Bœuf Musqué

Die muskusos (Ovibos moschatus) is ’n Arktiese soogdier van die familie Bovidae^[2] wat bekend is vir sy dik pels en vir die sterk reuk wat mannetjies tydens die bronstyd afgee om wyfies te lok, vanwaar die naam.^[3]

Die diere kom hoofsaaklik in Kanada en Groenland voor,^[4] met klein bevolkings in Swede, Siberië, Noorweë en Alaska.

Verwysings

Eksterne skakels

• Alex Trebek en John Teal, "Reintroduction of Muskox to Alaska"
• Wikimedia Commons het meer media in die kategorie Muskusos.

• Wikispecies het meer inligting verwant aan: Muskusos
• Hierdie artikel is vertaal uit die Engelse Wikipedia

El güe almizcleru o güe almizclado (Ovibos moschatus), tamién llamáu de forma menos frecuente toru almizcleru, ye una especie de mamíferu artiodáctilu de la familia Bovidae.^[2] Nun se reconocen subespecies.^[2] A pesar del so fuerte asemeyáu esternu colos bovinos (ye un casu de converxencia evolutiva), los gües almizcleros pertenecen a la subfamilia Caprinae, la mesma na que s'inclúin les cabres y oveyes. Esta interesada naturaleza manifestar nel nome científicu del xéneru, Ovibos, formáu por composición a partir de les pallabres llatines «ovis» («oveya») y «bos» («güe»). L'apellativu almizclero provien d'una serie de glándules secretores que presenten los machos y funcionen mientres la dómina de celu.

Carauterístiques

Puede algamar hasta 2,3 metros de llargor y 1,5 d'altor na cruz, según un pesu máximu de 400 kg. El cuerpu ye robustu y compactu, y les pates, cola y oreyes, d'escasu llargor. Ta recubiertu d'una capa doble de pelo formáu por una pelame internu, más trupu y curtiu, y otru esternu, llargu, llanudu y de color castañu escuru, que-y llega hasta la metá de les pates y camúdase poco primero de que empiece'l iviernu. Tou esto ayúdalu a faer frente a los fríos polares típicos de la tundra, d'onde ye orixinariu. Los exemplares adultos pueden llegar a vivir unos 25 años. Los cuernos tán presentes en dambos sexos, anque nel casu de les femes tán menos desenvueltos; tienen les sos bases, d'aspeutu estrapáu, nel centru del craniu y se curvan sobre sí mesmes nos estremos, de forma vagamente similar a los del búfalu cafre africanu.

Comportamientu

Los gües almizcleros son animales sociales que formen menaes mistes d'ente 10 y 100 individuos mientres tol añu, siendo más grandes pel hibiernu.

Escontra mediaos d'agostu, los machos compiten ente sigo pol derechu a la reproducción. Les femes coles que s'aparien van dar a lluz uno única cría 9 meses más tarde, al empiezu del branu árticu del añu siguiente. Si son femes van algamar el maduror sexual a los dos años, pero si son machos van tardar cinco años. Los gües almizcleros son unos grandes amigos de los sos pequeños y reaccionen protexéndolos con gran agresividá del ataque de los sos principales depredadores (aparte del home), los llobos. Cuando éstos ataquen, los animales adultos adquieren una formación en círculu, colos cuernos pa escontra fora, mientres los individuos nuevos protexer nel so interior. El círculu va rotando adulces con cuenta de nun sían siempres los mesmos exemplares quien faigan frente al acoso de los atacantes.

Distribución

Esta especie ye orixinaria d'Europa, onde s'afixo pasu ente pasu al fríu de les glaciaciones hasta'l puntu de nun poder vivir n'otru clima que'l periglaciar. A finales del Pleistocenu crució'l estrechu de Bering y pasó a Norteamérica, escastándose n'Europa y Asia al entamu del Holocenu. Nes primeres décades del sieglu XX foi cazáu hasta la estinción en Alaska, quedando apostráu al norte de Canadá y Groenlandia. Decidió protexéselo y reintroducilo nel territoriu estauxunidense d'onde sumiera. Darréu, la especie foi introducida tamién nel archipiélagu de Svalbard (1929, fallida), sur de Noruega (1932) y Siberia (1975). A pesar de que sigue siendo oxetivu de los cazadores, la especie gocia anguaño de bona salú y les sos poblaciones tán en procesu d'espansión. Envalórase que la población mundial ta ente 80 000^[3] y 125 000 exemplares,^[4] envalorándose qu'hai 68 788 viviendo na isla de Banks.^[5] En tiempos recién, la población introducida en Noruega llegó a degolar la frontera con Suecia.

Ver tamién

• Especies d'Artiodactyla

Referencies

Bibliografía

• The Atles of European Mammals. A. J. Mitchell Jones et al., Poyser Natural History, 1999.

Enllaces esternos

• Wikimedia Commons tien conteníu multimedia tocante a Ovibos moschatus.

Müşk öküzü və ya Qoyunöküz (lat. Ovibos moschatus) - boşbuynuzlular fəsiləsinin qoyunöküz cinsinə aid yeganə heyvan növü.

Şimali Amerikanın tundrasında, Kanadada, və Qrelandiyada Qoyunöküzlərin sürülərinə hal hazırda rast gəlmək olur. Norveçdə, Alyaskada və Şpitsberqdə qoyunöküzlər süni şəkildə yerləşdirilmişdir.

Qoyunöküzlərin hündürlükləri 145 santimetrə, çəkiləri 200-300 kiloqrama çatır, Bəzi hallarda yaşlı heyvanların çəkisi 400 kiloqrama çatır. Heyvanlar uzun yunlarının hesabına çox böyük görünürlər. Onların Yunları çox sıx və istidir. Boğazlarının altında və yanlarında tüklərin uzunluğu 90 santimetrə çarır. Qoyunöküzlərin genişalınlı başlarını Afrika camışlarının buynuzuna oxşar enli buynuzlar bəzəyir. Hədindənartıq soyuq havalarda Qoyunöküzlər bir-birlərinə bərk sixilaraq bədənlərini isti saxlayırlar. Yayda Qoyunöküzlər kiçiksürülər halında yaşayırlar. Digər vaxtlarda 100 heyvanın olduğu böyük sürülər halında yaşayırlar. Çənubda dişilər hər il bir bala, şimalda isə bir ildən bir bir bala doğurlar.Hamiləlik dövrü 9 ay çəkir. Dişilər balalarını 6 ay bəzi hallarda 1 ilə kimi südlə bəsləyirlər. 3-4 yaşından sonra Qoyunöküzlər çinsi yetkinliyə çatırlar.

İstinadlar

An ejen-musk (Ovibos moschatus) a zo ur bronneg arktikel.

Anavezet eo an ejened-musk evit o feur tev ha c'hwezh kreñv ar pared a reont gantañ evit desachañ ar parezed da vare ar gouennañ.

Ar spesad nemetañ eo er genad Ovibos.

Tiriad an ejen-musk

El bou mesquer (Ovibos moschatus) és un bòvid que pot arribar a fer 2,3 metres de longitud i 1,5 metres d'alçada a l'espatlla. Pot pesar fins a 400 kg. És originari de l'àrtic americà, però també n'hi ha poblacions al nord d'Àsia i Europa.

• Vida familiar: ramats de 10–20 animals amb un mascle adult i diverses femelles amb les seves cries.
• Principals depredadors: llop i més rarament, l'ós blanc.
• Dieta: herbes, joncs, flors, fulles de matolls.

Ecologia i comportament

Es tracta una espècie nòmada que recorre perpètuament la tundra àrtica, desplaçant-se 2 km al dia de mitjana entre llocs d'alimentació. Els períodes de pastura s'alternen amb els de descans, d'aproximadament 2,5 hores cadascú. Al contrari que moltes espècies, el bou mesquer emigra des de les terres baixes i fresques d'estiu a elevats altiplans nus a l'hivern. El principal motiu n'és l'alimentació: els altiplans exposats no acumulen neu a causa dels forts vents, fent molt més fàcil l'accés a la matèria vegetal. Llavors la distància entre les zones d'estiu i les d'hivern normalment no supera els 80 km. El patró característic de defensa d'aquesta espècie és un anell, amb els petits amagats al centre i els adults encarats cap a l'exterior. Mentre que aquest sistema és extremadament efectiu contra els atacs del llop, l'ha convertit en un fàcil objectiu per als caçadors amb armes de foc. Els conflictes entre mascles es produeixen durant tot l'any, tot i que la freqüència és més elevada en l'època de zel.

A Wikimedia Commons hi ha contingut multimèdia relatiu a: Bou mesquer

Pižmoň severní neboli tur pižmový nazývaný též jako pižmoň východní (Ovibos moschatus) je velké zvíře, které je dokonale přizpůsobeno silným mrazům vysokého severu.

