An adult Saimaa ringed seal is between 85 and 160 centimetres (2.79 and 5.25 ft) in length and weighs between 50 and 90 kilograms (110 and 200 lb); males usually being larger than females. They are coloured dark gray, with a gray-black dorsal with circular white rings. The bottom of the seal is light gray. The Saimaa ringed seal is darker in color than any other ringed seal.
The Saimaa ringed seal does not have an incredibly varied diet. They are generalist feeders and eat exclusively fish.[8] The fish consumed consist primarily of small schooling fish averaging 8.6 cm in length and up to 21 cm in length,[8] while it has been shown that the pups eat slightly smaller fish than the average.[8] The majority of their diet consists of vendace, smelt, perch, and roach.[9] The pups’ diet varies markedly from the adults in that their diet consists primarily of perch and roach found in the shallow water[10] where they spend most of their time in their earlier months, while the adults consume more vendace and smelt.
It was believed for a long time that the Saimaa ringed seal was competing with the commercial and recreational fishing industries and there were bounties paid on them until the 1940s.[8] However it has recently been proven that the Saimaa ringed seal has minimal to no effect on the fishing industry. They do not prey on the local endangered salmon species (Salmo salar m. Sebago, S. trutta m. lacustris, and Salvelinus alpines).[8] Although they do prey on the valuable vendace population, the proportion of the vendace population to the amount consumed by the seals indicates that they do not compete with the local fishing industries.[8]
Saimaa ringed seals become mature between the ages of 4 and 6. Their pregnancy rate is between 80 and 95 percent. Ringed seals' gestation lasts 11 months. Their pups are between 55 and 65 centimetres (1.80 and 2.13 ft), and 4 to 5 kilograms (8.8 to 11.0 lb) at birth. The Saimaa ringed seal's longevity is just over 20 years.
A study conducted from 1980-84 revealed that Saimaa ringed seals make burrowed dens close to the shore and they reproduce once a year due to their longevity.[11]
Saimaa ringed seals have two kinds of lairs or dens; they have a haul out lair where no breeding takes place, and the breeding lair. Breeding lairs are located closer to the shore than haul out dens.[12]
Diving is an important behavior for aquatic mammals as it is something they rely on for behaviors such as foraging and travelling. The duration of their dives increases from spring to autumn, which may be a result of food availability, but it is interesting because they are one of the few landlocked seal species.[13] Many studies have been done to observe Saimaa ringed seal diving, which was discovered to last longer than expected. Their average time for a long dive was recorded at 15 minutes and it was believed to be an aerobic resting dive.[7]
The average dive depth ranges from 10 to 15 m; however, their maximum dive depths were limited by environmental depth.[7] The Saimaa ringed seal has also been observed to have seasonal hauling-out patterns. In May and June, when the seals are molting, they are observed to haul out both day and night; however, in late summer they are observed to haul out only at night.[13]
The Saimaa ringed seal is able to complete its dives and navigate in its environment due to its highly developed vibrissae, also known as whiskers. Using their vibrissae, they are able to detect sound and pressure waves in their otherwise dark environment.[14]
The Saimaa ringed seal has been protected since 1955. In 1983, the population was between 100 and 150 seals. In 2005, it was about 270, but as a result of two unfavorable breeding seasons, 2006 and 2007, the number dropped down to 260. In 2013, the population was estimated at just over 300 and the population numbers were in a slight growth. The number of breeding-aged females was 87.[15] It was thought that the immediate threat of extinction would be alleviated if the population grew to over 400 individuals. It is listed as endangered by the U.S. government under the Endangered Species Act.
In spring 2016, 79 pups were found, four of which were dead.[16]
In order to protect the Saimaa ringed seal, there are voluntary fisheries restrictions in a part of their living areas. The most important form of restriction is a ban on fishing nets from April 15 till the end of June in about 15% of the lake; nearly all fishing is recreational. Bycatch mortality has, however, remained high with estimated mortality of 20–30 seals annually, most of them pups of the same year.
In 2010 the European Union required Finland to do more to protect the seals, particularly from net fishing.[17] To reduce the by-catch mortality of seals aged over one year, the use of certain fishing methods has been banned since 2011, which included strong mesh nets, large fish traps, and fish-baited hooks, in the main part of the Saimaa ringed seal's habitat.[18]
In 2016, one Act and Mutual Agreement between authorities and owners of fishing waters replaced earlier two acts. The fishing co-operatives get 1.7 euros per hectare to ensure that fishing limitations are followed. Net fishing (except of vendace nets) is forbidden between mid-April and end of June in certain areas, which have been drawn at 5km radius from nesting sites.[19]
Breeding success of Saimaa ringed seal depends on sufficient ice and snow cover. The loss of snow and ice caused by the ongoing climate change poses a direct threat to them. Human-made snowdrifts have proved to be successful in improving seals' breeding success during winters with poor snow conditions.[20] Snowdrifts were tested for three winters, and from 2014, they have been used regularly.[21][22] In addition, artificial lairs are also in development for winters when there is no snow on ice due to climate change.[23] Conservation experts expect to produce 100 of these boxes for dispersal and maintenance by the local citizenry.[24]
Recent estimates place the current population at between 420 and 430 individuals.[25]
The Saimaa ringed seal lives mainly in two Finnish national parks, Kolovesi and Linnansaari.[26] Strays have been seen in a much larger area, including Savonlinna centre.
Norppalive (literally "Seal Live") is a live webcast of the Saimaa ringed seal produced by WWF.[27][28] It shows a live image of a place that is occasionally visited by a Saimaa ringed seal.[27] The purpose of Norppalive is to raise awareness of the Saimaa ringed seal.[29] In 2016, Norppalive gathered at its best 180,000 simultaneous viewers[27] and a total of more than two million viewers.[29] One of the most well-known ringed seals found in live broadcasts is Pullervo, which has gained the status of Finland's most famous Saimaa ringed seal.[27][30]
The Saimaa ringed seal (Pusa hispida saimensis, Finnish: Saimaannorppa) is a subspecies and glacial relict of ringed seal (Pusa hispida). They are among the most endangered seals in the world, having a total population of only about 400 individuals. The only existing population of these seals is found in Lake Saimaa, Finland (hence the name). They have lived in complete isolation from other ringed seal species for around 9,500 years and have diverged into a morphologically and ecologically different subspecies of ringed seal. The population is descended from ringed seals that were separated from the rest when the land rose after the last ice age. This seal, along with the Ladoga seal and the Baikal seal, is one of the few living freshwater seals.
La foca anillada de Saimaa (Pusa hispida saimensis, anteriormente Phoca hispida saimensis) es una subespecie de foca, que se encuentra solamente en Finlandia, en la cuenca del Lago Saimaa. Es un relicto, que quedó aislado en Saimaa luego de la elevación del terreno que siguió a la última glaciación, alrededor de 8000 años atrás.[2] Esta subespecie se ha adaptado a vivir en el agua dulce y es el único mamífero endémico conocido de Finlandia.
La foca anillada Saimaa mide entre 130 y 145 cm de largo y pesa entre 50 y 90 kg, al alcanzar la edad adulta. Los individuos adultos tienen pelaje gris oscuro con manchas anulares más claras. Los cachorros son, a diferencia de otras especies de focas, grises. La mayor diferencia entre la foca anillada de Saimaa y las otras subespecies es la forma de la cabeza: la foca de Saimaa tiene el cráneo relativamente más grande y el hocico más corto.
La foca de Saimaa se ha adaptado muy bien a la vida acuática, y en tierra solo hace cortas visitas. Se mantiene fiel a un lugar, aunque en investigaciones se ha observado también extensos desplazamientos. En invierno escarban huecos para respirar en el hielo que cubre al lago. Luego de la época de congelación del lago, se sube a las rocas de las orillas durante el período de muda de pelaje. Su alimentación se basa en cardúmenes de pequeños peces, el 90 por ciento de su dieta consiste de percas, rútilos, corégonos, eperlanos y acerinas.[3] La foca de Saimaa llega a su madurez sexual entre los 4 a 7 años de edad, y el período de celo es de primavera a invierno. Las hembras dan a luz a un solo cachorro entre febrero y marzo, dentro una madriguera excavada en la nieve sobre el hielo, la cual ofrece protección y refugio al recién nacido. El destete del cachorro se da entre los 2 a 2,5 meses de edad.
Esta subespecie está muy amenazada. Para el año 2018, se estimó que su población es de unos 370 a 380 individuos.[4] Aunque su número está creciendo, la cantidad es tan pequeña, que fluctuaciones aleatorias podrían colapsar su población. Actualmente, la foca de Saimaa está protegida, pero su caza fue recompensada hasta 1940.[5] Incluso después se la seguía considerando un animal dañino, hasta que el cambio de actitud en los años setenta y ochenta elevó su número. Esto también fue influenciado por la canción de Juha Vainio "Vanhojapoikia viiksekkäitä" (que podría traducirse como "Solterones con bigotes"). Desde entonces, la foca anillada de Saimaa se ha convertido en un símbolo de la conservación de la naturaleza en Finlandia y un símbolo de la Asociación Finlandesa para la Conservación de la Naturaleza.[6]
La foca de Saimaa es una subespecie de pinnípedo perteneciente a la especie Foca Anillada (Pusa hispida). Las focas anilladas se han dividido por lo menos en cinco subespecies. La especie P. h. hispida, que habitaba el Océano Ártico, fue separada luego de la última glaciación en la foca anillada de Saimaa (P. h. saimensis) junto con la foca anillada del Mar Báltico (P. h. botnica) y la foca anillada del Lago Ládoga (P. h. ladogensis).[7]
La foca de Saimaa ha permanecido aislada desde hace unos 8000 años, cuando los lagos interiores de Finlandia perdieron su conexión con el Mar Báltico. Anteriormente, el lago Saimaa era mucho más extenso que en la actualidad, y comprehendía, entre otros, a los lagos Kallavesi y Päijänne. Debido a que el nivel del agua se elevó abruptamente hace unos 5.000 años, el lago Saimaa se contrajo a su tamaño actual. En ese momento, habría sido factible que vivieran en Saimaa una población de entre 2000 y 6000 focas.[8]
En agua dulce, esta población de focas ha tenido que adaptarse fuertemente a su nuevo entorno, y durante su aislamiento ha evolucionado morfológica, ecológica y genéticamente en su propia subclase.[9] Dado que en la vida marítima, las focas hacían sus nidos en los bloques de hielo, y en el lago de Saimaa difícilmente se formaban bloques de hielo, los mejores adaptados en el nuevo entorno, fueron los especímenes que sabían cómo hacer su nido en la orilla del mar. Además, los hábitos alimenticios de estas focas tuvieron que cambiar porque los mariscos y los peces de agua salada ya no estaban disponibles.Kunnasranta et al., 1999
Para un individuo adulto, la longitud del cuerpo es de 130 a 145 cm y pesa entre 50 y 90 kg.[5] Los pelos son cortos y ásperos. Al igual que ocurre con muchas otras focas, no poseen folículos pilosos, por lo que el pelaje se ajusta directamente a la piel, lo cual ayuda a moverse sobre el hielo. Aunque el pelaje es denso, no tiene ningún efecto sobre la regulación térmica del individuo adulto. La foca de Saimaa intercambia su pelaje una vez al año.[10] El color base del pelaje de una foca de Saimaa adulto, es de color gris oscuro y se distingue claramente patrones de anillos individuales, de color más claro.[5] Las crías de la foca de Saimaa son grises, mientras que las crías de la foca anillada del Báltico son de color blanco crema y las crías de la foca anillada de Ládoga son oscuras.[11]
Las subespecies de focas anilladas se distinguen mejor entre sí por las proporciones del cráneo. La foca de Saimaa tiene el cráneo relativamente grande y el hocico corto. También tiene cerebros más grande que la foca del Báltico, lo que probablemente sea el resultado de las condiciones fangosas y exigentes del lago.[11] El cerebro de la foca de Saimaa pesa alrededor de 200 g y representa el 0,35 por ciento del peso corporal total. Mientras que en la foca del Mar Báltico, la proporción de cerebro es 0,26 %.[12]
Las características sexuales externas de las focas de Saimaa no se distinguen muy bien. Los testículos del macho se encuentran dentro de la grasa corporal y el pene está en general retraído dentro de un pliegue cutáneo. El báculo está especializado en dos niveles y típicamente mide 12 cm de largo. La hembra tiene dos mamas, que están ubicadas dentro de una cavidad de la grasa corporal.
Como en muchas otras focas, la foca de Saimaa tiene una dentadura simplificada. La foca de Saimaa usa sus dientes, principalmente, para atrapar y tragar sus presas. Se traga su captura entera por lo que no tiene dientes caninos desarrollados ni molares adecuados para moler alimentos. En su lugar, tiene pequeños dientes delanteros y caninos. El mapa de dientes de la foca de Saimaa es: 3/2, 1/1, 5/5 = 34.[13]
La foca de Saimaa solo se encuentra en el Lago Saimaa. En la temporada de aguas sin hielo, se la puede ver de forma casual, prácticamente en toda la extensión del lago. La distribución se enfatiza en las costas de la parte central de Saimaa. Las focas se desplazan en las diferentes temporadas de desove en el año, siguiendo a los peces de tamaño pequeño que se mueven en cardúmenes. El Lago Saimaa constituye un pequeño e intrincado hábitat, mientras que las focas anilladas que habitan en regiones marítimas del Ártico se desplazan, en su mayoría, sobre regiones de miles de kilómetros cuadrados.
