Punakaulakenguru[3][4] (Macropus rufogriseus) on jättikenguruiden sukuun kuuluva keskikokoinen kengurulaji. Punakaulakenguru esiintyy luontaisesti itäisen Australian lauhkeilla ja hedelmällisillä seuduilla, mutta se on levinnyt ihmisen avustuksella myös Uuteen-Seelantiin, Britanniaan ja Ranskaan.
Punakaulakengurusta käytetään toisinaan myös nimitystä punaniskavallabi.[5][6] Nisäkäsnimistötoimikunta on ehdottanut, että punakaulakengurun nimeksi vaihdettaisiin punaniskakenguru ja että nykyinen punakaulapikkuvallabi (Thylogale thetis) nimettäisiin punaniskavallabiksi.[7][8]
Punakaulakengurun tuntomerkkejä ovat mustat kuonon ja jalkojen kärjet, valkoinen viiru ylähuulessa sekä pääosin harmaa turkki, joka on säkien ympärillä sävyltään punertava. Uros voi painaa yli 20 kilogrammaa ja saavuttaa 90 senttimetrin pituuden.
Punakaulakengurua esiintyy pensastoissa ja sklerofyllimetsissä kaikkialla itäisen Australian rannikko- ja ylänköseuduilla Rockhamptonista, Queenslandista Etelä-Australian rajalle, Tasmaniaan ja monille Bassinsalmen saarille saakka (vaikkakin on epäselvää, millä saarista populaatio on alkuperäinen ja mille se on levinnyt myöhemmin).
Tasmaniassa, Uuden Etelä-Walesin koillisosissa ja Queenslandin rannikkoseuduilla punakaulakengurun kanta on viimeisten 30 vuoden aikana kasvanut osittain metsästyksen vähentymisen ansiosta, osittain siksi, että metsänraivauksen seurauksena on pensaikkoisten seutujen laitamille syntynyt niittyjä, joilla kengurut voivat laiduntaa öisin; päivisin ne taas pääsevät hakeutumaan pensaiston suojaan kuumuudelta. Toistaiseksi tuntemattomasta syystä punakaulakenguru on Victorian osavaltiossa harvinaisempi kuin muualla Australiassa.
Kuten useimmat muutkin kengurut, punakaulakengurukin on pitkälti yksineläjä. Löyhästi yhteen kuuluvilla ryhmillä on kuitenkin monissa tapauksissa yhteisiä ruokailualueita. Varsinkin synkällä säällä kengurut usein iltapäivän taittuessa illaksi kokoontuvat syömään heinää ja muita kasveja lähelle metsän suojaa.
Punakaulakengurulla on kolme alalajia.[2] Näistä Tasmaniassa esiintyvä Macropus rufogriseus rufogriseus, josta käytetään joskus nimitystä bennettinvallabi, on pienempi (kuten saaressa esiintyvät alalajit muillakin lajeilla lähes poikkeuksetta ovat). Sen karvapeite on pidempi ja karkeampi kuin mantereen yksilöillä. Bennettinvallabi lisääntyy loppukesästä, yleensä helmi–huhtikuussa. Se on sopeutunut elämään ihmisen läheisyydessä; se voidaankin nähdä laiduntamassa Hobartin ja muiden kaupunkimaisten alueiden niityillä.
Australian mantereella esiintyvä alalaji Macropus rufogriseus banksianus lisääntyy ympäri vuoden. Erikoinen yksityiskohta on, että vankeudessa elävät yksilöt säilyttävät luontaisen lisääntymisaikataulunsa: Bennettinvallabinaaraat, jotka tulevat tiineiksi normaalin lisääntymisaikansa ulkopuolella, lykkäävät synnytystään kesään, mikä voi merkitä jopa kahdeksan kuukauden odotusaikaa.
Punakaulakengurulla on pieni yhdyskunta Inchconnachanin saaressa, Loch Lomond -järvessä, Skotlannissa. Kanta sai alkunsa vuonna 1975 kahdesta Whipsnade Zoon eläintarhasta Englannista tuodusta parista, ja oli vuoteen 1993 mennessä lisääntynyt 26 yksilöksi. Aiemmin myös Englannissa on ollut pieniä yhdyskuntia Peak Districtin kansallispuistossa ja Ashdown Forestin metsäalueella. Näiden kantojen uskotaan hävinneen paikalliseen sukupuuttoon, vaikkakin ajoittain alueilta on kantautunut vahvistamattomia tietoja kenguruhavainnoista.
