Sciurinae a zo un iskerentiad e rummatadur ar bronneged.
War-dro 20 genad gwiñvered zo ennañ :
Sciurinae a zo un iskerentiad e rummatadur ar bronneged.
Els esciürins (Sciurinae) són una subfamília de rosegadors esciüromorfs de la família Sciuridae. Conté els esquirols voladors juntament amb alguns esquirols arborícoles. Les fonts antigues situaven els esquirols voladors en una subfamília separada (Pteromyinae), i totes les altres en Sciurinae, però això fou rebatut gràcies a estudis genètics més recents.
Els esciürins (Sciurinae) són una subfamília de rosegadors esciüromorfs de la família Sciuridae. Conté els esquirols voladors juntament amb alguns esquirols arborícoles. Les fonts antigues situaven els esquirols voladors en una subfamília separada (Pteromyinae), i totes les altres en Sciurinae, però això fou rebatut gràcies a estudis genètics més recents.
Die Baum- und Gleithörnchen (Sciurinae) bilden eine Unterfamilie der Hörnchen (Sciuridae) mit insgesamt 20 Gattungen und etwa 80 Arten. In diesem Taxon werden die Baumhörnchen (Sciurini) – deren bekanntester Vertreter das Eurasische Eichhörnchen ist – und die Gleithörnchen (Pteromyini) zusammengefasst.
bei den Baum- und Gleithörnchen handelt es sich um eine sehr diverse Gruppe von Hörnchen, die durch den Körperbau und die Lebensweise der beiden eingeschlossenen Taxa geprägt ist. Es handelt sich prinzipiell um kleine bis mittelgroße Nagetiere, wobei die kleinsten Arten der Flughörnchen, die Kleinstgleithörnchen (Petaurillus), eine Körpergröße von 7 cm mit einer Schwanzlänge von 6 cm erreichen und die größten Arten, die Riesengleithörnchen (Petaurista), mit fast 60 cm Kopf-Rumpf-Länge und einem Schwanz von 65 Zentimetern zu den größten Hörnchenarten zählen. Innerhalb der Baumhörnchen variiert die Größe weniger stark, hier reichen die Körpergrößen von 15 Zentimetern mit einer Schwanzlänge von 12 Zentimetern bei den Neuweltlichen Zwerghörnchen (Microsciurus) bis zu den größeren Arten der Eichhörnchen (Sciurus) mit etwa 25 Zentimetern Kopf-Rumpf-Länge und einem Schwanz von ebenfalls etwa 25 Zentimetern.
Während die Flughörnchen in der Regel dämmerungs- bis nachtaktiv sind, sind die Baumhörnchen durchweg tagaktiv. In beiden Gruppen überwiegt eine vorwiegend herbivore Ernährung von Früchten, Samen und anderen Pflanzenteilen, seltener werden auch Kleintiere und Vogeleier gefressen. Alle Arten sind vorwiegend baumlebend, wobei vor allem die Baumhörnchen zur Nahrungssuche auch auf den Boden kommen.
Riesenhörnchen (Ratufinae)
Neuweltliches Kleinsthörnchen (Sciurillus pusillus; Sciurillinae)
Flughörnchen (Pteromyini)
Baumhörnchen (Sciurini)
Schönhörnchen (Callosciurinae)
Erdhörnchen (Xerinae)
Riesenhörnchen (Ratufinae)
Neuweltliches Kleinsthörnchen (Sciurillus pusillus; Sciurillinae)
Erdhörnchen (Xerinae)
Flughörnchen (Pteromyini)
Baumhörnchen (Sciurini)
Schönhörnchen (Callosciurinae)
Aufgrund ihrer Gleitmembranen wurden die Gleithörnchen in älteren Systematiken in einer eigenen Unterfamilie allen anderen Hörnchen („Erd- und Baumhörnchen“) gegenübergestellt. Diese Einteilung spiegelt jedoch nicht die tatsächlichen Abstammungsverhältnisse wider, da die Erd- und Baumhörnchen eine paraphyletische Gruppe bildeten, das heißt, sie umfassten nicht alle Nachkommen eines gemeinsamen Vorfahren. Durch genetische Studien kam man zum Schluss, dass die Gleithörnchen und die Baumhörnchen eine gemeinsame Klade bilden; hierin sind die Gleithörnchen die Schwestergruppe der Baumhörnchen.[3][1][2]
Folgende Gattungen werden unterschieden:[4]
Die Baum- und Gleithörnchen (Sciurinae) bilden eine Unterfamilie der Hörnchen (Sciuridae) mit insgesamt 20 Gattungen und etwa 80 Arten. In diesem Taxon werden die Baumhörnchen (Sciurini) – deren bekanntester Vertreter das Eurasische Eichhörnchen ist – und die Gleithörnchen (Pteromyini) zusammengefasst.