Las áreas de cría se encuentran sobre las costas del lago e islas de las regiones: Pyhäselkä, Haukivesi, Pihlajavesi y la Zona Sur de Saimaa.[5]
La foca de Saimaa se ha adaptado bien a la vida acuática y puede pasar alrededor del 80% de su tiempo en el agua. Sale a tierra solo de visita, y aunque sobre la tierra parezca perezosa, en el agua es ágil y veloz.[5] Las inmersiones pueden durar hasta 25 minutos, pero generalmente duran unos pocos minutos y se extienden a unos diez metros de profundidad. Las inmersiones se pueden dividir en: viajes, depredación e inmersiones de buceo. Al hacer un viaje, la foca hará inmersiones cortas y superficiales, avanzando casi medio a un metro por segundo. Las inmersiones de depredación duran un poco más, y durante ese período la foca hará movimientos de zigzagueo por el fondo. Las inmersiones que duran hasta 20 minutos en la madrugada se han interpretado como carreras de sueño o reposo.[14]
Son leales a un mismo lugar, ya que en los estudios de seguimiento, los mismos individuos se han encontrado en las mismas áreas después de varios años.[15] Individuos viejos se encuentran, entre otros, tras varios años en los mismas orillas durante la muda de pelaje y pescando en las aguas cercanas.[16] Seguimientos a través de radiotransmisores, realizados en la década del 2000 por la Universidad de Finlandia Oriental han, sin embargo, observado movimientos bastante extensos. Además, en estas investigaciones, se han observado señales de cambios de lugares realizados según los diferentes años.[15]
En el invierno, la foca de Saimaa debe hacer agujeros para respirar en la superficie congelada del lago, los cuales escarban con las uñas de las aletas delanteras. Las focas anilladas del Mar Ártico pueden escarbar agujeros inclusive en el hielo de 2 metros de grosor, pero los agujeros escarbados por la foca de Saimaa, en general, tienen una profundidad de medio metro en el hielo. La foca de Saimaa hace los primeros agujeros para respirar en el hielo fino de otoño y también nuevos agujeros aún en invierno.[17] El radio de movimiento de la foca en invierno es más limitado que en verano.[18]
Los hielos se derriten en Saimaa a más tardar en mayo. Un par de semanas luego del derretimiento de los hielos, las focas de Saimaa se suben sobre las rocas de las orillas para el período de muda de pelaje. Entre mayo y junio, ellas pasan mucho tiempo sobre las rocas y comen muy poco. El crecimiento del nuevo pelaje requiere que la superficie de la piel se caliente con el sol.[18]
Las focas de Saimaa no viven, en general, en grupos tan densos como otras focas, pero durante la temporada de muda de pelaje, ellas también pueden encontrarse en pequeños grupos.[15] En el año 2016, se han reportado en varias ocasiones, grupos de 4 a 5 individuos.[19] Las focas son animales gregarios, por ejemplo, las focas de Ládoga, que son más comunes que las de Saimaa, viven en grupos de 20 a 30 individuos. La formación de grupos de focas de Saimaa es un resultado del crecimiento de su población.[20]
Las focas de Saimaa llegan a su madurez sexual entre los 4 a 7 años de edad. Las hembras antes que los machos. El período de celo se da a finales del invierno.[21] Las focas se aparean un par de semanas después del último parto, y el celo de las hembras sucede durante el período de lactancia. El apareamiento de la foca de Saimaa no está documentado, pero se supone que ocurre en el agua.[17] Las focas de Saimaa pueden ser fieles a una pareja, ya que muchas parejas se han encontrado durante muchos años cerca de sus madrigueras familiares. Sin embargo, no hay información confiable sobre fidelidad. La foca de Saimaa no forma, como es típico de muchas otras focas, harenes.[22]
El desarrollo del embrión de las focas de Saimaa es retardado, pues el desarrollo del embrión se detiene luego de la fertilización y no continúa hasta el final del verano. El nacimiento ocurre así en la temporada de mayor cobertura de nieve en el invierno.[21]
En un desarrollo embrionario retrasado, el saco embrionario desarrollado a partir de un óvulo fertilizado, no se adhiere inmediatamente a la pared uterina. Durante los primeros meses, flota suelto en el útero y no crece. El embrión se adhiere al útero después de tres meses y medio.[22]
La hembra da a luz a un solo cachorro. Los gemelos son extremadamente raros.[22] Los nacimientos ocurren de febrero a marzo cuando los montículos de nieve a orillas del lago de Saimaa son más gruesos.[21] Aproximadamente, el 70% de las hembras maduras dan a luz anualmente. Casi el 13% de los cachorros nacen muertos o mueren en las primeras dos semanas. Incluso en la década de 1980, la mortalidad de los cachorros era tan alta como 30 %.[22]
El recién nacido se refugia bajo el hielo en un nido excavado en la nieve por su progenitora. Como lugar de anidación, la foca de Saimaa elige las costas rocosas o pedregosas orientales o nórdicas de una isla, donde la nieve permanece en la primavera por más tiempo.[23] Además de la capa de nieve adecuada, debe haber suficiente agua profunda y un perfil de playa bastante empinado en el lugar de anidación. La madre suele también tener listo un nido de reemplazo donde puede retirarse con su cría si algo le sucede al nido original. Los machos y las hembras no procreadoras también excavan nidos donde pueden descansar.[21] Los lugares de anidación de las crías de las focas de Saimaa están casi en el mismo lugar todos los años. La construcción del nido comienza con la expansión del orificio de respiración debajo de la cubierta de nieve como un camino. Su diámetro será de aproximadamente 40 centímetros. A partir de ahí, la foca continúa excavando la cavidad en la nieve. La foca cava el techo con sus aletas principales. La altura interna de la cavidad suele ser de más de medio metro. El nido no se ve desde afuera ya que está excavado desde abajo, y no hay agujeros al aire libre. La ubicación del nido, generalmente, se revela solo en la primavera cuando el techo se hunde o colapsa totalmente.[24]
El nido brinda protección a la cría, que es el cachorro de foca más pequeño. Sin la protección del nido el recién nacido estaría expuesto a las heladas y a los depredadores. El aislamiento térmico de la cría se basa en el pelaje, ya que la capa de grasa todavía es muy delgada. Debajo del cuero hay aún grasa marrón originada en el período de feto. La capa de grasa subcutánea real comienza a crecer solo a través de la energía de la lactancia. El pelaje de cachorro es un mal aislante de la humedad, pero la capa de grasa crece rápidamente.[25]
La madre amamanta a su hijo con leche que contiene 40% de grasa. El peso del recién nacido es de aproximadamente cinco libras y para fines de abril se ha cuadruplicado.[26] La madre amamanta en las primeras etapas a su cría dentro en el nido, pero a finales de la primavera la lactancia materna tiene lugar en el hielo. En total, el período de lactancia es de unas 7 a 9 semanas. La cría bebe por día aproximadamente 1,1 litros de leche y engorda unos 350 gramos. La madre pierde peso durante la lactancia, y para primavera pueden notarse los huesos de la pelvis bajo la piel. La cría se desteta entre los 2 y 2,5 meses de edad y pesa más de 20 kilogramos.[27]
La foca de Saimaa se alimenta de pequeños peces que se mueven en cardúmenes.[28] Su dieta consiste en un 90 % de percas (Perca fluviatilis), rútilos (Rutilus rutilus), corégonos (Coregonus lavaretus) , eperlanos (Osmerus eperlanus) y acerinas (Gymnocephalus cernuus). Otras de sus presas son espinosos (Pungitius pungitius), alburnos (Alburnus alburnus), lotas (Lota lota) y crías de otros peces de mayor tamaño. En Saimaa no son abundantes los crustáceos y aunque en el mar las focas anilladas se alimentan de camarones, estos están ausentes en la dieta de las focas de Saimaa.[29]
La foca de Saimaa come por día más de 2 kilogramos de peces. En los otoños, cuando está haciendo crecer su capa de grasa subcutánea, llega a comer hasta 3 o 4 kilogramos por día. Al año, come más de 1000 kilogramos de peces.[29] Sin embargo, durante la temporada de muda de pelaje, en primavera, la foca de Saimaa ayuna. La razón de esto no se conoce con seguridad, pero podría estar relacionado con la disminución de su gruesa y caliente capa de grasa o la aceleración del cambio de pelaje.[30]
El buceo de la foca de Saimaa está relacionado mayormente a la pesca de su alimento. Sus dientes se han adaptado a atrapar las presas y se traga su presa entera. La disponibilidad de peces tiene un impacto pequeño en su desplazamiento, pero la alimentación no escasea. La foca de Saimaa puede alimentarse de muchas especies diferentes, con lo cual, cuando una especie disminuye, se alimenta de otra. La cantidad de peces disponibles en el Lago Saimaa podría alimentar a una población mayor de focas anilladas de la actual. La especie sabe también aprovecharse de los elementos de pesca humanos, y a veces, se come los peces de las redes y trampas de pescas, lo cual es peligroso, pues muchas veces las focas quedan atrapadas.[5][31]
Se ha estimado que, en su mayor número, la población de focas de Saimaa fue de varios miles de individuos. Aún a principios del siglo XX la población de focas pudo haber sido de miles de individuos.[32] En el año 2018, se ha estimado que la población es de entre 370 a 380 individuos, de los cuales entre 155 y 220 animales son reproductivos[33] La población está creciendo lentamente desde la década de 1980, cuando solamente había 120-150 focas.[34] Las focas de Saimaa son, sin embargo, tan escasas que hechos aleatorios, como epidemias, podrían llevar a la subespecie hasta la extinción.[35] En el año 2016, según el libro rojo de la naturaleza en Finlandia, la foca de Saimaa pasó de ser una especie extremamente amenazada a una especie muy amenazada.[36] Las estrategias de protección de la foca de Saimaa han fijado como objetivo que para el 2025, la población llegue a ser de 400 individuos, número para el cual la subespecie dejaría de estar amenazada de extinción inmediata.[37]
La población se ha concentrado al sur y norte de Savonlinna, donde se ha fortalecido. La mayor población se encuentra sobre Pihlajavesi y Haukivesi, en la región del parque nacional Linnansaari. La zona norte de Saimaa fue en su momento una región de fuerte población, pero las focas han desaparecido luego de que los individuos más viejos murieron. La población de la zona sur de Saimaa sufrió, probablemente hasta la década de 1980, las más altas concentraciones de contaminantes, provenientes de la industria local.[38] A principios de 1990, la población más grande estaba en Kolovesi, donde había 0,88-1,12 focas por kilómetro cuadrado. Según esto, todo Saimaa hubiera estado en circunstancias adecuadas para la vida de entre 3800 a 4900 focas. En el año 1893, se estima que la población era de 1300 individuos, lo cual no sobrepasó a la capacidad de tolerancia.[39]
La población de focas de Saimaa se sigue, anualmente, contando la parte inferior de los nidos de nieve a fines de invierno. Los investigadores del Servicio Forestal además cuentan con la colaboración muchos voluntarios.[40] La población de focas de Saimaa se calcula en tierra, pues debido a su dispersión no se puede contar desde el aire, como se determinan otras poblaciones de focas.[41] El éxito del cálculo depende de las condiciones del hielo.
A principios de la década de 2000, se estima que el número de hembras en edad fértil variaba de 60 a 80 individuos. En 2009, el número de hembras sanas fue de 72 individuos.[43], y se estimó que su número aumentó a 95 en 2015.[44] En el siglo XXI, nacían 50-60 crías cada año, con la excepción del bajo número de crías en el año 2009, cuando el número de cachorros fue de 44. Después de 2015, el número de crías aumentó a más de 80 por el crecimiento de las hembras en edad materna.
La foca de Saimaa puede vivir más de 30 años,[15] pero su primer año de vida es crítico. Casi el 70 por ciento muere en el primer año de su vida.[45] Entre 1980 y 2010, se encontraron 474 focas muertas en tierra, pero se estima que el número real de muertos es más del doble.[15]
Las causas de la muerte de las focas de Saimaa se pueden dividir en cuatro categorías: mortalidad de las crías en el nido, muertes naturales de individuos mayores, mortalidad en trampas de pesca y causas desconocidas de muerte. La muerte por asfixia debida a quedar atrapadas en las trampas de pesca es la principal causa de muerte esporádicas: entre los años 1980 y 2010, 132 focas murieron en atrapadas en redes de pesca y 14 en otros tipos de trampas de pesca.