Popis

Pižmoň severní je velké, zavalité zvíře se zakulacenou hlavou a poměrně krátkými končetinami. Pižmoň severní je sice o mnoho nižší než kráva, ale dosahuje skoro stejné hmotnosti 200–450 kg. Výška v kohoutku činí pouze 90–150 cm a jeho tělo je dlouhé 200–250 cm. Díky dlouhé a neobyčejně husté srsti pižmoň působí ještě nižším, ale robustním dojmem. Srst může měřit až 90 cm, takže na bocích sahá téměř k zemi. Na přední straně hlavy a končetinách je srst mnohem kratší. Zbarvení pižmoně je černohnědé až šedé, na hřbetě a čenichu světlejší. Mláďata někdy mívají na čele světlou skvrnu. Právě od dlouhé srsti je odvozen inuitský název pižmoně umiŋmak, což v překladu znamená „chlupáč“ či „vousáč“. Pižmoň má čtyřprsté končetiny, ale došlapuje jen na dva prsty, podobně jako např. kráva. Jeho ocas je hustě osrstěný a nápadně krátký. Hlava pižmoně je klabonosá, tvarem trochu připomíná hlavu domácího berana. Oči i boltce jsou nápadně malé a čenich je porostlý srstí až k nozdrám, takže není vytvořen mulec. Pod tlamou má pižmoň husté "vousy" z prodloužené srsti. Mezi nápadné znaky pižmoně patří rohy, které nosí obě pohlaví. Rohy mohou měřit až 70 cm a jsou velmi mohutné. Na čele se stýkají a jejich báze zde vytvářejí jakousi "čelenku", díky níž je čelo pižmoně doslova opancéřované. Rohy se od této báze ohýbají směrem dolů a k ostré špici se hákovitě zahýbají. Obrněné čelo používají samci pižmoňů při vzájemných soubojích v době říje nebo při obraně před vlky. Tvrdí se, že kulka z kulovnice, vystřelená na pižmoně, se od jeho čela odrazí.^[zdroj?]

Rozšíření

Pižmoni pocházejí z chladných stepí s kontinentálním suchým klimatem, proto jsou dost náchylní na deště kombinované s mrazem. Změna klimatu byl nejpravděpodobnější důvod vyhynutí těchto savců v Evropě (četné nálezy a fosílie dokládají, že žili i na území ČR) a Asii v poledové době, kdy se výrazně zvýšilo množství srážek.

Do dnešních dnů se podařilo pižmoňům přežít jen v odlehlých a pustých místech kanadské Arktidy a severovýchodního Grónska. Ale i tady téměř vyhynuli během 19. století, kdy do těchto oblastí začali pronikat obchodníci s kožešinami. Na poslední chvíli byly však vydány zákony na jejich ochranu. V rámci několika ochranářských programů byla zvířata na nějakých místech svého výskytu znovu vysazena, což způsobilo fakt, že dnes už znovu pižmoň oživuje kamenitou tundru i na Aljašce, na západě Grónska, na Tajmyrském poloostrově v Rusku a v Evropě ve dvou horských oblastech střední Skandinávie.

Díky tvrdému režimu ochrany jejich počet znovu stoupá a dnes se pohybuje mezi 50 až 60 tisíci zvířaty. Dokonce se v některých oblastech Kanady povoluje původním obyvatelům – Eskymákům – omezený lov několika desítek kusů ročně.

Způsob života

Pižmoň severní je zvíře žijící ve skupinách – v létě žije v menších skupinách a v zimě se houfuje do větších skupin, které mohou čítat až 100 kusů. V krutých mrazech polární noci vyhledávají pižmoni vichřicemi vyfoukané svahy kopců, kde je dostupná potrava v podobě větví, pupenů nízkých vrb, vřesovcovitých rostlin a uschlých travin.

Staří býci žijí samotářsky a jen v období rozmnožování se obklopují několika kravami. Říje začíná v druhé polovině září a trvá asi měsíc. Samci kolem sebe šíří pronikavý pach, podle kterého dostalo zvíře české pojmenování. Jedná se o výměšek žláz umístěných v srsti nad očima, který si vtírají do srsti na předních nohách.

Býci mezi sebou urputně bojují o přízeň krav. V plném trysku se na sebe řítí ze vzdálenosti několika desítek metrů a zvuk rohů narážejících do sebe je slyšet na velkou vzdálenost. Boj pokračuje tak dlouho, dokud jeden samec neustoupí. Březost krav trvá 8 měsíců a telata přichází na svět v květnu. Již od prvních dnů jsou telata schopna následovat matku i stádo. Plně se osamostatňují během prosince, kdy přestávají definitivně sát mléko. Jalovice jsou pohlavně dospělé v třetím roce života, býčci asi o dva roky později. Pižmoni severní se mohou dožít až 35 let.

Obranná strategie

U pižmoňů se vyvinul jeden z nejlepších způsobů obrany u býložravců proti predátorům. Při objevení nepřítele se vylekaná zvířata rychle sbíhají do kompaktního kruhovitého tvaru. Natisknou se k sobě tak, že zadek mají vevnitř a hrozivou hradbou skloněných čel s nebezpečnými rohy vně kruhu. Uvnitř kruhu se nacházejí telata a slabší zvířata. Nejstarší a nejsilnější členové stáda provádějí proti nepříteli tryskové útoky, které odradí i vyhladovělou smečku vlků.

Zatímco proti vlkům tato technika jednoznačně uspěla, proti člověku nikoli a stala se jim osudnou. Statečnost a soudržnost pižmoňů je pověstná už od pradávna. V novodobé historii se nejednou stalo, že lovec, který chtěl zabít jen několik kusů pro svou potřebu, musel zabít celé stádo. Pižmoni totiž hájí a neopustí ani mrtvá zvířata. Obranný pud se jim stává osudným i v dnešní době, kdy na sever proniká množství turistů. Pižmoni zaujímají kruhovou obranu i při postřehnutí malého letadla s turisty. Při přeletu je ale zachvátí panika a stádo se dává na bezhlavý útěk. Vystrašená zvířata také často udupou v panice svá telata.

Nebezpečné zvíře

Na většinu turistů působí pižmoni neohrabaně, a tak se nebojí přijít blíž, aby si živočicha prohlédli nebo vyfotografovali. To se jim ale většinou stává osudným. Pokud člověk překročí jejich útěkovou vzdálenost, která je asi 50–100 m, zvířata ještě varují. Hlasitě funí, nervózně potřásají hlavou a často hrabou některou z předních končetin. Pak již následuje překvapivě rychlý útok. V otevřeném prostranství je útěk zcela beznadějný. Proto se doporučuje udržet od zvířat vzdálenost 200 m.

Hrozba oteplování

Na dnešních největších ztrátách pižmoňů se podílejí převážně náhlé vpády teplého vzduchu vysoko na sever. Přežene-li se v zimě déšť, rouno pižmoňů promokne a následujícím mrazem zmrzne „na kámen“. Ležící pižmoni často přimrznou k zemi svou dlouhou srstí a už nevstanou. Šťastnější, kteří se pohybují, se přes ledový krunýř nedostanou k potravě a tak většina telat a starších kusů uhyne hlady. Tato plošná decimace je dávána do souvislosti s možným globálním oteplováním zeměkoule.

V literatuře

V románu Eduarda Štorcha Lovci mamutů přijede jeden z hrdinů, chlapec Veverčák, na poraněném pižmoňovi až do loveckého tábora. Před cca 20 tisíci lety, kdy se děj knihy odehrává, pižmoň skutečně žil i na českém území a společně se soby, divokými koňmi či mamuty se stával kořistí pravěkých lovců. Dokladem výskytu pižmoně na území Česka je např. neúplná kostra, nalezená v jeskyni Ovčí díra v Moravském krasu, celkově však jsou ve střední Evropě nálezy tohoto druhu, např. ve srovnání se soby, mamuty či jeskynními medvědy, dost vzácné.

Pižmoň severní v českých zoo

• Zoo Liberec
• Zoo Plzeň
• Zoo Olomouc
• Zoopark Chomutov

Reference

1. ↑ Červený seznam IUCN 2018.1. 5. července 2018. Dostupné online. [cit. 2018-08-10]

Externí odkazy

• Obrázky, zvuky či videa k tématu pižmoň severní ve Wikimedia Commons
• Taxon Ovibos moschatus ve Wikidruzích
• Galerie pižmoň severní ve Wikimedia Commons
• Informace o pižmoni severním na BioLibu
• Pižmoň v ZOO Olomouc

Moskusoksen (Ovibos moschatus) er et indtil 2 meter langt, skedehornet hovdyr fra arktisk Canada, samt Nord – og Østgrønland. I 1962 også indført i Vestgrønland. Dyret er indført til Norge og har derfra bredt sig ind i Jämtland i Sverige.