De echte iikhoarntsjes (wittenskiplike namme: Sciurinae) foarmje in ûnderfamylje fan 'e klasse fan 'e sûchdieren (Mammalia), it skift fan 'e kjifdieren (Rodentia), it ûnderskift fan 'e iikhoarntsjes en sliepmûzen (Sciuromorpha) en de famylje fan 'e iikhoarntsjes (Sciuridae). Yn dizze ûnderfamylje wurde de echte beamiikhoarntsjes feriene mei de fleanende iikhoarntsjes. Yn ferâldere yndielings waarden de fleanende iikhoarntsjes yn in aparte ûnderfamylje (Pteromyinae) pleatst, wylst alle oare dielen fan 'e iikhoarntsjesfamylje gearbrocht waarden yn in twadde ûnderfamylje (Sciurinae), mar dy klassifikaasje is wjerlein troch modern genetysk ûndersyk.
De echte iikhoarntsjes (wittenskiplike namme: Sciurinae) foarmje in ûnderfamylje fan 'e klasse fan 'e sûchdieren (Mammalia), it skift fan 'e kjifdieren (Rodentia), it ûnderskift fan 'e iikhoarntsjes en sliepmûzen (Sciuromorpha) en de famylje fan 'e iikhoarntsjes (Sciuridae). Yn dizze ûnderfamylje wurde de echte beamiikhoarntsjes feriene mei de fleanende iikhoarntsjes. Yn ferâldere yndielings waarden de fleanende iikhoarntsjes yn in aparte ûnderfamylje (Pteromyinae) pleatst, wylst alle oare dielen fan 'e iikhoarntsjesfamylje gearbrocht waarden yn in twadde ûnderfamylje (Sciurinae), mar dy klassifikaasje is wjerlein troch modern genetysk ûndersyk.
Sciurinae (/sɪˈjuːrɪneɪ/) is a subfamily of squirrels (in the family Sciuridae), uniting the flying squirrels with certain related tree squirrels. Older sources[1][2] place the flying squirrels in a separate subfamily (Pteromyinae) and unite all remaining sciurids into the subfamily Sciurinae, but this has been strongly refuted by genetic studies.[3]
Subfamily Sciurinae[4]
Sciurinae (/sɪˈjuːrɪneɪ/) is a subfamily of squirrels (in the family Sciuridae), uniting the flying squirrels with certain related tree squirrels. Older sources place the flying squirrels in a separate subfamily (Pteromyinae) and unite all remaining sciurids into the subfamily Sciurinae, but this has been strongly refuted by genetic studies.
Los esciurinos (Sciurinae) son una subfamilia de roedores esciuromorfos de la familia Sciuridae. Dicha subfamilia contiene las ardillas voladoras, junto con algunas ardillas arborícolas. Las fuentes antiguas situaban a las ardillas voladoras en una subfamilia separada (Pteromynae), y a todas las demás en Sciurinae, pero esto fue rebatido gracias a los modernos estudios genéticos.[cita requerida]
Subfamilia Sciurinae
Los esciurinos (Sciurinae) son una subfamilia de roedores esciuromorfos de la familia Sciuridae. Dicha subfamilia contiene las ardillas voladoras, junto con algunas ardillas arborícolas. Las fuentes antiguas situaban a las ardillas voladoras en una subfamilia separada (Pteromynae), y a todas las demás en Sciurinae, pero esto fue rebatido gracias a los modernos estudios genéticos.[cita requerida]
Varsinaiset oravatlähde? (Sciurinae) on oravien alaheimo, johon kuuluu yhteensä noin 212 lajia, jotka jakaantuvat 36 suvun kesken. Varsinaisia oravia esiintyy kaikilla mantereilla Antarktista ja Australiaa lukuun ottamatta. Runsaslukuisimmillaan sen lajeja on Pohjois-Amerikassa, Euroopassa, Venäjällä ja Kaakkois-Aasiassa. Niiden luontaisia asuinpaikkoja ovat metsiköt ja pensaikot, mutta ne ovat sopeutuneet myös elämään kaupungeissa ja niiden puistoissa. Noin 70 varsinaisoravalajia on luokiteltu uhanalaiseksi.