La mortalidad de las crías se debe a varios factores. Una parte de las crías mueren antes de nacer debido a abortos o problemas de desarrollo. Algunos de los crías mueren durante el parto o algunos días después, afectados por trastornos del desarrollo o las duras condiciones ambientales, como en nacimientos sobre el hielo abierto. Otras muertes son causadas por dificultades en la lactancia o la enfermedad de la madre, así como por el colapso del nido.[46]
Después de la Edad de Hielo, las focas proporcionaron a las personas alimento y materia prima para los objetos necesarios. Se encuentra evidencia arqueológica de caza de focas en Finlandia hace 7.000-8.000 años. Algunos de los hallazgos se encuentran en el interior de las orilla de Munais-Saimaa.[49] Las focas de Saimaa fueron consideradas una plaga durante mucho tiempo, y la Ley sueca de 1734 dio permiso a todos para matarlas.[50]
El inspector de pesca del Gran Ducado de Finlandia, Oscar Nordqvist, escribió en el diario de pesca de 1882 un artículo titulado "La destrucción de las focas del mar Báltico, Saimaa y Ládoga", en el que presentaba la destrucción de la foca de Saimaa debido al daño causado a la pesca. Aunque Nordqvist estaba a favor de la destrucción de la foca de Saimaa, se ha mantenido en la historia de la subespecie como descriptor asignando su nombre científico.[49]
La asociación finlandesa de pescadores decidió, luego del escrito de Nordqvist, pagar una recompensa a la caza de la foca de Saimaa, para la cual solo fue suficiente para su cobro, suministrar la mandíbula inferior de la foca al jefe de la policía rural. La caza comenzó lentamente pero, según los documentos sobre el pago de efectivo, creció silenciosamente. Debido al desarrollo de armas de fuego, la caza también se hizo efectiva. El disparo a las focas se hizo más común durante el período de guerra y luego debido a la buena disponibilidad de armas de fuego.[49] Según estudios realizados por Eveliina Huss en su tesis de maestría, se pagaron un total de 693 recompensas entre los años 1892-1948.[51]
La recompensa fue pagada hasta 1948, pero la caza no se detuvo hasta 1955, cuando la foca fue protegida. Sin embargo, la caza furtiva continuó hasta la década de 1980, cuando casi se detuvo por completo debido a un cambio de actitud.[52] Además, en la década de 1960, alrededor de diez licencias de caza eran emitidas cada año por la presión de los pescadores.[53]
El profesor Johan Axel Palmen sugirió, ya en 1905, por razones de ciencias naturales, garantizar la supervivencia del pantano de Saimaa. Sin embargo, la foca de Saimaa todavía era objeto del odio hacia los depredadores en la primera mitad del siglo XX.[54] Pero hubo medidas proteccionistas de voluntarios ya en la década de 1920.[55]
La preocupación sobre la supervivencia de la foca de Saimaa comenzó a crecer en los años 60 y 70. La población de focas cayó rápidamente a menos de la mitad respecto de la década de 1950.[56][57] Las razones principales de la disminución fueron el aumento de la pesca con redes en Saimaa, la introducción del uso de resistentes redes de nylon, en las cuales las focas se enredan y ahogan, y el aumento del metilmercurio en el agua, cuya concentración en Saimaa fue anormalmente alta en los años 60 y 70.[58]
Para garantizar la preservación de las focas de Saimaa, la Universidad de Joensuu y el Fondo finlandés de WWF establecieron protección sistemática e investigación a fines de los años setenta. Como organización de respaldo, se creó un Grupo de trabajo de WWF en Mikkeli en 1979, que estuvo en funcionamiento hasta 1996. El equipo estaba formado por investigadores, ecologistas, amantes de la naturaleza y amigos de las focas. Algunos residentes de Saimaa tenían una actitud negativa hacia las focas por creerlas un animal dañino. Se trabajó para el cambio a una atmósfera más positiva por medio de la educación, pero el factor más importante en el cambio de actitud fue la canción de Juha Vainio "Vanhojapoikia viiksekkäitä". La idea de la canción fue dada por Veikko Kilkki, un miembro del grupo de trabajo de WWF.[56][57]
El Grupo de trabajo de WWF presentó un informe en 1981 a Veikko Saarli, Ministro de Transporte. Como resultado, se estableció una Comisión de Protección de Saimaa, que, entre otras cosas, desarrolló una estrategia para proteger a la foca de Saimaa. Sobre la base de las directrices adoptadas por la Comisión, el Grupo de Trabajo implementó la protección e investigación de la foca de Saimaa. Posteriormente, la responsabilidad de protección se transfirió a Metsähallitus en 1993 y la responsabilidad de la investigación de la Universidad de Joensuu.[56][57]
Las principales zonas de reproducción de la cuenca de Saimaa se anexaron en 1998 a la red finlandesa Natura 2000 mediante la decisión del Gobierno principal. En el mismo año, el Ministerio de Agricultura y Silvicultura comenzó a preparar restricciones de pesca. Las primeras restricciones de caza se establecieron en Saimaa en 1999. Prohibieron las redes de pesca con alambre multifacetado. Además, se prohibieron las redes monocatenarias de hilo de más de 0,2 milímetros y se impusieron restricciones al uso de mataderos y narguiles. A partir de entonces, las restricciones se han actualizado varias veces.[59] En 2015, se prohibió el uso de todas las redes peligrosas en el área principal de procreación durante todo el año y en primavera hubo una prohibición total de la pesca con redes del 15 de abril al 30 de junio.[60]
La foca anillada de Saimaa es uno de los animales más amenazados en Europa occidental. La legislación actual exige una protección estricta de la foca de Saimaa, con la que Finlandia se compromete a través de acuerdos internacionales.[61][62] Los parques nacionales Kolovesi y Linnansaari son las únicas áreas protegidas de Saimaa. A través de su Programa de Protección Costera, el Área de Conservación Europea Natura protegerá otras áreas clave de la vida en el futuro.[63]
El futuro de la foca de Saimaa todavía está bajo amenaza. El objetivo del programa de conservación es establecer un tamaño de población que no esté inmediatamente amenazado por la extinción. Se estima que este es alrededor de 400 individuos y 80 nacimientos.[64] Una de las amenazas más importantes es el tamaño pequeño de la población, lo cual constituye un factor de riesgo inmediato para toda la subespecie. En una población pequeña, se enfatiza la importancia de la variabilidad al azar, y la coincidencia puede, por ejemplo, sesgar la distribución de género muy rápidamente.[65] Una pequeña población también es susceptible a diversas epidemias de enfermedades.[64] Aunque el lago Saimaa está aislado para otras focas, lo cual protege a la foca de Saimaa de algunas enfermedades; la actividad humana puede traer nuevas enfermedades contagiosas que pueden causar un gran daño. Hasta ahora, no se han observado muchas enfermedades generalizadas, ni tantos parásitos como en las focas del Mar Báltico o del Lago Ládoga.[66]
Una población pequeña se expone a la endogamia, cuando una población puede perder su diversidad hereditaria todo el tiempo.[67] Según la disertación de Mia Valtonen, la diversidad hereditaria de la foca de Saimaa es realmente baja y aún se está deteriorando.
El calentamiento climático representa una amenaza para todos los mamíferos marinos en el Ártico.[68] Para la foca de Saimaa, puede causar problemas para construir los nidos, cuyo éxito depende en gran medida de las condiciones del hielo y la nieve. Es difícil estimar la adaptabilidad de la foca de Saimaa.[64] Como resultado del cambio climático, los cambios bruscos en la superficie del agua pueden volverse más comunes, lo cual es un riesgo para los nidos. El riesgo se ha reducido controlando la escorrentía de Saimaa.[69]
El hombre es el único enemigo importante de la foca de Saimaa. Relacionado con la actividad de la pesca, perece un gran número de focas. La pesca en Saimaa es principalmente una actividad de ocio y doméstica. Especialmente, los cachorros de foca que están aprendiendo a pescar, son vulnerables a las redes, por lo que el uso de aparejos de pesca peligrosos ahora está limitado del 15 de abril al 30 de junio. Incluso aún en la década de 1980, un 70-80 por ciento de los cachorros morían en su primer año de vida atrapados en las redes.[70] Aunque la pesca es una gran amenaza para la supervivencia de Saimaa, la caza ya no es un riesgo debido al cambio de actitud.[71]
Las toxinas ambientales causadas por la actividad humana mataron a muchas focas de Saimaa en la década de 1970. Aunque el mercurio y otros metales pesados todavía se acumulan en Saimaa debido a las emisiones al aire, el mercurio ya no representa un riesgo para el lago Saimaa. Sin embargo, los productos químicos ambientales siguen siendo perjudiciales, ya que los compuestos orgánicos de cloro son bioacumulables y algunos sustitutos de los PCB pueden representar una nueva amenaza.[72]
Las amenazas planteadas por las actividades de ocio son el aumento de las motos de nieve y el uso en invierno de las cabañas de verano. La foca de Saimaa es sensible al acoso, y los pasos o las vibraciones hacen que la madre que está amamantando reaccione escapando. [73] Según los estudios de anidación, el número de madrigueras de nieve aumenta más lejos de las perturbaciones humanas.[74] Los Parques Nacionales Saimaa son, por lo tanto, las mejores áreas de reproducción para la foca.[69]
Según muchas estimaciones, la mayor amenaza para la extinción de la foca de Saimaa sea probablemente un cambio en el hábitat y no, por ejemplo, la endogamia.[75] Sobre la base de varios análisis de riesgo, las medidas para proteger la foca Saimaa se encuentran en un nivel suficiente para evitar la extinción. Estas incluyen la protección de las áreas de reproducción, las restricciones de pesca y las nuevas leyes para la regulación del agua de Saimaa. Sin embargo, estos métodos deben utilizarse juntos. Los signos positivos de protección también se dan, por ejemplo, por la situación de la foca del Mar del Norte, cuya población era, a fines del siglo XIX, solo de alrededor de 100 individuos, pero gracias a medidas de protección exitosas, actualmente su número es de más de 100 000 individuos.[76]
Los voluntarios contribuyen también a la protección y crecimiento de la población excavando montículos de nieve en las orillas del lago para que las focas habiten durante la temporada de nacimiento de los cachorros. En 2018, se produjeron más de 70 nacimientos dentro de estos montículos de apoyo.[77]
La armonización de la pesca en el lago de Saimaa y la protección de la foca de Saimaa es un problema complejo pues se relaciona con las tensiones sociales entre la conservación de una especie y la utilización de los recursos naturales. Hay solo unos 60 pescadores profesionales en Saimaa, aunque es uno de los caladeros más importantes de Finlandia.
Aunque el número de operadores de pesca ha disminuido, el número de pescadores recreativos se ha multiplicado a fines del siglo XX y principios del 2000. Más de 400,000 pescadores recreativos pescan en el rango de la foca. Los pescadores profesionales han tenido que expandir sus áreas de captación debido a las restricciones de primavera, pero esto no siempre ha tenido éxito. Las asociaciones no necesariamente otorgan permisos a los nuevos pescadores, o los costos de captura habrían sido demasiado altos.[78]
Sin embargo, el gran número total de pescadores recreativos no es esencial para el éxito de la protección de la foca porque a menudo pescan, por ejemplo, con cañas y canarda de gusanos, lo cual no se espera que dañe a las focas. En cambio, un pescador que pesque con redes puede afectar a la población de focas.
Según las encuestas realizadas por el Instituto de Investigación de Caza y Pesca, los pescadores en Saimaa sintieron que las limitaciones de captura tenían un impacto en la pesca. Aproximadamente el 60 por ciento de los pescadores profesionales y alrededor del 40 por ciento de los pescadores recreativos experimentaron el impacto de las restricciones. Esto ha sido particularmente experimentado por los pescadores con red. Muchos pescadores profesionales dicen que no creen en la estimación del Servicio Forestal del número de focas, ya que han informado que han visto cada vez más focas en el siglo XXI.[79] Aproximadamente el 70% de los pescadores profesionales entrevistados en la década de 2010 querían cambiar las restricciones de pesca, y muchas personas piensan que la pesca profesional debe estar fuera de los límites.[80]
La foca de Saimaa todavía se conoce de manera inadecuada y los datos de focas marinas no pueden aplicarse completamente a las condiciones del lago.
La investigación de la foca de Saimaa se ha centrado en la Universidad del este de Finlandia, donde se han realizado investigaciones de conservación desde finales de los años setenta. También se desarrollan proyectos de investigación en el Instituto de Investigación de Caza y Pesca.[81]
La investigación en la Universidad del este de Finlandia se ha centrado en temas que son importantes para la protección. Además, se ha realizado investigación básica sobre fisiología, morfología, comportamiento y nutrición. La investigación de conservación, a su vez, se centra en particular en la mortalidad por pesca, el cambio climático, las perturbaciones inducidas por el hombre, la diversidad genética y los problemas relevantes para el ciclo de vida de la población.[81]
La foca de Saimaa puede considerarse una parte significativa del paisaje del lago finlandés, especialmente para las provincias de la región del Gran Saimaa. La foca de Saimaa ha sido descrita como un símbolo de la conservación de la naturaleza finlandesa, y es el emblema de la Asociación Finlandesa para la Conservación de la Naturaleza.[82][83] Para protegerla, se establecieron a principio de los años 2000, la Fundación Nestori ref>«Saimaan Fundación Nestori». http://www.saimaannorppaklubi.fi/ (en fi, en). Consultado el 11 de enero de 2019. y el Club de la foca de Saimaa.[84]
La foca de Saimaa tiene varias estampillas y tarjetas en Finlandia, y también fue un símbolo de la moneda de cinco marcos que salió en 1995. En una canción compuesta y cantada por Juha Vainio, ”Vanhojapoikia viiksekkäitä” describen la amistad y la soledad de la foca de Saimaa y el viejo novio de la isla Saimaa, Nestori Miikkulainen.[83]
La foca de Saimaa es conocida internacionalmente y, por lo tanto, se ha utilizado en el turismo en la región de Saimaa. La foca de Saimaa se encuentra, entre otros, en el logotipo del parque nacional Kolovesi y se ha utilizado en la comercialización de empresas de turismo en Karelia del Sur.[83]
|fechaacceso= requiere |url= (ayuda)
La foca anillada de Saimaa (Pusa hispida saimensis, anteriormente Phoca hispida saimensis) es una subespecie de foca, que se encuentra solamente en Finlandia, en la cuenca del Lago Saimaa. Es un relicto, que quedó aislado en Saimaa luego de la elevación del terreno que siguió a la última glaciación, alrededor de 8000 años atrás. Esta subespecie se ha adaptado a vivir en el agua dulce y es el único mamífero endémico conocido de Finlandia.
La foca anillada Saimaa mide entre 130 y 145 cm de largo y pesa entre 50 y 90 kg, al alcanzar la edad adulta. Los individuos adultos tienen pelaje gris oscuro con manchas anulares más claras. Los cachorros son, a diferencia de otras especies de focas, grises. La mayor diferencia entre la foca anillada de Saimaa y las otras subespecies es la forma de la cabeza: la foca de Saimaa tiene el cráneo relativamente más grande y el hocico más corto.
La foca de Saimaa se ha adaptado muy bien a la vida acuática, y en tierra solo hace cortas visitas. Se mantiene fiel a un lugar, aunque en investigaciones se ha observado también extensos desplazamientos. En invierno escarban huecos para respirar en el hielo que cubre al lago. Luego de la época de congelación del lago, se sube a las rocas de las orillas durante el período de muda de pelaje. Su alimentación se basa en cardúmenes de pequeños peces, el 90 por ciento de su dieta consiste de percas, rútilos, corégonos, eperlanos y acerinas. La foca de Saimaa llega a su madurez sexual entre los 4 a 7 años de edad, y el período de celo es de primavera a invierno. Las hembras dan a luz a un solo cachorro entre febrero y marzo, dentro una madriguera excavada en la nieve sobre el hielo, la cual ofrece protección y refugio al recién nacido. El destete del cachorro se da entre los 2 a 2,5 meses de edad.
Esta subespecie está muy amenazada. Para el año 2018, se estimó que su población es de unos 370 a 380 individuos. Aunque su número está creciendo, la cantidad es tan pequeña, que fluctuaciones aleatorias podrían colapsar su población. Actualmente, la foca de Saimaa está protegida, pero su caza fue recompensada hasta 1940. Incluso después se la seguía considerando un animal dañino, hasta que el cambio de actitud en los años setenta y ochenta elevó su número. Esto también fue influenciado por la canción de Juha Vainio "Vanhojapoikia viiksekkäitä" (que podría traducirse como "Solterones con bigotes"). Desde entonces, la foca anillada de Saimaa se ha convertido en un símbolo de la conservación de la naturaleza en Finlandia y un símbolo de la Asociación Finlandesa para la Conservación de la Naturaleza.
Saimaa hüljes (Pusa hispida saimensis) on viigerhülge väga ohustatud alamliik.