Dyret er kendetegnet ved en lang og tæt pels, samt brede hove og nedadbøjede, ved basen udfladede horn. Det strejfer rundt i små jagtflokke, der, hvis de angribes, danner en kreds med kalvene i midten. Dens primære føde er polarpilens kviste og blade. Moskusoksens uld betragtes af mange som en eksklusiv vare.

I parringstiden kan man se de store hanner på omring 350 kg løbe mod hinanden, pandebrask mod pandebrask. Det kan foregå en halv time. Taberen går væk, for at finde en anden han at kæmpe imod.

Den danske zoolog Christian Vibe flyttede 1962 og 1963 i alt 27 kalve fra Østgrønland via Zoologisk Have i København til Kangerlussuaq i Vestgrønland. Her havde de gode vækstbetingelser, og i 1994 blev bestanden anslået til omkring 3.000.^[2]

Grønlands Hjemmestyre har givet tilladelse til nedskydning af 1.000 eksemplarer om året for at holde bestanden nede. Dette er med til at give indtægter og kød til lokalbefolkningen.

Turister med tilladelse, kan nedlægge et trofæ. De er med til at holde bestanden nede. På den måde får lokale fangere penge og kød. Trofæet består af pandebrask med horn og skindet.^{[kilde mangler]}

Der findes tre underarter af moskusoksen

• Ovibos moschatus moschatus
• Ovibos moschatus niphoecus
• Ovibos moschatus wardi

Kilder

Eksterne henvisninger

• Wikimedia Commons har flere filer relateret til Moskusokse
• Animal Diversity Web: Ovibos moschatus
• Taxonomicon – Ovibos moschatus
• IUCN Red List of Threatened Species: Ovibos moschatus

Der Moschusochse (Ovibos moschatus), auch als Bisamochse oder Schafsochse bezeichnet, ist ein Paarhufer aus der Unterfamilie der Antilopinae; innerhalb derer gehört er in die Verwandtschaftsgruppe der Ziegenartigen (Caprini). Die bis zu 1,50 m hohen männlichen und bis zu 1,30 m hohen weiblichen Tiere sind Bewohner der arktischen Tundren und heute ursprünglich nur noch in Grönland, Kanada und Alaska zu finden. 1974 wurde jedoch in Nordsibirien auf der Taimyr-Halbinsel eine Herde Moschusochsen aus Kanada und Alaska wieder erfolgreich angesiedelt. Kleinere Herden ursprünglich grönländischer Tiere leben inzwischen auch in Norwegen und Schweden. Der Gesamtbestand wird heute auf etwa 145.000 Tiere geschätzt.

Paläontologie

Die Vorläufer der heutigen Moschusochsen entwickelten sich vor etwa einer Million Jahren in der Tundra des nördlichen Zentralasien.

Die ältesten Fossilien der Moschusochsen-Gattung Ovibos wurden in Deutschland gefunden und stammen aus der Mindeleiszeit. Diese pleistozänen Moschusochsen unterscheiden sich von der heutigen Form durch größere Körpermaße und sonstige Merkmale und werden deshalb zoologisch meist als eigene Art (Ovibos pallantis im Gegensatz zu Ovibos moschatus) eingestuft. Ihr Verbreitungsgebiet erstreckte sich über die nördlichen Teile Eurasiens und Nordamerikas, das sie vor etwa 500.000 Jahren über die Beringstraße erreichten. In besonders kalten Zeitabschnitten zogen sie sich weit nach Süden zurück und gelangten bis nach Ungarn, Frankreich und vermutlich sogar Nordspanien. Am Ende der Würmeiszeit gingen vor allem die Bestände der eurasischen Vorkommen zurück, vermutlich durch das Verschwinden der Mammutsteppen und trockenen Tundren verursacht. Diese trockenen Flächen wurden durch feuchte Moostundren und dichte Wälder abgelöst, die den Moschusochsen als Lebensraum wenig zusagen. In Eurasien hielten sie sich am längsten auf der Taimyr-Halbinsel, von wo sie erst vor etwa 4000 Jahren verschwanden. Das Aussterben der eurasischen Moschusochsen fällt zeitlich mit dem der letzten Mammuts auf der nordsibirischen Wrangelinsel zusammen. Im Norden von Nordamerika und in Nordostgrönland überlebten die Moschusochsen dagegen bis in die Gegenwart.

Paläontologische Funde zeigen, dass der Moschusochse die letzte nicht ausgestorbene Art eines mehrere Arten umfassenden Hornträger-Zweiges ist. Sein Überleben verdankt der Moschusochse offenbar der Anpassung an extrem kalte Standorte. Die ausgestorbenen Arten waren dagegen an wärmere Klimazonen angepasst (z. B. der Praeovibos priscus, der trotz dieser Bezeichnung keinen Vorläufer, sondern eine parallel zu Ovibos moschatus existierende Art darstellte).

Während des Pleistozäns war der größer und schlanker als Ovibos moschatus gewachsene Helm-Moschusochse (Symbos cavifrons = Bootherium bombifrons oder Bootherium sargenti) in Nordamerika weit verbreitet. Mit der Bestimmung seiner Fossilfunde tat sich die zoologische Forschung schwer: Zunächst hielt man den Helm-Moschusochsen für eine ausgestorbene Bisonart (Bison appalachicolus), dann wurde Bootherium, heute allgemein als Weibchen von Symbos cavifrons eingestuft, als eigene Gattung beschrieben. Andere fossile Moschusochsen waren Euceratherium collinum, eine an Gebirgsgegenden angepasste Moschusart, und Soergelia mayfieldi.

Herkunft des Namens

Ihren Namen verdanken die Moschusochsen dem Umstand, dass die Männchen zur Paarungszeit eine Substanz in den Urin abgeben, die moschusartig süßlich riecht; eine Moschus-Drüse wie etwa die Moschustiere besitzen die Moschusochsen jedoch nicht. In Inuktitut, der Sprache der Inuit, heißt der Moschusochse Umimmaq (d. h. „Tier mit Fell wie ein Bart“, von umik „Bart“). Der lateinische Artname Ovibos bedeutet „Schafsochse“.

Verbreitung

Heute leben Moschusochsen in größerer Zahl in Grönland, Kanada, Sibirien und Alaska sowie als kleinere Herden in Norwegen und Schweden. Allerdings ist nur ihr Vorkommen im Norden Kanadas und im Nordosten von Grönland natürlichen Ursprungs. In Alaska wurden die Moschusochsenbestände um die Wende zum 20. Jahrhundert ausgerottet. Eine Wiederansiedlung gelang, nachdem grönländische Moschusochsen in den 1930er Jahren auf der vor der Westküste Alaskas gelegenen Insel Nunivak ausgesetzt worden waren und sich von dort aus wieder entlang des arktischen Festlands verbreiteten.

Wiederansiedlungen in anderen Regionen Grönlands, in Sibirien und in Norwegen verliefen ebenfalls erfolgreich. Im norwegischen Dovrefjell-Nationalpark bedurfte es allerdings 20 Jahre dauernder Versuche, bis 1947 die Wiederansiedlung einer Moschusherde gelang. 2011 lebten im Dovrefjell-Nationalpark etwa 300 Tiere. Heute in Schweden lebende Tiere entstammen einer aus einem Bullen, zwei Kühen und zwei Kälbern bestehenden Herde, die 1971 von Norwegen hierher wechselte. Auch auf der im Nordpolarmeer gelegenen russischen Wrangelinsel, die 2004 von der UNESCO zum Weltnaturerbe erklärt wurde, konnten Moschusochsen erfolgreich ausgesetzt werden; sie bilden inzwischen eine Herde von etwa 100 Tieren. Ebenso gelang die Ansiedlung auf der Taimyr-Halbinsel. Ansiedlungsversuche auf Island sind dagegen bislang gescheitert (siehe auch die unter Gefährdung aufgeführte Bestandstabelle).

Lebensraum und Lebensweise

Moschusochsen bevorzugen als Lebensraum niederschlagsarme Tundren. Sie tolerieren große Kälte, sind aber empfindlich gegen anhaltende Feuchtigkeit. Überwiegend halten sie sich in tiefer gelegenen Ebenen und Flusstälern auf, in denen sich während des Sommers Schmelzwasser und die geringen Niederschläge auf dem Permafrostboden sammeln und eine für arktische Verhältnisse saftige Vegetation wachsen lassen. Sie ernähren sich von Holzgewächsen wie Birken und Weiden, von denen sie die Blätter abstreifen, und von Kräutern wie Sauergräsern und Süßgräsern, weiterhin von Flechten und Moosen.