Oravien taksonomia on melko kiistanalainen ja erilaiset vaihtoehtoiset luokittelut ovat yleisiä. Perinteisesti varsinaisten oravien alaheimoon kuuluu ainoastaan lajeja, jotka elävät puissa tai maassa, jolloin liitokykyiset oravat luetaan omaan alaheimoon Pteromyinae-alaheimoon. Nykytutkimuksen perusteella tämä käsitys on käymässä vanhaksi ja Sciurinae-alaheimo jaetaan kahteen tribukseen, jossa toisessa on viisi maassa elävää sukua (Sciurini) ja toisessa 15 liitokykyistä sukua (Pteromyini). Tämä artikkeli painottuu aiempaan tulkintaa oravien taksonomiasta.
Kaikki oravat ovat polveutuneet Protosciurus -suvusta, johon kuului neljä lajia.[1][2] Varsinaisten oravien varhaisten puissa eläneiden esi-isien elinaika on onnistuttu ajoittamaan eoseenikaudelle eli 54–38 miljoonaa vuotta sitten. Ensimmäisten nisäkkäiden kehitys matelijoista alkoi permikauden keskivaiheilla eli jotakuinkin 270 miljoonaa vuotta sitten. Ranskasta ja Yhdysvalloista löydettyjen fossiileiden hampaiden perusteella voidaan todeta, että nykyinen oravien heimo kehittyi oligoseenin aikoihin eli 37–25 miljoonaa vuotta sitten.
Eoseenin lopun ja oligoseenin alun ilmastonmuutos, merenpinnan vaihtelu ja mannerlaattojen liike kiihdyttivät oravien kehitystä. Myöhäisoligoseenin ruohokasvien yleistyminen sai oravat etsimään ahkerammin ravintoa maasta, jolloin syntyivät ensimmäiset maaoravat. Varhaismioseeniin mennessä oravat olivat kehittyneet jo niin paljon, että jotkin lajit pystyivät liitelemään liito-oravan tapaan. Oravien heimon jakautuminen liitokykyisiin ja maassaeläviin alaheimoihin tapahtui mioseenikaudella.[3] Noin 18–20 miljoonaa vuotta sitten Afrikka ja Euraasia liittyivät yhteen, joka mahdollisti eläinlajien siirtymisen uusille alueille. Afrikan maaoravapopulaation tiedetään saaneen alkunsa tästä tapahtumasta. Aasiaa ja Pohjois-Amerikkaa yhdistivät tuolloin kuiva maasilta, joka mahdollisti lajien muuton Amerikkaan.[4]
Varsinaisten oravien alaheimon kuvannut tieteilijä poikkeaa hieman lähteittäin. Mammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference -teoksen (3. painos) mukaan alaheimon kuvasi Fischer de Waldheim vuonna 1817, mutta toiset lähteet väittävät saksalaisen tutkimusmatkailijan Wilhelm Hemprichin tehneen tämän vuonna 1820.[5][6] Vastaavasti oravien taksonomiakin riippuu lähteestä. Tässä artikkelissa on käytetty perinteistä jakoa, mutta uusien geenitutkimusten perusteella on ehdotettu seuraavanlaista taksonomiaa.[7] Suurin ero on siinä, että alla esitetyssä taksonomiassa ei eroteta liito-oravia ja puissa tai maassa eläviä oravia, vaan niitä kaikkia löytyy saman alaheimon alta. Tämä vaikuttaa siis myös ylempänä hierarkiassa olevan oravien heimon luokitteluun.