Mageveega kohastunud Saimaa hüljes on seadusega kaitse all aastast 1955. Aastani 1980 ei teadnud suur osa soomlastest Saimaa hüljeste olemasolust, kuna nende asurkonda püüti hoida saladuses, arvates, et nii on hülged paremini kaitstud.
Saimaa hülge levikut, elukombeid ja -takistusi ning keskkonna mõju loomadele uurib Joensuu ülikool juba aastast 1975.
Saimaako itsas txakur marmolaire edo eraztunduna (Pusa flava saimensis), Itsas txakur marmolaireren azpiespeziea da (Pusa flava). Munduan desagertzeko arrisku larrienean dauden itsas txakurrak dira, guztira 320 banakoko biztanleria duelarik[1]. Leku bakarrean ahal da aurkitu itsas txakur mota hau, Saimaa Aintziran, Finlandian (hortik datorkio izena). Azken izotz aroa eta gero, lurra igo zenean, itsas txakur marmolairetik banatzean sortutako aspiespeziea da hau[2]. Itsas txakur hauek, Ladoga itsas txakurra eta Baikal txakurrarekin batera, ur gezako itsas txakur bakarrak dira[3].
Saimaako itsas txakur helduak 85 eta 160 zentimetro arteko luzera du eta 50 eta 90 kiloen arteko pisua, arrak emeak baino handiagoak izanik. Gris ilunak dira, bizkarralde gris-beltzadunak eraztun zuriekin. Azpialdea gris argia dute. Saimaako itsas txakurra beste marmolaireak baino ilunagoa da[4].
Saimaako itsas txakurra 4 eta 6 urteetan heldu bilakatzen dira. Haurdunaldi tasa %80 eta %95 artean dago eta haurdunaldiak 11 hilabete irauten ditu. Kumeak 55 eta 65 zentimetro artekoak dira, eta 4 eta 5 kilogramokoak jaiotzean. Bizitza-luzera 20 urte ingurukoa da.
1955etik aurrera Saimaako itsas txakurra babestua dago. 1983an, 100 eta 150 aleko biztaleria zuen. 2005an, 270 inguru, baina bi hazkuntza urtaro okerren ondorioz, 2006 eta 2007, kopurua 260ra jeitsi zen. 2013an biztanleria 300 ale ingurukoa zen, kopuru honek hazkunde txiki bat somatu zuen. Eme emankorrak 87 ziren[5]. Berehala desagertzeko mehatxua biztanleriak 400 banako lortzen dituenean desagertuko dela uste da. Estatu Batuetako Arriskuan dauden Espezieen Legearen arabera, mugako arriskuan sailkatuak daude.
Saimaako itsas txakurra babesteko, borondatezko arrantza mugapenak daude euren bizi eremu batzuetan. Garrantzitsuenetako bat apirilaren 15etik ekainaren bukaerara lakuaren %15ean arrantza debekatzen duena da; inguruko arrantza gehiena aisiakoa da[6]. Biztanleriaren hilkortasuna urtero 20-30 alekoa da, gehienak jaio eta lehenengo urtean.
Urtebete baino gehiago duten itsas txakurren hilkortasuna gutxitzeko, 2011tik aurrera debekatuta dago arrantza-metodo jakin batzuk erabiltzea, esate baterako sare sendoak, arrain handiak harrapatzea eta amuak, Saimaako itsas txakurren bizi eremuan[3].
2016an, agintariek eta arrantza eremuen jabeek akordio bat lortu zuten, aurreko bi akordioak ordezkatzen zituenak. Arrantza kooperatibek hektarea bakoitzeko 1,7 euro lortzen dituzte arrantza mugak errespetatzen direla behatzeko. Arrantza sareekin debekatua dago apirilaren 15etik ekainaren bukaerara zenbait lekutan, habietatik 5 kilometroko erradio batean[7].
Saimaa itsas txakurraren hazkuntza elur eta izotz nahikoa egotearen araberakoa da. Klima aldaketak dakarren elur eta izotz murriztea mehatxua da espezie honentzat. Gizakiak eginiko elur hormak arrakasta izan dute arazo honetan, elur gutxiko neguetan. Elurtegi hauek hiru neguetan zehar probatu ziren eta 2014tik aurrera erregularki erabili izan dira[3].
Babespenaren helburua 2025ean 400 aleetara iristea da[3].
Saimaako itsas txakurra, batez ere, Finlandiako bi Parke Nazionaletan bizi da, Kolovesin eta Linnansaarin. Banakako ale batzuk eremu askoz ere handiagoan ikusi dira, Savonlinna erdialdea barne[8].
Saimaako itsas txakur marmolaire edo eraztunduna (Pusa flava saimensis), Itsas txakur marmolaireren azpiespeziea da (Pusa flava). Munduan desagertzeko arrisku larrienean dauden itsas txakurrak dira, guztira 320 banakoko biztanleria duelarik. Leku bakarrean ahal da aurkitu itsas txakur mota hau, Saimaa Aintziran, Finlandian (hortik datorkio izena). Azken izotz aroa eta gero, lurra igo zenean, itsas txakur marmolairetik banatzean sortutako aspiespeziea da hau. Itsas txakur hauek, Ladoga itsas txakurra eta Baikal txakurrarekin batera, ur gezako itsas txakur bakarrak dira.
Saimaannorppa (Pusa hispida saimensis, vanh. Phoca hispida saimensis) on norpan alalaji, jota tavataan vain Suomessa, Saimaan järvialtaassa. Se on relikti, joka jäi saarroksiin Saimaalle viimeisimmän jääkauden jälkeisen maankohoamisen seurauksena noin 8 000 vuotta sitten. Alalaji on tämän jälkeen sopeutunut elämään makean veden olosuhteissa, ja se on Suomen ainoa kotoperäinen nisäkäs.
Saimaannorppa on 130–145 senttimetriä pitkä ja 50–90 kilogramman painoinen. Aikuinen yksilö on tummanharmaa, ja sillä on selkeitä vaaleita rengaskuvioita. Poikaset, eli kuutit, ovat muista norpan alalajeista poiketen harmaita. Parhaiten saimaannorpan erottaa muista alalajeista päänmuodosta: saimaannorpalla on suhteellisesti levein kallo ja lyhyin kuono.
Saimaannorppa on sopeutunut hyvin vesielämään, ja maalla se käy lähinnä vierailemassa. Sitä pidetään paikkauskollisena, vaikka tutkimuksissa on havaittu myös laajoja liikkeitä. Talvisin saimaannorpat joutuvat kaivamaan hengitysaukkoja jäähän. Jäänlähdön jälkeen ne nousevat rantakiville karvanvaihtoon. Ravinnokseen saimaannorpat käyttävät pieniä parvikaloja, 90 prosenttia ruokavaliosta koostuu ahvenesta, särjestä, muikusta, kuoreesta ja kiiskestä. Saimaannorppa tulee sukukypsäksi 4–7-vuotiaana, ja kiima-aika on kevättalvella. Naaras synnyttää yhden poikasen helmi-maaliskuussa lumikinokseen kaivettuun pesään, joka tarjoaa vastasyntyneelle suojaa. Poikanen vieroitetaan 2–2,5 kuukauden ikäisenä.
Saimaannorppa luokitellaan erittäin uhanalaiseksi. Vuonna 2015 saimaannorppia arvioitiin olleen noin 320 yksilöä, ja vuonna 2018 alle 400 yksilöä.[4] Vaikka lukumäärä on viime vuodet ollut kasvussa, määrä on edelleen niin pieni, että satunnaisvaihtelu voi romahduttaa kannan. Saimaannorppa on nykyään rauhoitettu, mutta siitä maksettiin tapporahaa vielä 1940-luvulla. Tämänkin jälkeen saimaannorppaa pidettiin pitkään vahinkoeläimenä, kunnes 1970- ja 1980-lukujen asennemuutos nosti sen asemaa. Tähän oli osaltaan vaikuttamassa myös Juha Vainion kappale ”Vanhojapoikia viiksekkäitä”. Saimaannorpasta on tullut tämän jälkeen suomalaisen luonnonsuojelun tunnusmerkki ja Suomen luonnonsuojeluliiton tunnuseläin.
Saimaannorppa on eväjalkaisiin kuuluvan norpan (Pusa hispida) alalaji. Norppa on eriytynyt ainakin viiteen alalajiin. Jäämeressä elävä P. h. hispida on alkumuoto, josta on viimeisimmän jääkauden jälkeen eriytyneet saimaannorpan (P. h. saimensis) lisäksi itämerennorppa (P. h. botnica) ja laatokannorppa (P. h. ladogensis).[5]
Saimaannorppa jäi eristyksiin noin 8 000 vuotta sitten, kun sisämaan järvialtaat menettivät yhteytensä Itämereen. Muinais-Saimaa oli paljon nykyistä suurempi ja käsitti muun muassa Kallaveden ja Päijänteen. Vuoksi puhkesi noin 5 000 vuotta sitten, jolloin Saimaa supistui nykyiseen kokoonsa. Tuolloin Saimaassa olisi ollut laskennallisesti mahdollista elää 2 000–6 000 norppaa.[6]
Makeaan veteen jääneiden norppien on pitänyt sopeutua voimakkaasti uuteen ympäristöönsä, ja isolaationsa aikana se on kehittynyt morfologisesti, ekologisesti ja geneettisesti omanlaiseksi alalajikseen.[7] Koska meressä elävät norpat tekivät pesänsä ahtojääröykkiöihin, eikä ahtojäätä Saimalla juurikaan muodostu, uudessa ympäristössä lisääntyivät parhaiten ne yksilöt, jotka osasivat tehdä pesänsä rantakinoksiin. Lisäksi norppien ruokailutottumusten piti muuttua, koska äyriäisravintoa ja suolaisen veden kaloja ei enää ollut niin paljoa saatavilla.[8]
Aikuisen saimaannorpan ruumiin pituus on 130–145 senttimetriä ja paino 50–90 kilogrammaa.[4] Saimaannorpan karvat ovat lyhyitä ja karkeita. Niiltä puuttuu monien muiden hylkeiden tapaan karvankohottajalihakset, joten karva on jatkuvasti ihonmyötäinen, mikä auttaa jäällä liikkumisessa. Vaikka karvapeite on tiheä, sillä ei ole aikuisella yksilöllä vaikutusta lämmönsäätelyyn. Norpat vaihtavat karvansa kerran vuodessa.[9] Aikuisen saimaannorpan karvapeitteen pohjaväri on tummanharmaa, ja siinä erottuu selvästi yksilölliset, vaaleat rengaskuviot.[4] Saimaannorpan poikaset eli kuutit ovat harmaita, kun itämerennorpan kuutit ovat kermanvalkoisia ja laatokannorpan tummia.[10]
Norpan alalajit erottaa parhaiten toisistaan pääkallon mittasuhteista. Saimaannorpalla on suhteellisesti levein kallo ja lyhyin kuono. Sillä on myös suuremmat aivot kuin itämerennorpalla, mikä on todennäköisesti seurausta sokkeloisesta ja vaativasta järviolosuhteesta.[10] Saimaannorpan aivot painavat noin 200 grammaa ja niiden osuus on 0,35 prosenttia koko ruumiinpainosta. Itämerennorpalla aivojen osuus on 0,26 prosenttia.[11]
Saimaannorppien ulkoiset sukupuolituntomerkit eivät erotu erityisen hyvin. Uroksen kivekset sijaitsevat traanin sisällä ja siitin on yleensä vetäytynyt ihopoimun sisälle. Saimaannorpan siitinluu on erikoistunut kaksikärkiseksi ja se on tyypillisesti 12 senttimetrin pituinen. Naaraalla on kaksi nisää, jotka sijaitsevat traanin sisässä navan alapuolella olevissa kuopissa.[12]
Norpilla ja monilla muilla hylkeillä hampaisto on yksinkertaistunut. Saimaannorppa käyttää hampaitaan lähinnä saaliiseen tarttumiseen ja nielemiseen. Norppa nielee saaliinsa kokonaisena, joten sille ei ole kehittynyt raateluhampaita tai ravinnon hienontamiseen soveltuvia poskihampaita. Niiden sijaan norpalla on tarkoituksenmukaiset pienehköt etu- ja kulmahampaat ovat Saimaannorpan hammaskaava on 3/2, 1/1, 5/5 = 34.[13]
Saimaannorppaa tavataan vain Saimaassa. Avovesiaikana sitä esiintyy satunnaisesti käytännössä Saimaan kaikissa osissa. Levinneisyys painottuu Saimaan keskiosiin selkävesien äärelle. Norpat liikkuvat eri vuodenaikoina kutuaikaa lähestyvien parviksi kerääntyvien pienikokoisten kalojen perässä. Saimaa on pieni ja sokkeloinen elinalue, kun taas arktisilla merialueilla norpat saattavat liikkua useamman tuhannen neliökilometrin alueella.[5]
Kalastusrajoituksia koskevassa asetuksessa saimaannorpan keskeisiksi elinalueiksi mainitaan Pyhäselän ja Oriveden saaristot, Joutenvesi – Kolovesi – Pyyvesi, Haukivesi, Pihlajavesi, Tolvanselkä – Katosselkä, Luonteri – Lietvesi ja Lietvesi – Petranselkä – Suur-Saimaa.[14][15]
Norppa on sopeutunut hyvin vesielämään, ja se voi viettää ajastaan noin 80 prosenttia vedessä.[16] Maalla se käy vain vierailemassa, ja laiskalta vaikuttava norppa on vedessä nopea ja sulava.[17] Sukellukset voivat kestää jopa 25 minuuttia, mutta yleensä ne ovat muutaman minuutin pituisia ja ulottuvat muutaman kymmenen metrin syvyyteen.[16] Sukellukset voidaan jakaa matka-, saalistus- ja leposukelluksiin. Matkaa tehdessään norppa tekee lyhytkestoisia ja matalia sukelluksia ja voi edetä lähes puolitoista metriä sekunnissa. Saalistussukellukset kestävät hieman pidempään, ja niiden aikana norppa tekee pohjassa sahakuvioista liikettä. Aamuyöllä tapahtuvat jopa 20 minuuttia kestävät sukellukset on tulkittu uni- tai leposukelluksiksi.[18]