Männliche Tiere weisen nur während einer Zeit von zwei Monaten im Jahr eine positive Nahrungsbilanz (Gewichtszunahme) auf, und während weiterer vier Monate ist ihre Nahrungsbilanz neutral (keine Gewichtsveränderung). Weibliche Tiere haben während fünf Monaten im Jahr eine positive Nahrungsbilanz und während der verbleibenden sieben Monate eine negative Nahrungsbilanz. Beide Geschlechter zehren während des langen arktischen Winters von ihren Fettreserven. Die Weibchen nutzen darüber hinaus ihre Fettreserven in den Zeiten, in denen sie ihre Kälber säugen.

Gelingt es einem Tier wegen schlechter Weide- und Wetterbedingungen nicht, eine für den Winter ausreichende Fettreserve aufzubauen, droht der Hungertod, meist im Spätwinter und zu Frühjahrsbeginn.

Von der Anwesenheit der Moschusochsen profitieren eine Reihe anderer Tierarten: Schneeammern und Spornammern etwa polstern ihre Nester mit der überall in der Tundra zu findenden weichen Moschusochsenwolle aus; im Winter fressen Eishasen und Schneehühner von den von Moschusochsen frei gescharrten Pflanzen. In der Nähe von Moschusochsen beobachtet man nicht selten auch Polarfüchse, doch gibt es dafür bisher keine Erklärung.

Körperbau

Gestalt und Größe

Moschusochsen besitzen eine stämmige Gestalt mit dicken, vor Kälte schützenden Fettpolstern. Auffällig sind der Buckel über der Schulter und der im Verhältnis zum übrigen Körper große Kopf. Ausgewachsene Tiere tragen außerdem eine ausgeprägte Mähne, die vom Widerrist bis zum Hornansatz reicht. Die männlichen Tiere wiegen 300–400 kg, sind 2,50 m lang und erreichen eine Schulterhöhe von ca. 1,50 m. Die Kühe wiegen 200–300 kg, werden 2,30 m lang und bis zu 1,30 m hoch.

Hörner

Die bei beiden Geschlechtern kräftig ausgebildeten Hörner sind mit nach oben gerichteten Spitzen gebogen. Die Hornbasen an der Stirn der Männchen sind als elastische Wülste verdickt und verbreitert, sehr dicht beieinander während ein Fellband die Hörner der Weibchen trennt.

Sie fangen schon beim vier- bis sechswöchigen Kalb zu wachsen an, doch ist die Hornbildung erst um das sechste Lebensjahr abgeschlossen. Etwa gleich lang dauert es auch, bis die Weibchen ihr Endgewicht erreicht haben, während bei den Männchen das Wachstum erst ein Jahr später endet.

Die Hörner werden als Waffe gegen Raubtiere und von männlichen Tieren zusätzlich während der Brunft eingesetzt.

Augen

Das Auge des Moschusochsen ist an die besonderen Bedingungen des arktischen Lebensraums gut angepasst: Große Pupille und hochempfindliche Netzhaut gewähren einerseits ausreichende Sehfähigkeit, wenn die Sonne während der Wintermonate unter dem Horizont bleibt und als einzige Lichtquelle Mond und Sterne dienen. Andererseits kann sich die Pupille zu einem horizontalen Schlitz verengen oder ganz verschließen und so vor Schneeblindheit schützen. Außerdem schützen Pigmentkörperchen die Netzhaut vor blendendem, von Schnee reflektiertem Sonnenlicht.

Hufe

Die Hufe sind breit, rund und scharfkantig. Mit den größeren Vorderhufen sind die Moschusochsen in der Lage, Schnee wegzukratzen oder Eis aufzubrechen.

Fell

Das lange, dichte Fell der Moschusochsen ist aus mehreren unterschiedlichen Haararten zusammengesetzt und reicht fast bis zu den Hufen hinunter. Vor allem das sehr dichte Winterfell lässt die Tiere massig erscheinen. Gegen Ende des Winters ist dieses Haar ausgeblichen und die Fellfarbe überwiegend gelbbraun statt dunkel- bis schwarzbraun. Am Sattel und an den Füßen kommen auch hellbeige bis gelbbraune Haarfarben vor; Scrotum und Euter sind graubeige. Einzelne Tiere und auch manche Populationen haben helle Haare auch im Gesicht. Ältere Tiere sind generell etwas heller gefärbt.

Unmittelbar auf der Haut liegt ein dichtes, 5 cm langes Unterfell aus feiner Wolle. Es bedeckt das ganze Tier außer an Hufen, Hörnern und einer kleinen Stelle zwischen Nüstern und Lippen; sein Wechsel erfolgt in den Monaten Mai bis Juli. Darüber liegt eine Schicht grober Schutz- oder Grannenhaare, die wesentlich länger (45 bis 62 cm) sind und vor allem Hinterteil, Bauch, Flanken und Kehle bedecken. Das längste Schutzhaar wird an der Kehle getragen – daher der Name Umimmaq.

Die Haut besitzt keine Talgdrüsen, weshalb die Haare Wasser und Regen nicht abweisen können. Die an eine überwiegend trockene Umgebung gewöhnten Tiere sind besonders gefährdet: Nässe führt bei ihnen nicht selten zu tödlich endenden Erkältungskrankheiten.

Kälber haben bei der Geburt zimtfarbenes Deckhaar und ein Unterfell aus dunkler Wolle, das sie gemeinsam mit den isolierenden Fettdepots vor der Kälte schützt. Das längere Deckhaar erscheint erstmals am Ende des ersten Lebensjahres.

Wie erwähnt, verlieren die Moschusochsen zur Mitte des Sommers ihre Unterwolle. Da ihr Wechsel nicht gleichzeitig mit den Grannenhaaren erfolgt und die feinen Wollhaare an den Grannen haften bleiben, wirken die Tiere eine Zeitlang sehr zottig.

Die Unterwolle der Moschusochsen zählt zu den feinsten natürlichen Fasern. Bezogen auf ihr Gewicht ist sie achtmal wärmer als Schafswolle und so weich wie die Unterwolle der Kaschmirziegen. In Alaska hat man deshalb Versuche unternommen, Moschusochsen als Wollelieferanten zu domestizieren. Aus dem Fell der halbzahmen Tiere wird die Unterwolle von Hand herausgekämmt und zu hochwertigen Schals und Pullovern verarbeitet. Ein domestizierter Moschusochse liefert durchschnittlich 2,5 kg Wolle im Jahr, woraus Wollgarn von rund 18 km Länge mit einem Handelswert von ca. 8.200 US-Dollar hergestellt wird. Die Wolle ist unter der Inuktitut-Bezeichnung Qiviut im Handel.

Fortpflanzung

Weibliche Moschusochsen werden im Alter von etwa vier Jahren fortpflanzungsfähig. Männliche Tiere erreichen ihre sexuelle Reife nach sechs Jahren. Nur in Lebensräumen mit außergewöhnlich guten Bedingungen, wie sie beispielsweise im norwegischen Dovrefjell gegeben sind, werden die Tiere früher geschlechtsreif.

Die Paarungszeit liegt in den Sommermonaten Juli und August. Die Kuh ist 7 bis 9 Monate trächtig und gebiert meist nur ein Kalb, das bei der Geburt etwa 10 bis 14 kg wiegt. Jährliche Geburten sind möglich; das hängt jedoch von den Bedingungen des Lebensraums ab.

Bei der Geburt verfügt das Kalb über einen Vorrat an braunem Fettgewebe, das der Wärmeproduktion dient. Der Biogeograf Chris Lavers, University of Nottingham (Großbritannien), berichtet, dass es einem Moschusochsenkalb möglich ist, diesen Brennstoffvorrat so zu nutzen, dass 13 Mal so viel Wärme freigesetzt wird wie bei einem Menschen im Ruhezustand.

Die Säugezeit beträgt bis zu 15 Monate, obwohl die Kälber bereits eine Woche nach der Geburt zu grasen beginnen.

Verhalten

Verhalten in der Herde

Während des Sommers umfasst eine Herde 5 bis 15, im Winter bis zu 100 Tiere. Der Natur-Essayist und Fotograf Barry Lopez erklärt, dass es problematisch ist, aus einzelnen Beobachtungen auf die Herdenzusammensetzung und typische Verhaltensmuster zu schließen. Er hebt bei den Moschusochsen als einzigartig unter den Wiederkäuern hervor, dass sie besonders engen Körperkontakt zueinander halten und selbst während der Flucht Schulter an Schulter und Flanke an Flanke galoppieren.^[1] Die Herden verhalten sich jedoch nicht nur während der Flucht synchron. Auch die Fress- und Ruhephasen, die jeweils 100 bis 150 Minuten dauern, werden von der gesamten Herde eingehalten.

