Paksujalka (Burhinus oedicnemus) on paksujalkojen heimoon kuuluva kahlaajalaji. Lajin nimesi Carl von Linné Englannista 1758.
Ruskehtavan linnun höyhenpeitteessä on selvärajaiset mustat ja valkeat raidat siivissä, jotka näkyvät varsinkin linnun lentäessä. Sen silmät näyttävät pullistuvan päästä, sillä kallonmuoto muistuttaa krokotiilia tai liskoa. Jalat ovat voimakkaat. Nokka on päästä musta, tyvestä keltainen ja kahlaajalinnun nokaksi paksu. Pituus 41–43 cm, siipien kärkiväli noin 82 cm ja paino 400 –550 g.
Paksujalka pesii harvalukuisena Keski-Euroopassa ja Etelä-Euroopan kuivilla aromailla sekä Afrikassa ja Lounais-Aasiassa. Suomea lähimmät pesimäalueet ovat olleet Puolassa ja Saksan itäosissa, mutta laji on viime aikoina vähentynyt kaikkialla ja paikoin hävinnyt kokonaan. Nykyisin Euroopassa paksujalkaa tavataan enää lähinnä Unkarissa ja Alsacessa. Sen tuhoksi ovat koituneet maatalouden rakennemuutos, hyönteismyrkyt, munien keräily sekä metsästys. Maailman populaation suuruus on 140 000–330 000 yksilöä. Lajin kanta on elinvoimainen.
Lajia tavataan satunnaisesti Suomessakin. Suomen ensimmäinen havainto on vuodelta 1972 ja viimeisin toukokuulta 2010.[2]
Pohjoiset ja itäiset populaatiot ovat muuttolintuja, jotka talvehtivat Välimeren maissa ja Afrikan pohjoisosissa.
Paksujalka munii 1-3, tavallisesti 2 munaa maassa olevaan pesään. Pesä on usein pudonneen oksan tai pensaan suojassa. Haudonta-aika on 24-26 päivää, molemmat puolisot hautovat. Haudonta alkaa yleensä toisen munan tultua. Poikaset kuoriutuvat yleensä samana päivänä. Molemmat emot huolehtivat poikasista, jotka ovat pesäpakoisia. Ne oppivat lentämään 5-6 viikon ikäisinä. Pesii ensi kerran tavallisesti vasta 3-vuotiaana, mutta saattaa joskus pesiä jo 1-vuotiaana.
Paksujalka syö hyönteisiä, muita selkärangattomia ja pieniä liskoja.
Paksujalka (Burhinus oedicnemus) on paksujalkojen heimoon kuuluva kahlaajalaji. Lajin nimesi Carl von Linné Englannista 1758.