Saimaannorppaa pidetään paikkauskollisena, sillä seurantatutkimuksissa samoja yksilöitä on tavattu samoilla alueilla useiden vuosien jälkeen.[16] Vanhoja norppia havaitaan muun muassa useana vuotena samoilta rannoilta karvanvaihtoaikaan ja sen lähiselältä kalastamasta.[19] 2000-luvulla tehdyissä Itä-Suomen yliopiston radiolähetintutkimuksissa on kuitenkin havaittu melko laajoja liikkeitä. Lisäksi niissä on ollut viitteitä vuodenkierron perusteella tehdyistä paikanvaihdoista.[16]
Talvisin norppa joutuu tekemään hengitysavantoja, jotka se kovertaa eturäpylöiden kynsillä. Jäämerennorpat voivat kaivaa reiän jopa kaksimetriseen jäähän, mutta saimaannorpan avannot ovat yleensä puolimetrisessä jäässä. Se tekee ensimmäiset hengitysavannot syksyllä ohuen jään aikaan ja uusia reikiä vielä talvellakin.[20] Talvisin norpan elinpiiri on rajoittuneempi kuin kesällä ja liikkuminen vähäisempää.[21]
Jäät lähtevät Saimaalta viimeistään toukokuussa. Pari viikkoa jäidenlähdön jälkeen saimaannorpat nousevat rantakiville karvanvaihtoon. Touko-kesäkuussa ne viettävät paljon aikaa rantakivillä ja syövät hyvin vähän. Norpat ovat jopa haluttomia menemään veteen, sillä uuden karvan kasvu vaatii ihon pintakerroksen lämpenemistä.[21]
Saimaannorpat eivät yleensä ole samanlaisissa tiheissä laumoissa kuin hallit, mutta karvanvaihtoaikaan saimaannorppiakin voi tavata pienissä ryhmissä.[16] Vuonna 2016 raportoitiin, että saimaannorppia on tavattu useita kertoja pienissä 4–5 eläimen ryhmissä. Norpat ovat laumaeläimiä, ja esimerkiksi saimaannorppaa yleisempiä laatokannorppa elää 20–30 yksilön laumoissa. Saimaannorpan laumoituminen on seurausta niiden yksilömäärän kasvusta.[22]
Saimaannorppa tulee sukukypsäksi 4–7-vuotiaana. Naaras hieman ennen urosta. Kiima-aika ajoittuu kevättalvelle.[23] Norpat parittelevat pari viikkoa edellisen synnytyksen jälkeen, ja naaraan kiima osuukin imetysaikaan. Saimaannorpan parittelua ei ole dokumentoitu, mutta sen oletetaan tapahtuvan vedessä.[24] Saimaannorpat saattavat olla pariuskollisia, sillä monia pariskuntia on tavattu useina vuosina tuttujen poikaspesiensä lähettyvillä. Varmoja tietoja uskollisuudesta ei kuitenkaan ole. Saimaannorpilla ei kuitenkaan ole monilla muille hylkeille tyypillistä haaremia.[25]
Norpan alkiokehitys on viivästynyt, joten alkion kehitys pysähtyy pian hedelmöittymisen jälkeen ja jatkuu vasta loppukesällä. Synnytys osuu näin lumisimpaan kevättalveen.[23] Viivästyneessä alkiokehityksessä hedelmöittyneestä munasolusta kehittynyt alkiorakkula ei heti kiinnity kohdun seinään. Ensimmäisen kuukausien ajan se kelluu kohdussa irtonaisena eikä kasva. Alkio kiinnittyy kohtuun vasta kolmen ja puolen kuukauden jälkeen.[25]
Naaras synnyttää yhden poikasen eli kuutin. Kaksosraskaudet ovat äärimmäisen harvinaisia.[25] Synnytys tapahtuu helmi-maaliskuussa, jolloin Saimaan rantakinokset ovat paksuimmillaan.[23] Noin 70 prosenttia sukukypsistä naaraista synnyttää vuosittain. Poikasista vajaat 13 prosenttia syntyy kuolleena tai kuolee ensimmäisen kahden viikon aikana. Vielä 1980-luvulla pesäpoikaskuolleisuus oli peräti 30 prosenttia.[25]
Vastasyntyneelle tarjoaa suojaa jään alta lumikinokseen kaivettu pesä. Pesäpaikakseen saimaannorppa valitsee kallio- tai kivikkorannan saaren itä- tai pohjoisrannalta, missä lumi viipyy keväällä pisimpään.[26] Sopivia kinoksia löytyy erityisesti selkien äärellä olevilta luodoilta ja saarilta. Sopivan lumipeitteen lisäksi pesäpaikassa pitää olla tarpeeksi syvää vettä ja melko jyrkkä rantaprofiili. Emo tekee yleensä valmiiksi myös vaihtopesän, johon se voi vetäytyä poikasen kanssa, jos varsinaiselle pesälle tapahtuu jotakin. Myös koiraat ja synnyttämättömät naaraat rakentavat makuupesiä, joissa ne voivat levätä.[23] Saimaannorppien poikaspesät ovat joka vuosi lähes samassa paikassa. Pesän rakentaminen alkaa lumikinoksen alla olevan hengitysreiän laajentamisella kulkutieksi. Sen halkaisijaksi tulee noin 40 senttimetriä. Sieltä norppa jatkaa lumionkalon kovertamista. Kattoa norppa kaivaa eturäpylöillään kyljellään maaten. Onkalon sisäkorkeus on yleensä yli puoli metriä. Pesää ei näy ulospäin, sillä se kaivetaan altapäin eikä ulkoilmaan ole reikiä. Pesän sijainti paljastuu yleensä vasta keväällä, kun katto on joko painunut lommolle tai kokonaan romahtanut.[27]
Pesä suojaa hyvin kuuttia, joka on pienimpiä hyljepoikasia. Suoraan avojäälle syntyvä saimaannorppapoikanen olisi altis pakkaselle ja pedoille. Kuutin lämmöneristys perustuu aluksi kuuttikarvalle, sillä rasvakerros on vielä hyvin ohut. Ihon alla on edelleen sikiökaudelta peräisin olevaa ruskeaa rasvaa. Varsinainen ihonalainen rasvakerros alkaa kasvaa vasta imetyksestä tulevan energian kautta. Poikaskarva on erityisesti kosteana huono eriste, mutta traanikerros kasvaa nopeasti.[28]
Emo imettää poikastaan maidolla, jossa on rasvaa 40 prosenttia. Kuutin paino on syntyessä noin viisi kiloa ja huhtikuun loppuun mennessä se on nelinkertaistunut.[29] Emo imettää alkuvaiheessa poikasta pesässä, mutta loppukeväästä imettäminen tapahtuu jäällä. Yhteensä poikasta imetetään 7–9 viikon ajan. Kuutti juo päivässä arviolta 1,1 litraa maitoa ja lihoo 350 grammaa. Emo menettää imetyksen aikana runsaasti painoaan, ja keväällä laihtuneen emon lantioluut voivat näkyä ihon läpi. Poikanen vieroitetaan 2–2,5 kuukauden ikäisenä, jolloin se painaa yli 20 kilogrammaa.[30]
Saimaannorppa käyttää ravinnokseen pieniä, parvissa liikkuvia kaloja.[4] Ravinto koostuu noin 90-prosenttisesti ahvenesta, särjestä, muikusta, kuoreesta ja kiiskestä. Muihin saaliskaloihin kuuluvat muun muassa kymmenpiikki, salakka, made ja isompien kalojen poikaset. Saimaassa on vain vähän äyriäisiä, joten meressä olevien norppien ravinnokseen käyttävät katkat puuttuvat saimaannorpan ruokavaliosta.[31]
Saimaannorppa syö päivässä yli kaksi kilogrammaa kalaa. Syksyisin rasvakerrosta kasvattavat norpat syövät jopa 3–4 kilogrammaa päivässä. Koko vuoden aikana saimaannorppa käyttää ravinnokseen yli tuhat kilogrammaa kalaa.[31] Karvanvaihdon aikaan keväällä saimaannorpat puolestaan paastoavat. Syytä tähän ei varmasti tiedetä, mutta se saattaa liittyä paksun ja kuuman traanikerroksen pienentämiseen tai karvanvaihdon nopeuttamiseen.[32]
Saimaannorpan sukelluksista pääosa liittyy ravinnonhankintaan. Hampaisto on sopeutunut saaliiseen tarttumiseen, mutta saimaannorpat nielevät kalat kokonaisina. Kalojen saatavuudella on pieni vaikutus norpan liikkumiseen, mutta ravinnosta sillä ei ole pulaa. Saimaannorppa pystyy käyttämään useita lajeja ravinnokseen, joten toisen lajin vähetessä se voi siirtyä saalistamaan toista runsaslukuisempaa lajia. Saimaan kalakanta pystyisi elättämään runsaasti suurempaa norppakantaa. Laji osaa käyttää myös hyväkseen kalanpyydyksiä, ja joskus se syö kaloja verkoista, katiskoista ja rysistä.[31]
Saimaannorppia on arvioitu olleen enimmillään useita tuhansia, ja niitä eli joka puolella Saimaata. Vielä 1900-luvun alussa norppakanta on voinut olla tuhannen yksilön suuruinen.[33] Saimaannorppia arvioitiin vuonna 2017 olevan 370–380 yksilöä.[34] Kanta on kasvanut hitaasti 1980-luvun alusta, jolloin norppia oli vain 120–150 yksilöä.[35] Saimaannorppia on edelleen niin vähän, että satunnaisetkin tekijät, kuten sairausepidemia, voivat tappaa alalajin sukupuuttoon.[36] Vuonna 2016 julkaistussa Suomen luonnon Punaisessa kirjassa saimaannorpan uhanalaisluokitusta oli lievennetty äärimmäisen uhanalaisesta erittäin uhanalaiseksi.[37] Saimaannorpan suojelustrategian tavoitteena on nostaa vuoteen 2025 mennessä norppien määräksi 400 yksilöä, jolloin siltä poistuisi välittömän sukupuuton uhka.[38]
Populaatio on keskittynyt Keski-Saimaalle Savonlinnan etelä- ja pohjoispuolelle, jossa se on vahvistunut. Kanta on vahvin Pihlajavedellä sekä Haukivedellä Linnansaaren kansallispuiston alueella. Pohjoinen Saimaa oli aikoinaan vahvaa norppa-aluetta, mutta norppa on katoamassa viimeisten vanhojen yksilöiden kuollessa. Etelä-Saimaan kanta kärsi todennäköisesti 1980-luvulle asti alueen teollisuuden aiheuttamista korkeista myrkkypitoisuuksista.[39] Suurin norppatiheys 1990-luvun alun laskennoissa oli Kolovedessä, jossa oli 0,88–1,12 hyljettä neliökilometrillä. Sen perusteella koko Saimaassa voisi sopivissa olosuhteissa elää jopa 3 800–4 900 norppaa. Vuoden 1893 arvioitu 1 300 yksilön kanta ei todennäköisesti vielä ylittänyt Saimaan kantokykyä.[40]
Saimaannorpan kantaa seurataan tarkoin vuosittaisin laskennoin kevättalvella pesintäajan loppupuolella. Metsähallituksen tutkijoiden lisäksi laskentaan osallistuu runsaasti vapaaehtoisia.[41] Saimaannorpan kanta lasketaan poikkeuksellisesti maissa, sillä sen hajanaista kantaa ei pysty laskemaan ilmasta, kuten tehdään muiden norppakantojen selvittämiseksi.[42] Laskennan onnistuminen riippuu Saimaan jäätilanteesta. Vuosina 2005–2006 jäätilanne oli heikko ja 2007 pesintäalueesta jäi tarkastamatta puolet. Myös vuoden 2015 laskenta jäi puutteelliseksi nopean kevään etenemisen takia.[34]
Synnytysikäisten naaraiden arvioitu lukumäärä vesistöalueittain[34] Vuosi Pohjois-Saimaa Haukivesi Pihlajavesi Etelä-Saimaa Yhteensä 2011 12 20 29 18 79 2016 18 29 35 29 111 2018 18 25 34 32 1092000-luvun alkupuolella synnytysikäisten naaraiden lukumäärän on arvioitu vaihdelleen 60–80 yksilön välillä. Vuonna 2009 synnytyskykyisten naaraiden lukumääräarvio oli 72 yksilöä[43], ja niiden määrän arvioitiin vuonna 2015 nousseen 95 yksilöön.[34] 2000-luvulla arvioidaan syntyneen vuosittain 50–60 poikasta lukuun ottamatta heikkoa poikasvuotta 2009, jolloin poikasmäärä oli 44. Vuoden 2015 jälkeen poikasten määrä on noussut yli 80:een synnytysikäisten emojen kannan kasvun myötä. Osa poikasista löytyy pesästä kuolleena, ja normaali laskentojen yhteydessä todettu pesäpoikaskuolleisuuden määrä on 3–4 poikasta.[34]
Saimaannorppa voi elää yli 30-vuotiaaksi,[16] mutta sen ensimmäinen elinvuosi on kriittinen. Lähes 70 prosenttia norpista kuolee ensimmäisen vuotensa aikana.[44] Vuosien 1980–2010 aikana kuolleita norppia löytyi maastosta 474 yksilöä, mutta todellinen kuolleiden määrä on arvioitu olevan yli kaksinkertainen.[16]
Saimaannorppien kuolinsyyt voidaan jakaa neljään kategoriaan, pesäpoikaskuolleisuuteen, vanhempien yksilöiden luonnollisiin kuolemiin, kalanpyydyskuolleisuuteen ja tuntemattomiin kuolinsyihin.[16] Kalanpyydyksiin takertumisista johtuva tukehtuminen on norpan suurin yksittäinen kuolinsyy: kalaverkkoihin kuoli vuosien 1980–2010 aikana 132 norppaa ja muihin pyydyksiin 14 norppaa.[45]
Pesäpoikaskuolleisuus johtuu useasta eri tekijästä. Osa poikasista ovat kuolleet jo syntyessään keskosuuden tai kehityshäiriön takia. Osa poikasista puolestaan kuolevat synnytyksessä tai muutamina sen jälkeisinä päivinä, mihin vaikuttavat kehityshäiriöt tai rajut ympäristöolosuhteet, kuten syntyminen avojäälle. Muita poikaskuolemia aiheuttavat emän imetysvaikeudet tai sairaus sekä pesän romahduksesta aiheutuvat ruhjeet.[45]