Anders als Rentiere und insbesondere Karibus unternehmen Moschusochsen keine großen Wanderungen, sondern durchziehen täglich langsam ihr Revier und legen dabei durchschnittlich etwa 2 km zurück. Bullen wie Kühe beeinflussen die Bewegung der Herde und ihr Verhalten. So ergaben z. B. Beobachtungen in Norwegen, dass dort stets eine ältere Kuh die sich möglichst gradlinig bewegenden Tiere anführt.

Auch liegen die Sommer- und Winterreviere häufig nur wenige Kilometer auseinander. Im norwegischen Dovrefjell, wo für die Tiere besonders gute Lebensbedingungen herrschen, halten sie sich das ganze Jahr über in einem Gebiet auf, das nur etwa 8 mal 13 km misst.

Verhalten gegenüber Fressfeinden

Die natürlichen Feinde der Moschusochsen sind Polarwölfe, gelegentlich auch Eis- und Braunbären (bzw. Grizzlybären). Bei Angriffen fliehen die Tiere zunächst an einen etwas erhöhten oder flach mit Schnee bedeckten Ort und wenden sich dann in einer phalanxförmigen Aufstellung mit dem Gesicht dem Angreifer zu. Werden sie z. B. durch Wölfe eingekreist, ist diese Phalanx kreisförmig; die Jungtiere stehen geschützt innerhalb dieses Kreises. Einzelne Tiere – Bullen, Kühe, aber auch Halbwüchsige – brechen dann immer wieder aus dem Kreis aus und attackieren die Angreifer. Wölfe sind bei ihrem Angriff nur erfolgreich, wenn es ihnen gelingt, ein solches attackierendes Tier von der Herde abzudrängen, oder wenn sie durch eine Lücke in der Phalanx ein Kalb ergreifen können.

Verhalten während der Brunft

Während der Brunftzeit kommt es unter den Bullen zu beeindruckenden Rangkämpfen. Zu den Drohgebärden vor dem eigentlichen Kampf gehören neben herausforderndem Brüllen das Reiben der Voraugendrüsen am Boden oder am Vorderbein und während eines langsamen und steifbeinigen Parallelschritts das seitliche Zeigen von Hörnern und Kopf. Beim eigentlichen Kampf galoppieren die Bullen frontal aufeinander zu und prallen mit den Stirnen voll Wucht aufeinander. Dies kann sich bis zu zwanzigmal wiederholen. Der Aufprall ist dabei so heftig, dass einer der beiden Kämpfer nicht selten auf die Hinterkeulen zurücksinkt oder beide Tiere sich aneinander hoch richten. Zum Kampfverhalten gehört es auch, dass die Widersacher einander in die Seiten stechen und sich so gelegentlich sogar tödlich verletzen.

Verlierer sondern sich in der Regel von der Herde ab und leben in der Folge einzelgängerisch oder schließen sich mit anderen männlichen Tieren zusammen. In der Herde werden sie nur noch geduldet, wenn sie sich gegenüber dem Leitbullen unterwürfig verhalten.

Die Werbung um die Weibchen beginnt im Juni. Der Leitbulle folgt dann seinen Weibchen, beriecht sie ausgiebig und beginnt mit angehobenem Kopf zu flehmen. Die Werbung wird bis August immer intensiver. Zur Paarung bleibt die Kuh stehen, während der Bulle aufreitet und ihre Flanken mit den Vorderläufen umklammert.

Natürliche Todesursachen

Die Weibchen werden selten älter als 20 Jahre; die Bullen vergreisen dagegen schon mit etwa 15 Jahren. Hauptsächliche Todesursache ist das Verhungern, wenn im Vorjahr nicht ausreichende Fettreserven aufgebaut werden konnten, um den langen arktischen Winter zu überstehen. Auch Tod durch Erfrieren oder Ertrinken ist üblich, wenn Tiere im Frühjahr durch das Eis der zugefrorenen Flüsse brechen. Meist werden die geschwächten Moschusochsen Opfer von Raubtieren. Manche sterben auch an Verletzungen, die sie sich während der Brunftkämpfe zugezogen haben.

Mensch und Moschusochse

Gefährdung durch Menschen

Für einen mit Gewehr ausgerüsteten, von Jagdhunden begleiteten Jäger sind Moschusochsen leichte Beute, da die Tiere beim Angriff von Hunden wie bei dem von Wölfen ruhig in einem Verteidigungsring verharren und so ein ideales Ziel abgeben. Für die Eskimos waren Moschusochsen seit jeher wertvolles Jagdwild, das ihnen neben Fleisch, Haut und Wolle auch Horn und Knochen lieferte.

Die Jagd auf Moschusochsen erreichte gegen Ende des 19. und zu Beginn des 20. Jahrhunderts ihren Höhepunkt. Die großen Polarexpeditionen nutzten das Fleisch der Moschusochsen nicht nur zur menschlichen Ernährung, sondern auch als Futter für Schlittenhundgespanne. Auch Walfänger schätzten Moschusochsenfleisch. Die Hudson’s Bay Company (HBC) trieb schwunghaften Handel mit den Fellen; zwischen 1888 und 1891 verkaufte die HBC gemäß eigenen Berichten 5.408 Moschusochsenfelle.

Zum Niedergang der Moschusochsenpopulation trug auch der Ankauf von Kälbern durch zoologische Gärten bei: Zum Einfangen der Kälber schoss man die erwachsenen Tiere einer Herde einfach nieder, und auf diese Weise dürften für die 250 Moschusochsenkälber, die zwischen 1900 und 1925 an Zoos verkauft wurden, ca. 2000 erwachsene Tiere hingemetzelt worden sein. Nach Bekanntwerden der Fangmethoden stellten die Zoos nach 1925 den Erwerb von Moschusochsen ein.

In Kanada sind die Moschusochsen seit 1917 und in Teilen Grönlands seit 1974 unter Schutz gestellt. Die Bestände haben sich dadurch wieder deutlich erholt (siehe nachfolgende „Bestandstabelle“). Aus Gründen der Traditionspflege hat Kanada den dort lebenden Inuit eine beschränkte Bejagung erlaubt: Seit 1970 sind den Inuit jährlich 20 Moschusochsen zur Jagd freigegeben; Felle und Wolle dürfen verkauft werden. Auch in Grönland ist außerhalb der Nationalparks eine begrenzte Jagd erlaubt. In Alaska wird versucht, Moschusochsen so weit zu domestizieren, dass die Wolle gewonnen werden kann (siehe obigen Abschnitt Fell).

IUCN-Einstufung und Bestand

Die IUCN führt den Moschusochsen gegenwärtig nicht als bedroht. In Deutschland sind nach der aufgrund des Bundesnaturschutzgesetzes erlassenen Bundesartenschutzverordnung Handel und Einfuhr von Moschusochsen verboten, um die Jagd nicht zu begünstigen.

Gefährdung von Menschen

Moschusochsen sind für den Menschen relativ selten gefährlich. In Norwegen wurden z. B. bislang zwei Menschen von angreifenden Moschusochsen getötet. Da sich bedroht fühlende Moschusochsen nicht immer flüchten, sondern ihre Verteidigungsstellung einnehmen und von ihr aus unversehens angreifen können, wird den Besuchern des Dovrefjells nahegelegt, einen Abstand von mindestens 200 m zu den Tieren einzuhalten, mit Hunden sogar von mindestens 500 m.

Unterarten

• Alaska-Moschusochse (Ovibos moschatus moschatus) in Alaska, Kanada und Russland
• Grönland-Moschusochse (Ovibos moschatus wardi) in Grönland, Svalbard, Norwegen und Schweden, mit weißem Fellfleck auf der Stirn

Nächste verwandte Tierarten

Als am nächsten verwandte Tierart galt nach bisherigem Wissensstand der nordtibetische Takin. Als weitere Verwandte wurden der Serau, die Gämse, die Schneeziege und der Mähnenspringer angesehen. Die nahe Verwandtschaft zwischen dem Takin und dem Moschusochsen wurde von Wissenschaftlern seit 1850 vermutet, da sich beide Tiere in Körperbau und Verhalten ähneln. Genetische Untersuchungen der Wissenschaftlerin Pam Groves bestätigen dies jedoch nicht. Ihre Untersuchungen legen stattdessen nahe, dass der nächste Verwandte der Goral ist, eine kleine Ziegenart aus Asien, die sich vom Moschusochsen äußerlich deutlich unterscheidet.