Maaoravien luokittelukin on jo pitkään ollut kiistankohteena. Perinteisesti sitä on pidetty yhtenä sukuna (Tamias), mutta uudemmat tutkimukset (Jameson 1999; Piaggio & Spicer 2001) mukaan suku pitäisi hajottaa kolmeen sukuun (Tamias, Eutamias ja Neotamias).[4]
Varsinaisten oravien koko ja ulkonäkö on hyvin kirjava. Kaikkein pienimmät tropiikin metsäpuissa elävät lajit painavat täysikasvuisinakin ainoastaan hieman yli kymmenen grammaa kun suurin Intiassa elävä intianjättiorava painaa aikuisena muutaman kilogramman. Ruumiin pituus vaihtelee välillä 7,5–46 cm. Häntä vastaa hyvin pitkälle ruumiin pituutta. Maassa elävillä oravilla paino vaihtelee pienistä 40 gramman maaoravista (Tamias) suuriin 11 kilogramman murmeleihin. Ruumiin pituus on maassa elävillä suurempi: 18–75 cm.
Puussa liikkuvilla takaraajat ovat eturaajoihin verrattuna selvästi suuremmat ja niillä on puussa kiipeilyyn erikoistuneet pitkät kynnet, joilla ne saavat pitävän otteen. Lajeilla on myös pitkä häntä, jota ne käyttävät tasapainoiluun, viestimiseen ja ruumiinlämmön säätelyyn. Liikkumista helpottavat myös niiden vatsassa, jalkojen pohjissa ja päässä olevat tuntokarvat.[3] Maankamaralla viihtyvillä hännän pituus on yleensä neljännes tai korkeintaan puolet ruumiin pituudesta, koska ne eivät tarvitse vastaavaa tasapainoa kuin oksistoissa liikkuvat lajit. Etu- ja takaraajat ovat toisiinsa nähden saman kokoiset. Turkin värityksessäkin puissa ja maassa elävillä lajeilla on selvä ero. Puunlatvustoissa viihtyvillä lajeilla on yksivärinen ja tuuhea turkki, kun maassa elävillä heimotovereilla on ruumista myötäilevä ja kirjava turkki.[8]
Varsinaista oravista on hankala päälle päin erottaa naarasta ja urosta eli niillä ei ole sukupuolidimorfismia. Molemmat sukupuolet ovat samankokoisia ja väritykseltään samanlaisia.
Varsinaisia oravia esiintyy kaikkialla Manner-Euroopassa ja Britteinsaarilla Kuolan niemimaata ja aivan pohjoisinta Norjaa lukuun ottamatta. Venäjällä levinneisyysalueen pohjoisraja mukailee melko hyvin havumetsävyöhykkeen rajoja, joskin Uralin takaisessa Siperiassa lajit elävät selkeästi etelämpänä. Eteläinen raja sen sijaan mukailee puussa elävien lajien kohdalla Venäjän geopoliittista rajaa, poiketen kuitenkin Amurjoen ympäristössä etelämmäksi, jolloin oravia elää Korean niemimaalla ja Koilis-Kiinassa sekä Japanissa Hokkaidōn saarella. Maassa elävät lajit sen sijaan ovat levittäytyneet voimakkaammin etelään. Kamtšatkan niemimaa on itäisin kolkka, josta puussa eläviä oravia voi löytää, mutta maaoravia elää aina Beringinsalmelle saakka. Puussa elävien lajien levinneisyysalueet levittäytyvät pitkin Kiinan itärannikkoa Kaakkois-Aasiaan ja Intiaan. Maassa elävät lajit ovat Kiinan sisämaassa sen sijaan yleisempiä. Pohjois-Amerikassa levinneisyys on Euroopan tapaan laaja.[3]
Kaikista maaelämään sopeutuneista oravista yli 70 prosenttia on Pohjois-Amerikan kotoperäisiä lajeja, eli niitä ei tavata missään muualla. Maaoravien (Tamias) kaikista 25 lajista vain yksi ei esiinny luonnonvaraisena Pohjois-Amerikassa. Aasian kotoperäisiä oravasukuja ovat kallio-oravat ja Spermophilopsis, kun taas Xerus- ja Atlantoxerus-sukujen lajeja voi kohdata ainoastaan Afrikassa.[9]
Australiassa elänyt harmaaoravapopulaatio kuoli sukupuuttoon 1970-luvulla, jolloin siitä tuli Antarktiksen ohella ainoa manner, jolla ei elä varsinaisia oravia. Puussa eläviä oravia ei tavata lainkaan Afrikassa. Varsinaisia oravia uhkaa metsänhakkuusta johtuva elintilan puute.[3] Toisaalta Euroopassa tavallisen oravan kannan pienenemistä on selitetty suuremman harmaaoravan taipumuksesta varastaa tavallisten oravien ruokakätköjä.