Vieroitusiän ohittaneiden saimaannorppien niin sanotut luonnolliset kuolinsyyt johtuvat usein monimutkaisista syistä ja seurauksista. Kuoleman aiheuttama kierre on toisinaan alkanut jo imetysajan epäonnistumisesta, nälkiintymisestä, sairastumisesta, kanto- ja synnytysajan komplikaatiosta tai vanhuudesta. Saimaannorppien tunnettuja luonnollisia kuolinsyitä ovat muun muassa sydämen vajaatoiminta, äkillinen sydänpysähdys, märkivä keuhkotulehdus, suolitukos, maksan rappeuma ja suolistokierre.[45]
Syntyneet poikaset 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 2006 2007 2008 2009 2010 2011 2012 2013 2014 2015 2016 2017 2018 Laskenta 41 53 49 52 49 63 40 40 27 50 43 57 52 58 60 58 48 79 78 78 Arvio[43][34] 55,6 54,8 55,6 51 66 50,6 52 55,6 50,8 44 57 57 61 62 64 71 87 83 86 Kuolleita 2 2 8 2 2 6 5 5 3 3 3 2 4 6 6 4 15 9Jääkauden jälkeisenä aikana hylkeet tarjosivat ihmisille ravintoa ja tarve-esineiden raaka-ainetta. Arkeologisia todisteita hylkeenmetsästyksestä on löydetty Suomesta 7 000–8 000 vuoden takaa. Osa löydöksistä on sisämaasta Muinais-Saimaan rannoilta.[46] Saimaannorppia pidettiin pitkään lähinnä tuhoeläiminä, ja Ruotsin vuoden 1734 laki antoi kaikille luvan tappaa hylkeen kenen tahansa mailla.[47] Historiallisia todisteita saimaannorpan metsästyksestä on vasta 1800-luvulta, jolloin sen pyynti ei enää ollut kovinkaan aktiivista. Sen pyynti ei ollut helppoa, ja sitä metsästettiin todennäköisesti traaniöljyn takia.[46]
Suomen suuriruhtinaskunnan kalastuksentarkastaja Oscar Nordqvist kirjoitti 1882 kalastuslehdessä artikkelin ”Hylkeen hävittäminen Itämerestä, Saimaasta ja Laatokasta”, jossa hän esitti saimaannorpan hävittämistä Saimaasta sen kalastukselle aiheuttamien vahinkojen takia. Vaikka Nordqvist kannattikin norpan hävittämistä Saimaasta, hän on jäänyt alalajin historiaan sen kuvaajana ja tieteellisen nimen antajana.[46]
Suomen kalastusyhdistys päätti pian Nordqvistin kirjoituksen jälkeen maksaa hylkeen tappamisesta tapporahaa, jonka saamiseksi myöhemmin riitti vain alaleuan toimittaminen nimismiehelle. Metsästys käynnistyi hitaasti, mutta tapporahojen maksamista käsittelevien dokumenttien mukaan se lisääntyi hiljalleen. Ampuma-aseiden kehittymisen takia metsästys muuttui myös tehokkaaksi. Hylkeiden ampuminen yleistyi sota-aikana ja sen jälkeen ampuma-aseiden hyvän saatavuuden takia.[46] Eveliina Hussin pro gradu -työtään varten tekemien tutkimusten mukaan vuosina 1892–1948 maksettiin kaikkiaan 693 tapporahaa.[48]
Tapporahaa maksettiin vuoteen 1948, mutta metsästys loppui vasta vuonna 1955, jolloin saimaannorppa rauhoitettiin. Salametsästys jatkui kuitenkin vielä 1980-luvulle, jolloin se loppui lähes kokonaan asennemuutoksen takia.[49] Lisäksi 1960-luvulla annettiin kalastajien painostuksesta vuosittain noin kymmenen metsästyslupaa.[50]
Professori Johan Axel Palmén ehdotti jo vuonna 1905 luonnontieteellisten syiden takia varmistaa saimaannorpan säilyminen. Saimaannorppa oli kuitenkin vielä 1900-luvun alkupuoliskolla petoeläimiä kohtaan kohdistuneen vihanpidon kohde.[51] Vapaaehtoisia suojelutoimia oli kuitenkin jo 1920-luvulla.[52]
Huoli saimaannorpan säilymisestä alkoi kasvaa 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Norppakanta pieneni todella nopeasti alle puoleen 1950-luvusta.[53] Merkittävimmät syyt vähenemiselle olivat verkkokalastuksen lisääntyminen Saimaalla, käyttöön otetut sitkeät nailonverkot, joihin norppia sotkeutui ja hukkui, ja lisääntymistä häirinnyt metyylielohopea, jonka pitoisuudet Saimaalla olivat poikkeavan korkeita 1960- ja 1970-luvuilla.[54][55]
Saimaannorppien säilymisen takaamiseksi Joensuun yliopisto ja WWF:n Suomen rahasto perustivat 1970-luvun lopussa sen järjestelmällisen suojelun ja tutkimisen. Taustaorganisaatioksi perustettiin Mikkelissä 1979 WWF:n saimaanhyljetyöryhmä, joka oli toiminnassa vuoteen 1996 saakka. Työryhmään kuului tutkijoita, ympäristönsuojelun ammattilaisia, luontoihmisiä sekä norpan tuntijoita ja ystäviä. Jotkut Saimaan asukkaista suhtautuivat kielteisesti saimaannorppaan vahinkoeläimenä. Ilmapiiriä pyrittiin muuttamaan myönteisempään suuntaan valistuksen avulla, mutta suurin yksittäinen tekijä suhtautumisen muutokseen oli Juha Vainion kappale ”Vanhojapoikia viiksekkäitä”. Idean kappaleesta oli antanut norppatyöryhmään kuulunut Veikko Kilkki.[53]
Työryhmä esitteli tietojaan vuonna 1981 liikenneministeri Veikko Saarrolle. Tämän seurauksena perustettiin saimaanhyljetoimikunta, joka laati muun muassa saimaannorpan suojelustrategian. Toimikunnan tekemien suuntaviivojen perusteella saimaannorppatyöryhmä toteutti norpan suojelua ja tutkimusta. Suojeluvastuu siirtyi vuonna 1993 Metsähallitukselle ja tutkimusvastuu Joensuun yliopistolle.[53]
Saimaannorpan keskeisimmät pesimäalueet liitettiin vuonna 1998 hallituksen periaatepäätöksellä Suomen Natura 2000 -verkostoon. Samana vuonna maa- ja metsätalousministeriö alkoi valmistella kalastusrajoituksia. Ensimmäiset pyyntirajoitukset tulivat Saimaalla voimaan vuonna 1999. Niissä kiellettiin verkot, joiden havas tai riimutus oli monisäikeistä lankaa. Lisäksi kiellettiin yli 0,2 millimetrin langasta tehdyt yksisäikeiset verkot ja määriteltiin rajoituksia isorysän ja koukkupyydysten käytölle. Tämän jälkeen rajoituksia on päivitetty useaan kertaan.[56] Vuonna 2015 oli kiellettyä keskeisillä pesimäalueella käyttää kaikkia norpille vaarallisia pyydyksiä ympäri vuoden ja keväällä oli täydellinen verkkokalastuskielto 15. huhtikuuta – 30. kesäkuuta.[57]
Saimaannorppa kuuluu läntisen Euroopan uhanalaisimpiin eläimiin. Nykyinen lainsäädäntö edellyttää tiukkaa saimaannorpan suojelua, johon Suomi on sitoutunut kansainvälisin sopimuksin.[58] Koloveden ja Linnansaaren kansallispuistot ovat ainoita jo suojeltuja saimaannorpan elinalueita. Rantojensuojeluohjelmansa avulla Euroopan suojelualueverkko Natura suojelee tulevaisuudessa muut keskeiset elinalueet.[59]
Saimaannorpan tulevaisuus on edelleen uhattuna. Suojeluohjelman tavoitteeksi on asetettu kanta, jota sukupuutto ei välittömästi uhkaa. Tämän on arvioitu olevan noin 400 yksilöä ja 80 kuutin syntyvyys.[60] Yksi merkittävimmistä uhkatekijöistä on pieni populaatiokoko, joka aiheuttaa koko alalajille välittömän riskitekijän. Pienessä populaatiossa satunnaisvaihtelun merkitys korostuu, ja sattuma voi esimerkiksi vinouttaa sukupuolijakauman hyvinkin nopeasti.[61] Pieni kanta on myös altis erilaisille tautiepidemioille.[60] Saimaa on kuitenkin eristyksissä muista hyljevesistä, mikä suojaa saimaannorppaa taudeilta, mutta ihmisen toiminta voi tuoda mukanaan uusia tartuntatauteja, jotka voivat aiheuttaa suurta vahinkoa. Saimaannorpalla ei ole tähän mennessä havaittu monia yleisiä hyljetauteja, eikä sillä ole niin paljoa loisia kuin itämeren- tai laatokannorpissa.[62]
Pieni populaatiokoko altistaa sisäsiittoisuudelle, kun populaatio saattaa menettää koko ajan perinnöllistä monimuotoisuuttaan.[63] Mia Valtosen väitöskirjan mukaan saimaannorpan perinnöllinen monimuotoisuus on todella matala ja edelleen heikkenevä. Lisäksi sen mikrosatelliittien monimuotoisuus on pienin kaikista tutkituista eväjalkaisista. Tilannetta voi edelleen heikentää populaation hajautuminen useisiin alapopulaatioihin. Vaikka monimuotoisuus on pientä, saimaannorpan perimässä ei ole vielä merkkiä sukusiittoisuudesta.[64]
Ilmaston lämpeneminen uhkaa kaikkia arktisten alueiden merinisäkkäitä.[65] Se voi aiheuttaa ongelmia pesinnälle, jonka onnistuminen riippuu voimakkaasti jää- ja lumitilanteesta. Saimaannorpan sopeutumiskykyä on vaikea arvioida.[60] Ilmastonmuutoksen seurauksena vedenpinnan jyrkät vaihtelut saattavat yleistyä, mikä on riski pesimäaikaan. Uhkaa on pienennetty Saimaan juoksutusta säätelemällä.[66] Luonnolliset vedenkorkeuden vaihtelut voivat muutenkin aiheuttaa laajaa pesäkuolleisuutta. Saimaan vedenpinnan talviaikainen säännöstely 1920-luvulta 1990-luvun alkuun romahdutti useina talvina rantajäätä ja saimaannorppien pesiä ja aiheutti merkittävää, keskimäärin 30 prosentin pesäkuolleisuutta poikasille. Uhka on lähes poistunut Saimaan ja Vuoksen juoksutuslainsäädännön muutoksella.[67]
Ihminen on saimaannorpan ainoa merkittävä vihollinen. Pyydyskalastuksen seurauksena menehtyy suuri määrä norppia. Saimaalla kalastus on lähinnä vapaa-ajan- ja kotitarvekalastusta. Etenkin kalastamaan opettelevat kuutit joutuvat herkästi verkkoon, minkä vuoksi vaarallisten kalastusvälineiden käyttöä on nykyään rajoitettu 15. huhtikuuta – 30. kesäkuuta. Vielä 1980-luvulla 70–80 prosenttia poikasista menehtyi ensimmäisenä elinvuotenaan verkkoihin.[68] Vaikka kalastus on iso uhka saimaannorpan selviytymiselle, metsästyksestä ei enää ole riskiä asenneilmapiirin muuttumisen ansiosta.[69]
Ihmisen toiminnasta aiheutuneet ympäristömyrkyt tappoivat paljon saimaannorppia vielä 1970-luvulla. Vaikka ilmapäästöjen takia Saimaahan kertyy yhä elohopeaa ja muita raskasmetalleja, elohopea ei aiheuta enää saimaannorpalle riskiä. Ympäristökemikaaleista on kuitenkin edelleen haittaa, sillä orgaaniset klooriyhdisteet ovat biokertyviä ja jotkin PCB-yhdisteitä korvaavat aineet saattavat aiheuttaa uuden uhan.[70]
Vapaa-ajan toiminnasta aiheutuva uhka on moottorikelkkailun ja kesämökkien talvikäytön yleistyminen. Norppa on herkkä häirinnälle ja askeleet tai tärinä aiheuttavat imettävälle emolle pakoreaktion.[68] Pesätutkimusten perusteella pesien määrä kasvaa mitä kauemmaksi ihmisistä aiheutuvista häiriöistä päästään.[71] Saimaan kansallispuistot ovatkin norpan parhaita lisääntymisalueita.[68]
Monien arvioiden mukaan saimaannorpan suurin uhka sukupuuttoon kuolemiselle on todennäköisesti elinympäristön muuttuminen, eikä esimerkiksi sisäsiittoisuus.[71] Useiden riskianalyysien perusteella saimaannorpan suojelutoimet ovat riittävällä tasolla sukupuuton estämiseksi. Näihin kuuluvat lisääntymisalueiden suojelu, kalastusrajoitukset ja Saimaan vedensäätelyn uudet asetukset. Näitä menetelmiä tarvitsee kuitenkin käyttää yhdessä. Suojelun kannalta myönteisiä merkkejä antaa myös esimerkiksi pohjanmerinorsujen tilanne. Niitä oli 1800-luvun lopulla jäljellä vain noin sata yksilöä, mutta onnistuneen suojelun ansiosta niitä on yli 100 000 yksilöä.[72]
Kalastuksen ja saimaannorpan suojelun yhteensovittamisessa esiintyy niin sanottu ilkeä ongelma, koska se liittyy luonnonvarojen ja lajin suojelun välisiin yhteiskunnallisiin jännitteisiin. Saimaalla on vain noin 60 ammattikalastajaa, vaikka se onkin yksi Suomen merkittävimmistä kalavesistä. Vaikka kalastuselinkeinon harjoittajien määrä on pienentynyt, vapaa-ajankalastajien määrä on moninkertaistunut 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alun aikana. Saimaannorpan levinneisyysalueella kalastaa yli 400 000 vapaa-ajankalastajaa. Ammattikalastajat ovat joutuneet laajentamaan pyyntialueitaan kevätrajoitusten takia, mikä ei kuitenkaan ole aina onnistunut. Osakaskunnat eivät välttämättä myönnä lupia uusille kalastajille tai sitten pyyntikustannukset olisivat kasvaneet liian suuriksi.[73] Vapaa-ajankalastajien suuri kokonaismäärä ei kuitenkaan ole norpan menestyksen kannalta olennainen asia, koska he kalastavat usein esimerkiksi mato-ongella, minkä ei ole arveltu vahingoittavan norppaa. Verkolla kalastava mökkeilijä saattaa sen sijaan vaikuttaa norppakantaan.
Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tekemien kyselytutkimusten perusteella Saimaan kalastajien mukaan pyyntirajoitukset ovat vaikuttaneet kalastamiseen. Ammattikalastajista noin 60 prosenttia ja vapaa-ajankalastajista noin 40 prosenttia kokivat rajoituksilla olleen vaikutusta. Tämän ovat kokeneet erityisesti verkkokalastajat. Monet ammattikalastajat kertovat, etteivät usko Metsähallituksen arvioon saimaannorpan lukumäärästä, koska ovat kertomansa mukaan nähneet 2000-luvulla norppia enemmän ja laajemmalla alueella.[74] Peräti noin 70 prosenttia 2010-luvulla haastatelluista ammattikalastajista halusivat kalastusrajoitusten muuttamista, ja useiden henkilöiden mielestä ammattikalastuksen pitäisi olla rajoitusten ulkopuolella.[75]
Saimaannorppa tunnetaan edelleen puutteellisesti eikä meristä saatuja norppatietoja pysty täysin soveltamaan järviolosuhteisiin. Saimaannorppatutkimus on keskittynyt Itä-Suomen yliopistoon, jossa suojelututkimusta on tehty 1970-luvun lopulta. Projektiluonteisia tutkimushankkeita on myös Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksessa.[76]
Itä-Suomen yliopiston tutkimus on keskittynyt erityisesti suojelun kannalta tärkeisiin aiheisiin. Sen ohella on tehty perustutkimusta muun muassa fysiologiasta, morfologiasta, käyttäytymisestä ja ravinnosta. Suojelututkimus puolestaan keskittyy erityisesti kalastuskuolleisuuteen, ilmastonmuutokseen, ihmisten aiheuttamien häiriöihin, geneettisen monimuotoisuuteen ja norpan elinkierron kannalta merkityksellisiin aihepiireihin.[76][77]
Saimaannorppaa voi pitää merkittävänä osana suomalaista järvimaisemaa, ja erityisesti sen merkitys on suuri Saimaan alueen maakuntien erikoisuutena. Saimaannorppaa on luonnehdittu suomalaisen luonnonsuojelun symbolina, ja se onkin Suomen luonnonsuojeluliiton tunnuseläin.[78][79] Sen suojelua varten perustettiin vuonna 2000 Nestorisäätiö[80] ja vuonna 2002 Saimaan Norppaklubi.[81]
Saimaannorppa on päässyt Suomessa useisiin postimerkkeihin ja -kortteihin, ja se oli tunnuksena myös vuonna 1995 kiertoon tulleessa viiden markan kolikossa. Juha Vainion säveltämässä ja sanoittamassa laulussa ”Vanhojapoikia viiksekkäitä” kuvaillaan saimaannorpan ja Saimaan saaressa asuvan vanhan poikamiehen Nestori Miikkulaisen ystävyyttä ja yksinäisyyttä.[79]
Saimaannorppa on kansainvälisestikin tunnettu, ja sitä on siksi käytetty hyväksi Saimaan alueen matkailussa. Saimaannorppa on muun muassa Koloveden kansallispuiston logossa, ja sitä on käytetty Etelä-Karjalan matkailuyritysten markkinoinnissa.[79]
Saimaannorpasta on tehty Suomessa useita kirjoja. Luontokuvaaja ja -kirjailija Juha Taskinen on ollut tekemässä niistä muutamaa.[79]
Saimaannorppa (Pusa hispida saimensis, vanh. Phoca hispida saimensis) on norpan alalaji, jota tavataan vain Suomessa, Saimaan järvialtaassa. Se on relikti, joka jäi saarroksiin Saimaalle viimeisimmän jääkauden jälkeisen maankohoamisen seurauksena noin 8 000 vuotta sitten. Alalaji on tämän jälkeen sopeutunut elämään makean veden olosuhteissa, ja se on Suomen ainoa kotoperäinen nisäkäs.
Saimaannorppa on 130–145 senttimetriä pitkä ja 50–90 kilogramman painoinen. Aikuinen yksilö on tummanharmaa, ja sillä on selkeitä vaaleita rengaskuvioita. Poikaset, eli kuutit, ovat muista norpan alalajeista poiketen harmaita. Parhaiten saimaannorpan erottaa muista alalajeista päänmuodosta: saimaannorpalla on suhteellisesti levein kallo ja lyhyin kuono.
Saimaannorppa on sopeutunut hyvin vesielämään, ja maalla se käy lähinnä vierailemassa. Sitä pidetään paikkauskollisena, vaikka tutkimuksissa on havaittu myös laajoja liikkeitä. Talvisin saimaannorpat joutuvat kaivamaan hengitysaukkoja jäähän. Jäänlähdön jälkeen ne nousevat rantakiville karvanvaihtoon. Ravinnokseen saimaannorpat käyttävät pieniä parvikaloja, 90 prosenttia ruokavaliosta koostuu ahvenesta, särjestä, muikusta, kuoreesta ja kiiskestä. Saimaannorppa tulee sukukypsäksi 4–7-vuotiaana, ja kiima-aika on kevättalvella. Naaras synnyttää yhden poikasen helmi-maaliskuussa lumikinokseen kaivettuun pesään, joka tarjoaa vastasyntyneelle suojaa. Poikanen vieroitetaan 2–2,5 kuukauden ikäisenä.
Saimaannorppa luokitellaan erittäin uhanalaiseksi. Vuonna 2015 saimaannorppia arvioitiin olleen noin 320 yksilöä, ja vuonna 2018 alle 400 yksilöä. Vaikka lukumäärä on viime vuodet ollut kasvussa, määrä on edelleen niin pieni, että satunnaisvaihtelu voi romahduttaa kannan. Saimaannorppa on nykyään rauhoitettu, mutta siitä maksettiin tapporahaa vielä 1940-luvulla. Tämänkin jälkeen saimaannorppaa pidettiin pitkään vahinkoeläimenä, kunnes 1970- ja 1980-lukujen asennemuutos nosti sen asemaa. Tähän oli osaltaan vaikuttamassa myös Juha Vainion kappale ”Vanhojapoikia viiksekkäitä”. Saimaannorpasta on tullut tämän jälkeen suomalaisen luonnonsuojelun tunnusmerkki ja Suomen luonnonsuojeluliiton tunnuseläin.
Pusa hispida saimensis
Le phoque marbré du lac Saimaa (Pusa hispida saimensis)[4] est une sous-espèce de phoques, de l'espèce Phoque annelé (Pusa hispida). Ils font partie des phoques les plus menacés au monde, avec une population totale d'environ 410 phoques[5].
La seule population existante de ces phoques se trouve au lac Saimaa, en Finlande, d'où il tire le nom. La population est issue de phoques annelés qui ont été séparés du reste de la population lorsque le territoire s'est élevé après la dernière période glaciaire. Ce phoque, tout comme le phoque Ladoga (en) et le phoque du Baïkal, est l'un des rares phoques d'eau douce vivants[6].
Un phoque marbré du lac Saimaa adulte mesure entre 85 et 160 centimètres de longueur et pèse entre 50 et 90 kilogrammes. Les mâles sont habituellement plus gros que les femelles. Celles-ci sont de couleur gris foncé, avec un dorsal gris-noir et des anneaux circulaires blancs. Le dessous est gris clair. Le phoque marbré de Saimaa a une couleur plus foncée que les autres phoques annelés. Le phoque marbré de Saimaa peut vivre jusque trente ans.
Les phoques marbrés de Saimaa atteignent la maturité, en moyenne, entre 4 et 6 ans. Leur taux de grossesse se situe entre 80 et 95 %. La gestation des phoques marbrés dure 11 mois. Les petits mesurent entre 55 et 65 centimètres et pèsent de 4 à 5 kilogrammes à la naissance. La longévité du phoque marbré de Saimaa est d'un peu plus de 20 ans.
La population de phoques marbrés du lac Saimaa vit dans l'isolement géographique, depuis au moins 9 500 ans, dans le lac d'eau douce Saimaa en Finlande[7].
Le phoque du lac Saimaa est présent exclusivement dans le lac Saimaa, à l'est de la Finlande[5]. Il est estimé, qu'il y a environ 5 000 ans, la population de l'animal était de 2000 à 4000 individus. Au début du XXe siècle, elle est d'environ 700 phoques, tandis qu'au début des années 1980, elle est inférieure à 180 survivants[6]. En 2005, leur nombre était d'environ 270, mais à la suite de deux saisons de reproduction défavorables, en 2006 et 2007, le nombre a chuté à 260. En 2013, la population était estimée à un peu plus de 300 animaux et la population était en légère croissance. Le nombre de femelles en âge de se reproduire était alors de 87[8].
Selon le WWF de Finlande, les facteurs de danger, pour le phoque marbré du lac Saimaa, sont : le changement climatique qui provoque la fonte de la neige et donc des galeries dans lesquels, il vit. Par ailleurs, il y a les filets de pêche, le passage humain, notamment en période de vacances et lors de la période de reproduction. La dernière raison est d'ordre génétique[9].
Il est estimé que la menace immédiate d'extinction serait atténuée si la population atteignait plus de 400 individus. Le phoque marbré du lac Saimaa est inscrit sur la liste des espèces en voie de disparition, par le gouvernement américain en vertu de l'Endangered Species Act de 1973.
Au printemps 2016, 79 petits phoques ont été trouvés, dont quatre étaient morts[10] : malgré leur statut protégé, les bébés phoques continuent de mourir dans les filets de pêche, ce qui rend la survie de l'espèce douteuse, à long terme. Mais l'extension des restrictions sur la pêche au filet, dans la région, a contribué à l'accroissement de la population[5].
Afin de protéger les phoques marbrés de Saimaa, il existe des restrictions de pêche volontaires dans une partie de leur habitat. La forme la plus importante de restriction est l'interdiction de pêcher au filet du15 avril à la fin juin, dans environ 15 % du lac. Afin de réduire la mortalité des phoques, âgés de plus d'un an, il est interdit, depuis 2011 d'utiliser certaines méthodes de pêche, comme certains filets, les grands pièges à poisson mais aussi les hameçons, dans la majeure partie de l'habitat du phoque marbré de Saimaa[11]. Toutefois, la mortalité demeure élevée, estimée de 20 à 30 phoques par année. La plupart d'entre eux sont des petits nés la même année.
Pusa hispida saimensis
Le phoque marbré du lac Saimaa (Pusa hispida saimensis) est une sous-espèce de phoques, de l'espèce Phoque annelé (Pusa hispida). Ils font partie des phoques les plus menacés au monde, avec une population totale d'environ 410 phoques.
La seule population existante de ces phoques se trouve au lac Saimaa, en Finlande, d'où il tire le nom. La population est issue de phoques annelés qui ont été séparés du reste de la population lorsque le territoire s'est élevé après la dernière période glaciaire. Ce phoque, tout comme le phoque Ladoga (en) et le phoque du Baïkal, est l'un des rares phoques d'eau douce vivants.
La foca del Saimaa (Pusa hispida saimensis Nordquist, 1899) è una sottospecie della foca dagli anelli (Pusa hispida). Con una popolazione totale di appena 260 esemplari circa, è una delle foche più rare del mondo[3]. L'unica popolazione esistente è diffusa nel lago Saimaa, in Finlandia, da cui proviene il nome. Essa discende dalle foche dagli anelli che rimasero isolate dal resto della popolazione quando, dopo l'ultima era glaciale, la massa continentale si sollevò. Insieme a quelle del Ladoga e del Bajkal, è una delle poche foche d'acqua dolce esistenti.
Gli esemplari adulti di foca del Saimaa misurano 85–160 cm di lunghezza e pesano 40–90 kg; i maschi generalmente sono più grandi delle femmine. Sono di colore grigio scuro, con la regione dorsale grigio-nera sulla quale spiccano degli anelli circolari bianchi. La regione ventrale è grigio chiara. La foca del Saimaa è di colore più scuro delle altre sottospecie di foca dagli anelli.
Le foche del Saimaa raggiungono la maturità sessuale a 3-7 anni di età. Il loro tasso di fertilità si situa tra l'80 e il 95%. La gestazione dura 11 mesi. Alla nascita i piccoli misurano 55–65 cm di lunghezza e pesano 4–5 kg. La longevità è di poco superiore ai 20 anni. Con i livelli di popolazione attuali, ogni anno nascono 30-60 piccoli (65 nel 2004), dei quali circa la metà raggiunge l'età adulta. Le guardie forestali, nel 2009, hanno riscontrato la presenza di solo 43 piccoli (dei quali 40 in vita); non è chiaro quali fattori siano correlati con la riduzione del tasso di natalità.
La foca del Saimaa è protetta dal 1955. Nel 1983, la popolazione era costituita da 100-150 unità. Nel 2005, essa contava circa 270 esemplari, ma in seguito a due stagioni di riproduzione sfavorevoli, nel 2006 e 2007, tale numero è sceso attualmente a 260 capi. Si ritiene che la sottospecie avrà scongiurato il rischio di estinzione quando la popolazione supererà i 400 esemplari. La IUCN la classifica tra le specie in pericolo.
Allo scopo di proteggere la foca del Saimaa, i pescatori si sono volontariamente dati delle restrizioni in una parte dell'areale occupato dall'animale. La più importante forma di restrizione è il divieto di pesca con le reti dal 15 aprile alla fine di giugno su circa il 15% del lago; è da sottolineare che la maggior parte dei pescatori che operano nel lago sono dilettanti, non pescatori di professione. Le catture accidentali, comunque, rimangono ugualmente numerose e ogni anno muoiono in questo modo 20-30 esemplari, in particolare piccoli nati nel corso dello stesso anno. Un'apposita commissione, alla fine del 2008, propose di applicare le restrizioni a un'area più estesa. Il modo più efficace per questo sarebbe applicare un divieto legale, per il quale il ministero dell'agricoltura e delle risorse forestali si è mostrato restio, optando invece per incoraggiare i pescatori dilettanti con risarcimenti in denaro per applicare volontariamente le restrizioni. Attualmente solo il 20-30% dei pescatori che operano su un'area di 1000 km² applica tali restrizioni.