Quellenangaben

1. ↑ Barry Lopez: Arktische Träume. 1987, S. 96, 98 f.
2. ↑ ^{a b c} Stand 1991–2005. — https://apiv3.iucnredlist.org/api/v3/taxonredirect/29684. In: IUCN 2013. The IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.1.
3. ↑ Stand 2010. — Taras Sipko: „Reintroduction of Musk ox in the Northern Russia.“ (Memento vom 5. September 2015 im Internet Archive) Large Herbivore Network, 2011. Tabelle: Musk-ox-reintroduction-figures.JPG (Memento vom 18. Oktober 2014 im Internet Archive), Karte: muskox-areal-in-Russia.jpg (Memento vom 16. April 2014 im Internet Archive)
4. ↑ Stand 2012. — Norwegische Wikipedia: Moskusfe
5. ↑ Stand 2011. – Sophie Tunros: „Swedish musk ox population history.“ Linköpings universitet 2011.

Literatur

• Wolf Keienburg (Hrsg.): Grzimeks Enzyklopädie. Bd. 5. Säugetiere. München 1988. ISBN 3-463-42005-8
• Jochen Niehammer, Franz Krapp (Hrsg.); Handbuch der Säugetiere Europas. Wiesbaden 1986. ISBN 3-89104-026-1
• Chris Lavers: Warum Elefanten große Ohren haben – dem genialen Bauplan der Tiere auf der Spur. Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach 2001. ISBN 3-7857-2047-5
• Barry Lopez: Arktische Träume. Düsseldorf 1987 ISBN 3-442-72642-5 (mit dem National Book Award ausgezeichnet)
• Jork Meyer: Sex ratio in muskox skulls (Ovibos moschatus) found at East Greenland - Geschlechterverhältnis bei Schädeln des Moschusochsen (Ovibos moschatus) in Ostgrönland. (Memento vom 19. Februar 2009 im Internet Archive) (PDF; 302 kB) in: Beiträge zur Jagd- und Wildforschung. 29.2004, 187–192.
• Günter Biallawons: Mein Norwegen, Land der Stille, Land des Lichts. Die Moschusochsen vom Dovrefjell. Tecklenborg, Steinfurt 2000. ISBN 3-924044-85-6
• Erhard Treude: Zur Moschusochsen-Haltung in Nouveau-Québec, in: Hans-Josef Niederehe, Alfred Pletsch (Hg.): Beiträge zur landeskundlich-linguistischen Kenntnis von Québec. Geographische Gesellschaft, Trier 1977, S. 126–139

Weblinks

• Seite Moschusochse des VdZ (Verband der Zoologischen Gärten e.V.)
• Takin als nächster Verwandte des Moschusochsen? – Englische Mitschrift einer Radiosendung des Arctic Science Journeys
• Ovibos moschatus in der Roten Liste gefährdeter Arten der IUCN 2006. Eingestellt von: Caprinae Specialist Group, 1996. Abgerufen am 12. Mai 2006.

La bove muscosa (Ovibos moschatus; en Inuktitut: ᐅᒥᖕᒪᒃ, umingmak, "la barbida") es un mamal con ungulas de la artica de la familia de boves, notada per sua pelo densa e per la odor forte emeteda par mases entre la saison de corte per atrae femas, pd musco. La boves muscosa abita xef en Gronland e Nunavut e la Teritorios Norde-Ueste de Canada, con manadas peti en Alaska, yukon, Scandinavia, e Sibir.

Lo buòu muscat ( Ovibos moschatus ), (en inuktitut ᐅᒥᖕᒪᒃ, ingmak), es un ongulat de l'Artic de la familha Bovidae, conegut per son pelatge espés e per la fòrta odor emesa pels mascles durant la sason dels amors per traire las femes . Son nom Inuktitut "umingmak" che eltradutz per "lo barbut". Los buòus muscats vivon principalament en Groenlàndia e dins lo nòrd de Canadà dins los Territòris del Nòrd-Oèst e Nunavut, ^[1] amb las populacions introduitas als Estats Units en Alaska, als territòris canadencs de Yukon, dins la peninsula escandinava e en Siberia.

Evolucion

Coma sòci de la sosfamilha Caprinae e de la familha Bovidae, lo buòu muscat es pus pròche de la feda e de la cabra que non pas del buòu; pasmens, es classat dins son genre pròpri, Ovibos (Latin: "sheep-ox"). Es un dels dos pus gròsses caprinae encara existent, amb lo taquin.^[2] Emai que lo taquin e lo buòu muscat foguèsson autrecòps considerat coma estreitament ligats, lo taquin ten pas de caracteristicas comunas ovibovinas, coma la morfologia de las banas especializada del buòu muscat, e las analisis geneticas demòstran que sos linhatges se separèron al començament de l’evolucion caprina. Los parents vivents pus pròches del buòu muscat semblan èsser los gorals del del genre Naemorhedus, uèi comuns dins nombroses païses de l'Asia centrala e orientala. La vaga semblança entre taquin e buòu muscat deu èsser considerada coma un exemple d'evolucion convergenta.

1. ↑ /animal_life.htm La vie animale au Groenland - une introduction par l'office du tourisme. Greenland-guide.gl. Récupéré le 15/09/2011.
2. ↑ Burnie D and Wilson DE (Eds.), Animal: The Definitive Visual Guide to the World's Wildlife. DK Adult (2005), (ISBN 0-7894-7764-5)

Kutoka Wikipedia, kamusi elezo huru

Maksai aktiki (pia huitwa Maksai maski kutoka jina la Kiingereza "muskox"; Kisayansi: Ovibos moschatus) ni mnyama wa Aktiki wa jenasi Ovibos mwenye manyoya mengi na harufu ya maski. Maksai aktiki wanaishi maeneo ya Aktiki ya Kanada na Grinlandi, na pia nchini mwa Uswidi, Siberia na Norwe.

Makala hii kuhusu mnyama fulani bado ni mbegu.
Je, unajua kitu kuhusu Maksai aktiki kama uainishaji wake wa kibiolojia, maisha au uenezi wake?
Labda unaona habari katika Wikipedia ya Kiingereza au lugha nyingine zinazofaa kutafsiriwa?
Basi unaweza kuisaidia Wikipedia kwa kuihariri na kuongeza habari.

Ili kupata maelezo kuhusu masanduku ya uanapwa ya spishi angalia: Wikipedia:WikiProject Mammals/Article templates/doc.

Moskusneyt ella moskusoksar, eru arktisk jóturdýr ið hvørki eru neyt ella seyðir. Núverandi náttúrliga útbreiðslan er Grønland og Norður Amerika. Fram til síðstu ístíð, livdu moskusneyt eisini í Europa og Asia, og eru moskusneyt slept uppaftur í Siberia og Noregi (haðani tey hava spjatt seg til Svøríkis. Moskuneyt vórðu eisini slept uppaftur á Svalbarði men doyðu útaftur har.

Qoʻyhoʻkiz, qoʻybuqa, mushkli qoʻyhoʻkiz (OU1008 tozspaShz) — quvushshoxlilar oilasiga mansub juft tuyoqli sut emizuvchi hayvon. Grenlandiya, Kanada, Arktika arxipelagidagi orollarda tarqalgan. Shpitsbergen, Nunivak, Nelson orollari va Alyaskaga olib kelingan. Pleystotsen, qisman golotsenda Yevrosiyo va Shim. Amerikada ham koʻp boʻlgan. Boʻyi (yagʻrinidan) 1,1 m ga yaqin, tanasining uz. 2,5 m cha, ogʻirligi 300 kg cha.

Gavdasi uzun (60—90 sm li) qora koʻngʻir jun bilan qoplangan. Boʻyni qisqa va yoʻgʻon. Shoxining asosi yoʻgʻon, uchi qayrilgan. 20—30 bosh Q. poda boʻlib yashaydi. Avgust-sentabrda urchiydi. Boʻgʻozlik davri 9 oy. 1—2 ta bola tugʻadi. Lishaynik, mox va oʻtlar bilan oziqlanadi. Q. soni kamayib ketgan (25 ming boshga yaqin), muho-faza qilinadi. Rossiyaning shim. hududlariga Kanadadan olib kelib koʻpaytirilmokda.