Maankamaralla liikkuvat oravat ovat sopeutuneet heimotovereitaan monipuolisemmin erilaisiin maastoihin, koska puukasvillisuus ei rajoita niiden levittäytymistä. Niitä voi tavata aavikoilla, savanneilla ja Siperian tundralla, missä ikirouta tosin estää levittäytymistä. Muutamat lajit pystyvät lisäksi kiipeilemään puissa ja pensaikoissa, mutta yleensä ne rakentavat maanalaisia tunneleita pesäpaikoikseen, minkä vuoksi maaperätyypillä on merkitystä niiden levinneisyyden suhteen. Tunnelit tarjoavat myös suojaa pedoilta ja viilennys- tai lämmittelypaikan.[9]
Varsinaiset oravat jyrsijöitä ja kasvinsyöjiä. Puiden siemenet, pähkinät ja ruoho ovat pohjoisten lajien tärkeintä ravintoa. Tropiikin lajit taas syövät hedelmiä, lehtiä ja puiden kaarnaa ravintonaan. Muita ravinnonlähteitä ovat sienet, marjat ja hyönteiset. Kalsiumpuutteen tasaamiseksi oravien on havaittu kalvavan luita,[10] mutta oravien on myös havaittu syövän lintujen munia tai poikasia sekä pienselkärankaisia.
Tyypillinen piirre oravien käyttäytymisessä on, että ne siirtävät ruokaa varastoon, joko moniin eri paikkoihin tai vain muutamaan. Pohjoisessa tästä käyttäytymismallista on paljon hyötyä talvisin, jolloin ruokaa on huonosti saatavilla. Jotkut lajit hankkivat paksun rasvakerroksen kesän aikana, jolloin niiden paino saattaa jopa tuplaantua. Talvihorroksena aikana ne kuluttavat varastoituneen rasvan hidastuneisiin elintoimintoihin.
Varsinaisten oravien sosiaalisuus vaihtelee hyvin paljon. Puun latvustoissa elävät usein yksin, mutta muutamat afrikkalaiset lajit poikkeavat tästä käytöksestä elämällä parittain tai kolmen ryhmissä (Heliosciurus rufobrachium ja Funisciurus anerythrus). Maanpinnalla elävistä maaoravat ovat myös yksineläjiä, mutta murmelit ovat sosiaalisuudessaan omaa luokkaansa, sillä ne voivat elää jopa 35 yksilöä käsittävässä perhekunnassa. Varsinaiset oravat ovat päiväaikaan aktiivisia eli ne poikkeavat Petauristinae-alaheimosta, joista monet ovat aktiivisia vain öiseen tai hämärään aikaan.
Enemmistö maassa elävistä oravista viettävät talvihorrosta ja jotkut viettävät vastaavankaltaista lepotilaa kesällä eli niin sanottua kesähorrosta. Talvihorroksessa eläimen ruumiintoiminnot pienenevät jyrkästi ja ruumiin lämpötila alenee vain muutamiin lämpöasteisiin. Talvihorroksen pituus vaihtelee, mutta tyypillisin kesto on noin yhdeksän kuukautta. Murmelit ovat kaikkein kookkaimpia talvihorroksessa eläviä nisäkkäitä, mutta napasiiseli on mennyt kaikista pidemmälle äärirajoille, sillä erään tutkimuksen mukaan sen ruumiin lämpötila voi olla talvihorroksen aikana −2,9 °C.[11] Puissa elävät heimotoverit ovat vuodet läpeensä aktiivisia.
Varsinaisten oravien käyttämiä kommunikointikeinoja ovat hajumerkit, hännän liikkeet ja muut eleet sekä äänet. Hajumerkkejä oravat jättävät niiden suun ja poskien ympäristössä sijaitsevien rauhasten avulla. Yhtä lailla virtsaa ja peräaukon laahaamisesta leviäviä hajuja käytetään reviirien merkkaamiseen. Ääntelyllä yleensä viestitään vaarasta tai kutsutaan hävinneitä jälkeläisiä. Tietyillä lajeilla ääntely on tärkeämmässä asemassa parinvalinnassa kuin hajut.[12]
Varsinaiset oravatlähde? (Sciurinae) on oravien alaheimo, johon kuuluu yhteensä noin 212 lajia, jotka jakaantuvat 36 suvun kesken. Varsinaisia oravia esiintyy kaikilla mantereilla Antarktista ja Australiaa lukuun ottamatta. Runsaslukuisimmillaan sen lajeja on Pohjois-Amerikassa, Euroopassa, Venäjällä ja Kaakkois-Aasiassa. Niiden luontaisia asuinpaikkoja ovat metsiköt ja pensaikot, mutta ne ovat sopeutuneet myös elämään kaupungeissa ja niiden puistoissa. Noin 70 varsinaisoravalajia on luokiteltu uhanalaiseksi.