Oggi le foche del Saimaa vivono soprattutto all'interno di due parchi nazionali, Kolovesi e Linnansaari. Esemplari vaganti, comunque, sono stati avvistati su un'area più vasta, perfino nella città di Savonlinna.
La foca del Saimaa (Pusa hispida saimensis Nordquist, 1899) è una sottospecie della foca dagli anelli (Pusa hispida). Con una popolazione totale di appena 260 esemplari circa, è una delle foche più rare del mondo. L'unica popolazione esistente è diffusa nel lago Saimaa, in Finlandia, da cui proviene il nome. Essa discende dalle foche dagli anelli che rimasero isolate dal resto della popolazione quando, dopo l'ultima era glaciale, la massa continentale si sollevò. Insieme a quelle del Ladoga e del Bajkal, è una delle poche foche d'acqua dolce esistenti.
Saimā pogainais ronis jeb Saimā ronis (Pusa hispida saimensis) ir viena no pogainā roņa (Pusa hispida) pasugām, kas ir viens no retajiem saldūdens roņiem pasaulē.[1] Tas ir arī viens no visapdraudētākajiem roņiem pasaulē, un kopējā populācijā ir mazāk nekā 400 īpatņu.[2] Sastopms tikai Saimā ezerā un ar to savienoto ezeru sistēmā.[3]
Saimā ronis ģeogrāfiski izolētā vidē dzīvojis apmēram 8000—10 000 gadus, šajā laikā iegūstot atšķirīgas morfoloģiskas un ekoloģiskas iezīmes no nominālpasugas — Arktikas pogainā roņa.[3][4][5] Nošķirtība no kopējās pogaino roņu populācijas izveidojās pēc pēdējā ledus laikmeta. Saimā roņa tuvākais radinieks ir Lādogas pogainais ronis, kas mājo Lādogas ezerā. Abi ezeri (Saimā un Lādogas) savienoti ar Vuoksas upi.
Saimā pogainais ronis sastopams tikai Saimā ezerā Somijā. Ezera platība ir apmēram 4400 km²,[3] tas ir samērā sekls, vidēji ap 12 m, dziļākajās vietās 85 m.[6] Ezerā ir ļoti daudz saliņu, apmēram 13 000, ar 14 850 km garu kopējo krasta līniju.[6] Ezers ir aizsalis laikā no novembra līdz maijam, tādējādi Saimā ronim var izdalīt divus uzvedības modeļus: ziemā, kad ezers ir aizsalis, un vasarā, kad ezerā ledus nav.[7]
Saimā pogainais ronis ir vidēji liels pogainais ronis. Ķermeņa garums 130—160 cm (visbiežāk ap 132 cm), svars 45—124 kg (visbiežāk ap 59 kg).[3][8][9][10] Tēviņi ir nedaudz lielāki nekā mātītes[9] un atkarībā no sezonas mainās īpatņa masa. Vissmagākais ronis ir ziemas sākumā, īsi pirms aizsalst ezers, bet visvieglākais tas ir vasaras sākumā pēc vairošanās un apmatojuma maiņas sezonām. Matojuma maiņas laikā Saimā ronis pārtrauc baroties.[10] Saimā ronis ir tumšāks nekā citas pasugas. Kažoks ir tumši pelēks, mugura tumšāka (gandrīz melna) nekā pavēdere. Tumšos, izstieptas un neregulāras formas plankumus ieskauj balti gredzeni.[8][9] Katram īpatnim ir savs individuālais gredzenu raksts, kas neatkārtojas. Pēc tiem, līdzīgi kā cilvēku pēc pirkstu nospiedumiem, var identificēt katru īpatni. Galva neliela, noapaļota, ar strupu purnu, uz kura gari vibrisi jeb taustes mati.[10] Apmatojums ir vidēji garš, raupjš, biezs un pieguļošs, to maina reizi gadā.[11] Priekšējām airkājām ir spēcīgi nagi, ar kuriem ronis spēj izplēst ledū āliņģi.[10]
Apmatojumu ronis maina, kad ledus ir izkusis, uzturoties saliņu pludmalēs. Katru gadu apmatojuma maiņas laikā Saimā ronis izvēlas vienu un to pašu vietu.[3] Barojas ar dažādām nelielām zivīm, galvenokārt tām, kas uzturas baros, piemēram, salakām, ķīšiem, repšiem, asariem, raudām un karūsām. Nelielos daudzumos barojas arī ar vēžveidīgajiem. Gada laikā ronis apēd apmēram 1000 kg zivju.[3][10] Lielāko daļu dzīves Saimā ronis pavada ūdenī, izņemot laiku, kad mainās apmatojums un kad mātīte baro mazuli. Zem ūdens Saimā ronis var atrasties ilgāk nekā 20 minūtes, bet parasti ieelpo ātrāk kā pēc 10 minūtēm.[10]
Dzimumbriedumu mātītes sasniedz 3,5—7,1 gadu vecumā, tēviņi 8—10 gados. Saimā ronis gadu no gada atgriežas vienās un tajās pašās vairošanās vietās. Kopumā mūsdienās novērotas 14 ģeogrāfiski atšķirīgas vietas, kurās tam dzimst mazuļi. Tie dzimst laikā, kad ezeru klāj ledus, no februāra beigām līdz marta sākumam. Mātīte sniega sanesumos mazuļa dzimšanai izrok alu, kurā ieeja ir caur āliņģi. Piedzimst viens mazulis. Ronēns tiek zīdīts ar pienu 7—9 nedēļas. Šī perioda laikā, apmēram marta beigās vai aprīļa sākumā, mātīte sapārojas atkal.[3] Saimā ronis var sasniegt 50 gadu vecumu, bet populācijas vidējais mūža ilgums ir 19—23 gadi.[3][10]
Saimā roni dēļ ilgstošās izolācijas apdraud zemais ģenētiskās dažādības līmenis, globālā sasilšana, dabas piesārņojums, cilvēka saimnieciskā darbība (piemēram, ronis sapinas zvejas tīklos) un arī atpūtas pasākumi (ronis tiek traucēts vairošanās sezonas laikā).[5][10] Viens no lielākajiem apdraudējumiem Saimā roņu populācijai ir silta ziema, kad trūkst sniega un mātīte nevar izrakt mazulim alu. Šādos gadījumos mazulis dzimst uz ledus bez piesega, tad mazuļiem var uzbrukt suņi un lapsas. Ja arī ledus kārta nav pietiekama, tad ronēns dzimst krastā vai tuvu krastam un sauszemes plēsēju uzbrukumu iespējamība palielinās.[3]
Saimā pogainais ronis jeb Saimā ronis (Pusa hispida saimensis) ir viena no pogainā roņa (Pusa hispida) pasugām, kas ir viens no retajiem saldūdens roņiem pasaulē. Tas ir arī viens no visapdraudētākajiem roņiem pasaulē, un kopējā populācijā ir mazāk nekā 400 īpatņu. Sastopms tikai Saimā ezerā un ar to savienoto ezeru sistēmā.
Saimā ronis ģeogrāfiski izolētā vidē dzīvojis apmēram 8000—10 000 gadus, šajā laikā iegūstot atšķirīgas morfoloģiskas un ekoloģiskas iezīmes no nominālpasugas — Arktikas pogainā roņa. Nošķirtība no kopējās pogaino roņu populācijas izveidojās pēc pēdējā ledus laikmeta. Saimā roņa tuvākais radinieks ir Lādogas pogainais ronis, kas mājo Lādogas ezerā. Abi ezeri (Saimā un Lādogas) savienoti ar Vuoksas upi.
De Saimaarob of Saimaa-stinkrob[2] (Pusa hispida saimensis) is een ondersoort van de ringelrob (Pusa hispida) die uitsluitend voorkomt in het Saimaameer in Finland.
Deze ondersoort heeft zich aangepast aan het leven in zoet water, nadat het merengebied afgesloten geraakte van open zee tijdens de laatste ijstijd. De ondersoort is kleiner dan de oorspronkelijke soort. De populatie wordt bedreigd door de houtindustrie en de visserij en wordt geschat op ongeveer 300 exemplaren.
Bronnen, noten en/of referentiesSaimenvikare (Pusa hispiga saimensis) är en underart av vikare, som förekommer enbart i sjön Saimen i Finland. Det finns cirka 360 saimenvikare i världen.[1]
Saimenvikaren isolerades för ca 8000 år sedan från andra vikare på grund av landhöjningen efter senaste istiden, som gjorde att de blev instängda i delar av Östersjön som blev en insjö.[2] De isolerade sälarna utvecklades morfologiskt, ekologiskt och genetiskt till en egen underart. Saimenvikaren har större ögon och hjärna än andra vikare.[1]
Saimenvikaren är mellan 130 och 145 centimeter lång och kan väga 50-90 kilogram. Sälen har grå päls med mörka fläckar som har en ljusare kant, ibland tydligt runda.[1]
Vikaren i Saimen ställdes 1955 under skydd. På grund av jakt och utsläpp av kvicksilver var underarten med bara 180 individer nästan utdöd. I dagens läge ökar beståndet med två procent per år. Kring sekelskiftet 2000 fanns omkring 250 vikare i sjön, vintern 2012[3] 310 vikare. Det största hotet är fiskeredskap, och då främst nätfiske eftersom sälarna ofta fastnar i näten och drunknar. Denna underart har också haft svårt att reproducera sig, eftersom isarna håller en alltför låg kvalitet i dess utbredningsområde.[4] På 2010-talet har saimenvikarbeståndet ökat till cirka 360 individer.[5] Under snöfattiga vintrar skottar frivilligarbetare upp snödrivor, som vikaren använder vid fortplantningen. Flera sälungar överlever tack vare de snödrivor som byggts.[6]
Saimenvikaren klassas i Finland som starkt hotad (EN).[7][8] Man strävar efter en ökning av populationen till 400 individer 2025,[3] men den har hotat minska också under senare tid. Detta anses vara det minsta bestånd som inte hotas av tillfälliga störningar, såsom olämplig väderlek.[8]
Saimenvikare (Pusa hispiga saimensis) är en underart av vikare, som förekommer enbart i sjön Saimen i Finland. Det finns cirka 360 saimenvikare i världen.
Saimenvikaren isolerades för ca 8000 år sedan från andra vikare på grund av landhöjningen efter senaste istiden, som gjorde att de blev instängda i delar av Östersjön som blev en insjö. De isolerade sälarna utvecklades morfologiskt, ekologiskt och genetiskt till en egen underart. Saimenvikaren har större ögon och hjärna än andra vikare.
Доросла Саїмська кільчаста нерпа має між 85 і 160 см у довжину і важить від 40 до 90 кг; самців зазвичай більше, ніж самок. Має темно-сірий колір з сіро-чорні плями оточені білими кільцями. Хутро до долу світло сіре. Саїмська кільчаста нерпа найтемніша серед усіх нерп.
Саїмська кільчаста нерпа стає зрілою у віці від 3 до 7 років. Вагітність триває 11 місяців. Їх цуцики народжуються розміром від 55 до 65 см, вагою 4 — 5 кг. Тривалість життя становить трохи більше 20 років. За нинішньою чисельністю популяції, народжується кожен рік між 30 і 60 (65 в 2004 році) цуценят, приблизно половина з яких досягне повноліття.
Початок охорони саїмської кільчастої нерпи становить 1955. У 1983 році чисельність популяції становила від 100 до 150 тюленів. У 2005, чисельність популяції становила близько 270, а в результаті двох несприятливих сезонів розмноження, 2006 і 2007, чисельність впала до 260. Вважається, що безпосередня загроза зникнення зменшиться, якщо чисельність популяції зросте більш ніж 400 осіб.
З метою захисту саїмської кільчастої нерпи, діє добровільне обмеження рибальства в зоні їх проживання. Найважливішою формою обмеження є заборона для рибальства з 15 квітня по кінець червня приблизно в 15% площі озера. Але рівень смертності, залишається високою, за оцінками, 20-30 тюленів щорічно, причому більшість з них цуценят народжених того ж року.
Саїмська кільчаста нерпа живе наразі головним чином в двох фінських національних парках, Коловесі і Ліннансаарі.
塞马环斑海豹（芬蘭語：Saimaannorppa，学名：Pusa hispida saimensis）是环斑海豹（Pusa hispida）的一个亚种，属极受威胁的海豹，总存世数量在2018年时仅有400头左右[1]。塞马环斑海豹名称源于其活动区域——芬兰的塞马湖。这个物种是自最后一次冰川期后，由于陆地上升而与其它环斑海豹隔绝而形成的，距離今天約八千多年。塞马环斑海豹与拉多加海豹（英语：Ladoga seal）及贝加尔海豹是仅有的几种生活在淡水中的海豹。
成年的塞马环斑海豹的身长在85至160厘米之间，体重在50至90公斤之间；雄性个体通常比雌性个体更大。体色为深灰色，背部为灰黑色并带有白色环斑，腹部为淡灰色。塞马环斑海豹在颜色上比其它环斑海豹更深些。
塞马环斑海豹平均大约在4至6岁时达到生殖成熟期。其受孕率在80%至95%之间。妊娠期为11个月。幼体出生时在55至65厘米之间，重量为4到5公斤。塞马环斑海豹的寿命仅为20多年。
塞马环斑海豹自1955年起就受到保护。在1983年种群数量在100到150头之间。在2005年种群数量大约为270头。但由于2006年及2007年连续两年不良生育季节的结果，种群数量跌至260头。在2013年的预测中种群数量刚刚超过300头，且呈现上升的趋势。处于生育年龄的雌性个体数量为87头[2]。通常认为如果种群数量超过400头的话，直接濒临灭绝的危险能得到缓解。
在2016年春天，79头幼体被发现，其中4头已死亡[3]。
塞马环斑海豹的繁殖生育需要有足够多的冰雪覆盖。气候变化导致冰雪减少，这直接威胁着海豹的繁殖生育。人工堆积的雪堆在少雪的冬天成功地提高了海豹的繁殖生育。人工雪堆试用了三个冬天，并自2014年起这种方法被定期推广使用[4]。
对塞马环斑海豹保护的目标是在2020年前达到400头。
塞马环斑海豹的活动范围如今主要分布在两个国家公园内：科洛韦西国家公园和林南萨里国家公园。有时在包括萨翁林纳市中心水域的广阔范围里也能看到它们的身影。