Ο μοσχόβους (Ovibos moschatus) ή μοσχοφόρος μόσχος είναι μηρυκαστικό θηλαστικό του Αρκτικού κύκλου, ανήκει στην οικογένεια των βοοειδών (Bovidae), στη τάξη των αρτιοδακτύλων και απαντάται στη Γροιλανδία, στην Αλάσκα και στον Καναδά. Το όνομά του προέρχεται από τη χαρακτηριστική μυρωδιά μόσχου που εκλύει το αρσενικό στο 5ο έτος της ηλικίας του κατά την περίοδο του ζευγαρώματός του με το θηλυκό^[2][3]. Κινδύνευσαν με εξαφάνιση τόσο από τους κυνηγούς, όσο και από τις κλιματικές αλλαγές. Μεγάλοι πληθυσμοί τους υπάρχουν στην Βόρεια Αμερική, ενώ μικρότεροι έχουν επανεισαχθεί στη Σουηδία, στη Σιβηρία και στη Νορβηγία^[2].

Τάση παγκόσμιου πληθυσμού

• Σταθερή →^[4]

Συστηματική ταξινόμηση

Ο μοσχόβους περιγράφηκε από τον Γερμανό ζωολόγο Ζίμμερμαν το 1780. Παρ' όλο που μοιάζει με βούβαλο, ανήκει στα Αιγώδη, την ίδια υποοικογένεια δηλαδή με τα πρόβατα και τις κατσίκες.

Μορφολογία

Ο μοσχόβους είναι εντυπωσιακό σε όγκο, εξ αιτίας των στρώσεων μόνωσης που διαθέτει κάτω από το δέρμα του. Το σώμα του καλύπτεται από μακρύ σκούρο τρίχωμα καθώς και χαρακτηριστικά πυκνή χαίτη στο λαιμό και τους ώμους. Έτσι καταφέρνει να αντέχει σε θερμοκρασίες χαμηλότερες των -40ο C. Αν οι συνθήκες είναι ακόμα χειρότερες προτιμά να ξαπλώνει στο χιόνι αντί να παραμένει όρθιος στον παγωμένο αέρα. Στην κεντρική ζώνη του μετώπου φέρει κοίλα κέρατα που στρίβουν πλάγια και προς τα κάτω κι ύστερα γυρίζουν προς τα επάνω^[2][3].

Βιομετρικά στοιχεία

• Μήκος σώματος: ♂ 200 έως 250 εκατοστά, ♀
• Ύψος στο ακρώμιο: 110 έως 150 εκατοστά
• Μήκος ουράς: 10 εκατοστά
• Βάρος: (180-) 285 έως 410 (-650) κιλά

Τροφή

Η διατροφή του μοσχόβου ακολουθεί τον αρκτικό κύκλο. Το σύντομο καλοκαίρι, το κοπάδι προχωρά βόσκοντας και τρέφεται με χορτάρι, βούρλα, βρύα, θάμνους, λειχήνες και ιτιές. Το χειμώνα τρώνε φύλλα βετούλης (σημύδας) και νάνο-ιτιάς, σκάβοντας το χιόνι με τις οπλές αναζητόντας ρίζες, βρύα και λειχήνες κάτω από το χιόνι^[2].

Ηθολογία

Οι μοσχοβόες είναι αγελαία ζώα, συγκεντώνονται δηλαδή σε ομάδα με κοινωνική ιεραρχία των 10 με 20 ζώων, όπου αρχηγός της είναι το δυνατότερο αρσενικό. Κάθε αγέλη κινείται σε μια περιοχή που καταλαμβάνει έκταση κατά μέσο όρο 220 τετραγωνικά χιλιόμετρα, κατά προτίμηση κοντά σε νερό το καλοκαίρι. Εχθρός τους θεωρούνται η αρκούδα (πολική ή grizzly) και ο αρκτικός λύκος. Ρουθουνίζουν και ξεφυσσούν από τη μυτή όταν ενοχληθούν, ενώ όταν τρέχουν να ξεφύγουν κουράζονται και υπερθερμαίνονται. Γι΄αυτό σε περίπτωση κινδύνου, η αγέλη συγκεντρώνεται και σχηματίζει έναν αμυντικό κύκλο που στο μέσο της έχει τα θυληκά και τα μικρά, ενώ στην περιφέρεια του τα αρσενικά αντιμετωπίζουν κατά πρόσωπο τον εχθρό (βλ. Ξυράφι του Όκαμ), έτοιμα να τον εμβολίσουν με τα κέρατά τους αν χρειαστεί^[2].

Αναπαραγωγή

Το ζευγάρωμα διαρκεί από τον Ιούλιο μέχρι τον Οκτώβριο και τα θηλυκά γεννούν ένα μικρό μετά από κύηση 8-9 μηνών. Το νεογέννητο διαθέτει ένα χοντρό, σγουρό τρίχωμα που δεν το εξασφαλίζει απόλυτα από το κρύο, γι' αυτό και κρύβονται κάτω από το πυκνό τρίχωμα της μητέρας τους. Θηλάζουν επί ένα χρόνο, αλλά μπορούν να βοσκούν από τη δεύτερη εβδομάδα της γέννησής τους. Τα θηλυκά ωριμάζουν σεξουαλικά από το δεύτερο χρόνο ενώ τα αρσενικά από τον πέμπτο. Τα αρσενικά ανταγωνίζονται μεταξύ τους για την δεσπόζουσα θέση του αρχηγού της αγέλης και μόνο αυτός έχει το δικαίωμα ζευγαρώματος με αποτέλεσμα την περίοδο αναπαραγωγής προηγούνται βίαιες και θορυβώδεις συγκρούσεις. Οι ανταγωνιστές απομακρύνονται 25 με 50 μέτρα και χαμηλώνοντας το κεφάλι ορμούν εναντίον του αντιπάλου τους μέχρι να υποχωρήσει ο ασθενέστερος. Σπάνια υπάρχουν θανάσιμοι τραυματισμοί επειδή το σκληρό κρανίο τους είναι ιδιαίτερα ανθεκτικό^[2].

Ιστορία - Διατήρηση

Ο μοσχόβους ζούσε, μαζί με τα μαστόδοντα και τα μαμούθ, τις παγετώδες περιόδους του Πλειστόκαινου (1.600.000 έως 10.000 χρόνια πριν) και πιστεύεται ότι μετανάστευσε στη Βόρειο Αμερική μέσω του Βερίγγειου 90.000 με 200.000 χρόνια πριν. Τον 19ο αι. κινδύνευσε να εξαφανιστεί στην Βόρεια Αμερική, αφού το κρέας και το τρίχωμά του ήταν περιζήτητο από τους κυνηγούς, αλλά με τις προσπάθειες προστασίας του είδους που έγιναν τον 20ο αιώνα, τελικά διασώθηκε. Στον Καναδά θεωρείται προστατευόμενο είδος, ενώ σε αρκετές χώρες του αρκτικού γίνονται προσπάθειες οικιακής εκτροφής και αξιοποίησής του^[2]. Οι ίνες από το τρίχωμα των μοσχόβοων όταν αναμιχθούν με ίνες από μαλλί προβάτου δίνουν υφάσματα με εξαιρετικές θερμομονωτικές ιδιότητες. Αν και είναι εξαιρετικά λεπτές οι ίνες αυτές έχουν μεγαλύτερη αντοχή από αυτές του προβάτου. Οι ιθαγενείς Ινουίτ, που κατοικούν στο νησί Nunivak της Αλάσκας τις συλλέγουν την άνοιξη και το καλοκαίρι από θάμνους στους οποίους έχουν προσκολληθεί όταν οι μοσχόβοες χάνουν το τρίχωμά τους.^[5].

Παραπομπές

कस्तूरी बैल (Ovibos moschatus, musk ox) उत्तरी ध्रूवीय प्रदेशों में पाया जाने वाला स्तनधारी प्राणी है। इनके नरों के शरीर से तीक्ष्ण गंध निकलती है जिसके कारण इन्हें 'कस्तूरी बैल' नाम दिया गया है। वास्तव में यह गंध संगम (मैथुन) हेतु मादाओं को आकर्षित करने के काम आती है। यह ग्रीनलैण्ड और कनाडा में पाया जाता है।

बाहरी कड़ियाँ

• मांसाहारी नहीं है कस्तूरी बैल

கத்தூரி எருது (Ovibos moschatus) என்பது ஆர்க்டிக் பகுதியில் காணப்படும் ஒரு பாலூட்டியாகும்.^[2] இது இதன் தடிமனான தோலுக்காக அறியப்படுகிறது. இது இனுக்ரிருற் மொழியில் உமிங்மக் என்று அழைக்கப்படுகிறது. இதன் பொருள் தாடியுள்ள ஒன்று என்பதாகும்.^[3] இவை கிரீன்லாந்து, கனடாவின் வடமேற்கு நிலப் பகுதிகளின் மற்றும் நூனவுட்டின் ஆர்க்டிக் பகுதிகள் ஆகியவற்றில் காணப்படுகிறது.^[4] இவை சிறிய எண்ணிக்கையில் அலாஸ்கா, கனடாவின் யூக்கான், ஸ்காண்டிநேவியா மற்றும் சைபீரியாவில் அறிமுகப்படுத்தப்பட்டுள்ளன.