Oravien taksonomia on melko kiistanalainen ja erilaiset vaihtoehtoiset luokittelut ovat yleisiä. Perinteisesti varsinaisten oravien alaheimoon kuuluu ainoastaan lajeja, jotka elävät puissa tai maassa, jolloin liitokykyiset oravat luetaan omaan alaheimoon Pteromyinae-alaheimoon. Nykytutkimuksen perusteella tämä käsitys on käymässä vanhaksi ja Sciurinae-alaheimo jaetaan kahteen tribukseen, jossa toisessa on viisi maassa elävää sukua (Sciurini) ja toisessa 15 liitokykyistä sukua (Pteromyini). Tämä artikkeli painottuu aiempaan tulkintaa oravien taksonomiasta.
La sous-famille des Sciurinae représente les écureuils terrestres et arboricoles « non volants » .
Elle comprend de nombreux genres :
Selon Mammal Species of the World (version 3, 2005) (2 juin 2016)[1] et ITIS (2 juin 2016)[2] :
La sous-famille des Sciurinae représente les écureuils terrestres et arboricoles « non volants » .
Elle comprend de nombreux genres :
Selon Mammal Species of the World (version 3, 2005) (2 juin 2016) et ITIS (2 juin 2016) :
tribu Sciurini Fischer de Waldheim, 1817 - Écureuils arboricoles genre Microsciurus J. A. Allen, 1895 genre Rheithrosciurus Gray, 1867 genre Sciurus Linnaeus, 1758 genre Syntheosciurus Bangs, 1902 genre Tamiasciurus Trouessart, 1880 tribu Pteromyini Brandt, 1855 - Vrais écureuils volants genre Aeretes G. M. Allen, 1940 genre Aeromys Robinson and Kloss, 1915 genre Belomys Thomas, 1908 genre Biswamoyopterus Saha, 1981 genre Eoglaucomys A. H. Howell, 1915 genre Eupetaurus Thomas, 1888 genre Glaucomys Thomas, 1908 genre Hylopetes Thomas, 1908 genre Iomys Thomas, 1908 genre Petaurillus Thomas, 1908 genre Petaurista Link, 1795 genre Petinomys Thomas, 1908 genre Pteromys G. Cuvier, 1800 genre Pteromyscus Thomas, 1908 genre Trogopterus Heude, 1898Gli Sciurini (Sciurinae Fischer de Waldheim, 1817) sono una delle cinque sottofamiglie nella quale viene suddivisa la famiglia degli Sciuridi. A questo taxon appartengono gli scoiattoli arboricoli - il cui rappresentante più conosciuto è lo scoiattolo rosso eurasiatico - e gli scoiattoli volanti. A causa del loro patagio, gli scoiattoli volanti, nelle vecchie classificazioni, venivano classificati in una sottofamiglia distinta, mentre gli scoiattoli arboricoli venivano classificati assieme a quelli terricoli. Le analisi del DNA, però, hanno mostrato che gli scoiattoli arboricoli e quelli terricoli sono gruppi parafiletici, il che significa che essi includono specie derivate tutte da un progenitore comune appartenente al gruppo, ma non tutti i suoi discendenti; inoltre, grazie agli studi genetici è stato scoperto che scoiattoli volanti e arboricoli formano un clade comune, suddiviso appunto in due tribù.
La sottofamiglia degli Sciurini viene suddivisa in due tribù: Sciurini e Pteromyini.