Ranskassa, noin 50 kilometriä Pariisista länteen sijaitsevassa Rambouilletin metsässä elää noin 30 bennettinvallabia. Populaatio on peräisin Émancén eläintieteellisestä puistosta 1970-luvulla myrskyn takia karanneista yksilöistä.
Vuonna 1870 Tasmaniasta vietiin useita bennettinvallabeita Christchurchiin, Uuteen-Seelantiin. Myöhemmin tästä laumasta päästettiin vapauteen kaksi naarasta ja yksi uros. Vuonna 1874 kenguruita nähtiin Hunters Hillsillä, missä kanta on vuosien mittaan dramaattisesti lisääntynyt. Nykyään punakaulakengurut elävät Hunters Hillsin ympärillä noin 350 000 hehtaarin alueella, muun muassa Two Thumb Rangesilla, Kirkliston Rangella ja The Grampiansilla. Punakaulakenguruiden lukumäärän takia jotkut pitävät niitä nykyään jo tuhoeläiminä. [9]
Punakaulakenguru (Macropus rufogriseus) on jättikenguruiden sukuun kuuluva keskikokoinen kengurulaji. Punakaulakenguru esiintyy luontaisesti itäisen Australian lauhkeilla ja hedelmällisillä seuduilla, mutta se on levinnyt ihmisen avustuksella myös Uuteen-Seelantiin, Britanniaan ja Ranskaan.
Punakaulakengurusta käytetään toisinaan myös nimitystä punaniskavallabi. Nisäkäsnimistötoimikunta on ehdottanut, että punakaulakengurun nimeksi vaihdettaisiin punaniskakenguru ja että nykyinen punakaulapikkuvallabi (Thylogale thetis) nimettäisiin punaniskavallabiksi.
Punakaulakengurun tuntomerkkejä ovat mustat kuonon ja jalkojen kärjet, valkoinen viiru ylähuulessa sekä pääosin harmaa turkki, joka on säkien ympärillä sävyltään punertava. Uros voi painaa yli 20 kilogrammaa ja saavuttaa 90 senttimetrin pituuden.
Punakaulakengurua esiintyy pensastoissa ja sklerofyllimetsissä kaikkialla itäisen Australian rannikko- ja ylänköseuduilla Rockhamptonista, Queenslandista Etelä-Australian rajalle, Tasmaniaan ja monille Bassinsalmen saarille saakka (vaikkakin on epäselvää, millä saarista populaatio on alkuperäinen ja mille se on levinnyt myöhemmin).
Tasmaniassa, Uuden Etelä-Walesin koillisosissa ja Queenslandin rannikkoseuduilla punakaulakengurun kanta on viimeisten 30 vuoden aikana kasvanut osittain metsästyksen vähentymisen ansiosta, osittain siksi, että metsänraivauksen seurauksena on pensaikkoisten seutujen laitamille syntynyt niittyjä, joilla kengurut voivat laiduntaa öisin; päivisin ne taas pääsevät hakeutumaan pensaiston suojaan kuumuudelta. Toistaiseksi tuntemattomasta syystä punakaulakenguru on Victorian osavaltiossa harvinaisempi kuin muualla Australiassa.
Kuten useimmat muutkin kengurut, punakaulakengurukin on pitkälti yksineläjä. Löyhästi yhteen kuuluvilla ryhmillä on kuitenkin monissa tapauksissa yhteisiä ruokailualueita. Varsinkin synkällä säällä kengurut usein iltapäivän taittuessa illaksi kokoontuvat syömään heinää ja muita kasveja lähelle metsän suojaa.
Punakaulakengurulla on kolme alalajia. Näistä Tasmaniassa esiintyvä Macropus rufogriseus rufogriseus, josta käytetään joskus nimitystä bennettinvallabi, on pienempi (kuten saaressa esiintyvät alalajit muillakin lajeilla lähes poikkeuksetta ovat). Sen karvapeite on pidempi ja karkeampi kuin mantereen yksilöillä. Bennettinvallabi lisääntyy loppukesästä, yleensä helmi–huhtikuussa. Se on sopeutunut elämään ihmisen läheisyydessä; se voidaankin nähdä laiduntamassa Hobartin ja muiden kaupunkimaisten alueiden niityillä.
Australian mantereella esiintyvä alalaji Macropus rufogriseus banksianus lisääntyy ympäri vuoden. Erikoinen yksityiskohta on, että vankeudessa elävät yksilöt säilyttävät luontaisen lisääntymisaikataulunsa: Bennettinvallabinaaraat, jotka tulevat tiineiksi normaalin lisääntymisaikansa ulkopuolella, lykkäävät synnytystään kesään, mikä voi merkitä jopa kahdeksan kuukauden odotusaikaa.