Gli Sciurini comprendono 5 generi con 37 specie[1]:
Gli Pteromyini comprendono 15 generi con 46 specie[1]:
Gli Sciurini (Sciurinae Fischer de Waldheim, 1817) sono una delle cinque sottofamiglie nella quale viene suddivisa la famiglia degli Sciuridi. A questo taxon appartengono gli scoiattoli arboricoli - il cui rappresentante più conosciuto è lo scoiattolo rosso eurasiatico - e gli scoiattoli volanti. A causa del loro patagio, gli scoiattoli volanti, nelle vecchie classificazioni, venivano classificati in una sottofamiglia distinta, mentre gli scoiattoli arboricoli venivano classificati assieme a quelli terricoli. Le analisi del DNA, però, hanno mostrato che gli scoiattoli arboricoli e quelli terricoli sono gruppi parafiletici, il che significa che essi includono specie derivate tutte da un progenitore comune appartenente al gruppo, ma non tutti i suoi discendenti; inoltre, grazie agli studi genetici è stato scoperto che scoiattoli volanti e arboricoli formano un clade comune, suddiviso appunto in due tribù.
Tikrosios voverės (lot. Sciurinae) – voverinių (Sciuridae) šeimos pošeimis. Skirstomas į gyvenančias medžiuose ir ant žemės.
Parastās koku vāveres, parasto koku vāveru apakšdzimta (Sciurinae) ir viena no vāveru dzimtas (Sciuridae) apakšdzimtām. Latvijā sastopamas divas parasto koku vāveru apakšdzimtas sugas: parastā vāvere (Sciurus vulgaris) un lidvāvere (Pteromys volans).[1]
Parasto koku vāveru apakšdzimtā ir divas ciltis, kurās ir 20 ģintis.[2] Mūsdienās, analizējot ģenētiskos pētījumus, lidvāveru cilts (Pteromyini) ir iedalīta parastās koku vāveres apakšdzimtā, bet pirms dažiem gadiem lidvāveres bija atsevišķa apakšdzimta.
Parastās koku vāveres, parasto koku vāveru apakšdzimta (Sciurinae) ir viena no vāveru dzimtas (Sciuridae) apakšdzimtām. Latvijā sastopamas divas parasto koku vāveru apakšdzimtas sugas: parastā vāvere (Sciurus vulgaris) un lidvāvere (Pteromys volans).
Parasto koku vāveru apakšdzimtā ir divas ciltis, kurās ir 20 ģintis. Mūsdienās, analizējot ģenētiskos pētījumus, lidvāveru cilts (Pteromyini) ir iedalīta parastās koku vāveres apakšdzimtā, bet pirms dažiem gadiem lidvāveres bija atsevišķa apakšdzimta.
De Sciurinae is een onderfamilie van de eekhoorns die de echte boomeekhoorns (Sciurinae), waaronder de gewone eekhoorn, en de vliegende eekhoorns (Pteromyini) omvat. In oudere indelingen werd de naam "Sciurinae" gebruikt voor een onderfamilie die alle eekhoorns behalve de vliegende omvatte, maar genetische gegevens weerspreken deze classificatie.
De onderfamilie omvat de volgende geslachten:
De Sciurinae is een onderfamilie van de eekhoorns die de echte boomeekhoorns (Sciurinae), waaronder de gewone eekhoorn, en de vliegende eekhoorns (Pteromyini) omvat. In oudere indelingen werd de naam "Sciurinae" gebruikt voor een onderfamilie die alle eekhoorns behalve de vliegende omvatte, maar genetische gegevens weerspreken deze classificatie.
De onderfamilie omvat de volgende geslachten:
Geslachtengroep Echte boomeekhoorns (Sciurini) Boomeekhoorns (Sciurus) Midden-Amerikaanse bergeekhoorn (Syntheosciurus) Amerikaanse dwergeekhoorns (Microsciurus) Borneo-eekhoorn (Rheithrosciurus) Geslachtengroep Vliegende eekhoorns (Pteromyini) Aeretes Aeromys Belomys Biswamoyopterus Eoglaucomys Eupetaurus Glaucomys Hylopetes Iomys Petaurillus Petaurista Petinomys Pteromys Pteromyscus Trogopterus
Multimedia w Wikimedia Commons Wiewiórki[2][3] (Sciurinae) – podrodzina ssaków z rodziny wiewiórkowate (Sciuridae).
Podrodzina obejmuje gatunki występujące w Eurazji i Ameryce[3].
Do podrodziny należą następujące plemienia[3][4]:
Wiewiórki (Sciurinae) – podrodzina ssaków z rodziny wiewiórkowate (Sciuridae).
До триби Pteromyini входять такі роди:
До триби Sciurini входять такі роди:
Раніше (у працях середини 20 ст.) політухових, включаючи й роди політуха і літяга, розглядали нерідко навіть у ранзі окремої родини, близької до вивіркових. Останнім часом цій групі надають ранг триби (групи родів) у межах підродини вивіркових (Sciurinae) родини вивіркових (Sciuridae).
Однією з поширених назв групи є Petauristinae (від назви роду Petaurista).
Типовий рід триби Pteromyini (і підродини Pteromyinae, якщо таку визнають) — Pteromys. Тепер ранг групи нерідко знижують до рівня триби (групи родів) в межах підродини вивіркових (Sciurinae)[1]. Зазвичай в межах групи виділяють 15 родів та 36 видів.
Літяги відрізняються від решти вивірок наявністю шкірної перетинки між передніми і задніми кінцівками. Перетинка вкрита шерстю і служить для ширяння. Від зап'ястя відходить серповидна кістка або хрящ, що підтримує її передній край. При стрибку перетинка розтягується на розставлених у сторони лапах. Напрям польоту літяги міняють не хвостом, а натягненням перетинки і положенням передніх лап. Хвіст працює в польоті стабілізатором і допомагає гальмувати перед посадкою на стовбур дерева. Дальність польоту може досягати 30—60 м. Спосіб життя у літяг смерковий і нічний.
Phân họ Sóc cây (danh pháp khoa học: Sciurinae) là một phân họ trong họ Sóc (Sciuridae). Phân họ này bao gồm các loài vịnh sóc và sóc cây. Các tài liệu phân loại cũ đặt sóc bay trong một phân họ riêng (Pteromyinae) và hợp nhất toàn bộ các dạng sóc còn lại trong phân họ Sciurinae, nhưng điều này đã bị bác bỏ mạnh mẽ bởi các nghiên cứu di truyền.
.jpg)
Phân họ Sóc cây (danh pháp khoa học: Sciurinae) là một phân họ trong họ Sóc (Sciuridae). Phân họ này bao gồm các loài vịnh sóc và sóc cây. Các tài liệu phân loại cũ đặt sóc bay trong một phân họ riêng (Pteromyinae) và hợp nhất toàn bộ các dạng sóc còn lại trong phân họ Sciurinae, nhưng điều này đã bị bác bỏ mạnh mẽ bởi các nghiên cứu di truyền.
Sciurinae Hemprich, 1820
Sciurinae (лат.) — подсемейство млекопитающих семейства беличьих.
Sciurinae (лат.) — подсемейство млекопитающих семейства беличьих.
松鼠亞科（Sciurinae）是松鼠中的一個分類群，與包含一部分松鼠與鼯鼠。
分類 界 : 動物界 Animalia 門 : 脊索動物門 Chordata 亜門 : 脊椎動物亜門 Vertebrata 綱 : 哺乳綱 Mammalia 目 : ネズミ目（齧歯目） Rodentia 亜目 : リス亜目 Sciuromorpha 科 : リス科 Sciuridae 亜科 : リス亜科 Sciurinae 学名 Sciurinaeリス亜科（Sciurinae）は、哺乳綱ネズミ目リス亜目リス科に分類される亜科。
アメリカ大陸、ユーラシア大陸の樹上性リス（5属38種）とモモンガ、ムササビなどの滑空性のリス（15属45種）からなる。
リス亜科は、Hoffman et al. (1993) により、すべての樹上性リスとジリスを含むとされ、またモモンガとムササビは、Thorington (2002) などにより、(Pteromyinae) として別の亜科に分類されていた[1][2]。 しかし、Steppan (2006) による頭蓋の形態学的研究および12SrRNAの核遺伝子の配列の研究の結果、樹上性リスは、ジリスよりも滑空性のリスとより近い関係にあるという、異なる関係性が提示された[3]。このことにより、リス亜科には、樹上性リスおよび滑空性リスが分類され、ジリスは Xerinae亜科に分類されている。
リス亜科
청서아과(Sciurinae)는 다람쥐과에 속해 있는, 설치류의 한 하위 분류군이다. 청서족과 날다람쥐족으로 분류한다.
다음은 2003년 머서(Mercer)와 로스(Roth), 2004년 스테판(Steppan) 등의 연구에 기초한 계통 분류이다.[1]
다람쥐과 청서아과 청서족
_in_Boston_Public_Garden_September_2010.jpg)
.jpg)