உசாத்துணை

ಕಸ್ತೂರಿ ದನ ಬೋವಿಡೀ ಕುಟುಂಬಕ್ಕೆ ಸೇರಿದ ಆರ್ಕ್‍ಟಿಕ್ ವಲಯದ ಸ್ತನಿ.

ವೈಜ್ಞಾನಿಕ ವರ್ಗೀಕರಣ

ಆರ್ಟಿಯೋಡ್ಯಾಕ್ಟಿಲ ಗಣ,ಬೊವಿಡೀ ಕುಟುಂಬ ಮತ್ತು ಕ್ಯಾಪ್ರಿನೀ ಉಪಕುಟುಂಬಕ್ಕೆ ಸೇರಿದೆ.ಓವಿಬಾಸ್ ಮಾಸ್ಕೇಟಸ್ ವೈಜ್ಞಾನಿಕ ನಾಮ.

ಲಕ್ಷಣಗಳು

ದನವನ್ನು ಹೋಲುತ್ತದೆ. ಹೇರಳವಾದ ಕೂದಲು, ಸುಂಗಂಧ ಬೀರುವ,ಮೆಲುಕು ಹಾಕುವ ಪ್ರಾಣಿ.ಗಂಡು ಮತ್ತು ಹೆಣ್ಣು ಎರಡಕ್ಕೂ ಬಾಗಿದ ಕೊಂಬು ಇದೆ.ಗಂಡು ೪ ರಿಂದ ೫ ಆಡಿ ಎತ್ತರವಿದ್ದರೆ, ಹೆಣ್ಣು ೪.೪ ಆಡಿಯಿಂದ ೬.೬ ಅಡಿ ಎತ್ತರವಿರುತ್ತದೆ^[೨] .ಗಿಡ್ಡವಾದ ಬಾಲವಿದೆ.ವಯಸ್ಕ ದನ ಸುಮಾರು ೨೮೫ ಕೆ.ಜಿ.ಭಾರವಿರುತ್ತದೆ.ಉದ್ದವಾದ ಕಪ್ಪು,ಕಂದು ಬಣ್ಣದ ಕೂದಲಿನ ಮೇಲುಹೊದಿಕೆ ಇದೆ.ಬೆದೆ ಬಂದ ಕಾಲದಲ್ಲಿ ಗಂಡು ಸುಂಗಂಧವನ್ನು ಹೊರಸೂಸುತ್ತದೆ.ಸರಾಸರಿ ಆಯುಷ್ಯ ೧೬ರಿಂದ ೨೦ ವರ್ಷ.

ಭೌಗೋಳಿಕ ಹರಡುವಿಕೆ

ಆರ್ಕ್‍ಟಿಕ್ ಪ್ರದೇಶ,ಮುಖ್ಯವಾಗಿ ಕೆನಡಾ,ಗ್ರೀನ್‍ಲ್ಯಾಂಡ್ ಮೂಲ ವಾಸಸ್ಥಾನ ^[೩].ಈಗ ಸ್ವೀಡನ್,ಸೈಬೀರಿಯಾ,ನಾರ್ವೆ,ಅಲಾಸ್ಕ ಮುಂತಾದ ಪ್ರದೇಶಗಳಲ್ಲಿ ಪರಿಚಯಿಸಲ್ಪಟ್ಟಿದೆ.

ಉಪಯೋಗ

ಇದರ ತುಪ್ಪಳಕ್ಕೆ ಅತ್ಯಂತ ಹೆಚ್ಚು ವಾಣಿಜ್ಯಿಕ ಬೇಡಿಕೆ ಇದೆ. ಇದರ ಸುಂಗಂಧ ದ್ರವ್ಯಕ್ಕೆ ಕೂಡಾ ಹೆಚ್ಚಿನ ಬೇಡಿಕೆ ಇದ್ದು ಇದೇ ಕಾರಣಕ್ಕೆ ಅವೈಜ್ಞಾನಿಕ ಕೊಲ್ಲುವಿಕೆಯಿಂದ ಸಂತತಿ ನಾಶದ ಹಂತ ತಲುಪಿದೆ.ಇದನ್ನು ತುಪ್ಪಳ,ಮಾಂಸ ಮತ್ತು ಹಾಲಿಗಾಗಿ ಕೆಲವೊಮ್ಮ ಸಾಕುವುದೂ ಉಂಟು.^[೪]

ಬಾಹ್ಯ ಸಂಪರ್ಕಗಳು

• Robert G. White Large Animal Research Station at the University of Alaska Fairbanks
• Alex Trebek and John Teal's Reintroduction of Muskox to Alaska
• Jork Meyer, "Sex ratio in muskox skulls (Ovibos moschatus) found at East Greenland" (Geschlechterverhältnis bei Schädeln des Moschusochsen (Ovibos moschatus) in Ostgrönland) Beiträge zur Jagd- und Wildtierforschung 29 (2004): 187–192.
• The New Student's Reference Work/Musk-Ox

ಉಲ್ಲೇಖಗಳು

Umiŋmak (Ovibos moschatus)

The muskox (Ovibos moschatus, in Latin "musky sheep-ox"), also spelled musk ox and musk-ox, plural muskoxen or musk oxen (in Inuktitut: ᐅᒥᖕᒪᒃ, umingmak; in Woods Cree: ᒫᖨᒨᐢ, mâthi-môs, ᒫᖨᒧᐢᑐᐢ, mâthi-mostos), is a hoofed mammal of the family Bovidae.^[7] Native to the Arctic, it is noted for its thick coat and for the strong odor emitted by males during the seasonal rut, from which its name derives. This musky odor has the effect of attracting females during mating season. Its Inuktitut name "umingmak" translates to "the bearded one".^[8]

Its Woods Cree names "mâthi-môs" and "mâthi-mostos" translate to "ugly moose" and "ugly bison", respectively.^[9] Muskoxen primarily live in Greenland and the Canadian Arctic of the Northwest Territories and Nunavut,^[10] with reintroduced populations in the American state of Alaska, the Canadian territory of Yukon, and Siberia, and an introduced population in Norway, part of which emigrated to Sweden, where a small population now lives.

Evolution

Extant relatives

The muskox is in the subtribe Ovibovina (or tribe Ovibovini) in the tribe Caprini (or subfamily Caprinae) of the subfamily Antilopinae in the family Bovidae. It is more closely related to sheep and goats than to oxen; it is placed in its own genus, Ovibos (Latin: "sheep-ox"). It is one of the two largest extant members of the caprines, along with the similarly sized takin.^[11] While the takin and muskox were once considered possibly closely related, the takin lacks common ovibovine features, such as the muskox's specialized horn morphology, and genetic analysis shows that their lineages actually separated early in caprine evolution. Instead, the muskox's closest living relatives appear to be the gorals of the genus Naemorhedus, nowadays common in many countries of central and east Asia. The vague similarity between takin and muskox is therefore an example of convergent evolution.^[12]

Fossil history and extinct relatives

The modern muskox is the last member of a line of ovibovines that first evolved in temperate regions of Asia and adapted to a cold tundra environment late in its evolutionary history. Muskox ancestors with sheep-like high-positioned horns (horn cores being mostly over the plane of the frontal bones, rather than below them as in modern muskoxen) first left the temperate forests for the developing grasslands of Central Asia during the Pliocene, expanding into Siberia and the rest of northern Eurasia. Later migration waves of Asian ungulates that included high-horned muskoxen reached Europe and North America during the first half of the Pleistocene. The first well known muskox, the "shrub-ox" Euceratherium, crossed to North America over an early version of the Bering Land Bridge two million years ago and prospered in the American southwest and Mexico. Euceratherium was larger yet more lightly built than modern muskoxen, resembling a giant sheep with massive horns, and preferred hilly grasslands.

A genus with intermediate horns, Soergelia, inhabited Eurasia in the early Pleistocene, from Spain to Siberia, and crossed to North America during the Irvingtonian (1.8 million years to 240,000 years ago), soon after Euceratherium. Unlike Euceratherium, which survived in America until the Pleistocene-Holocene extinction event, Soergelia was a lowland dweller that disappeared fairly early, displaced by more advanced ungulates, such as the "giant muskox" Praeovibos (literally "before Ovibos"). The low-horned Praeovibos was present in Europe and the Mediterranean 1.5 million years ago, colonized Alaska and the Yukon one million years ago and disappeared half a million years ago. Praeovibos was a highly adaptable animal that appears associated with cold tundra (reindeer) and temperate woodland (red deer) faunas alike. During the Mindel glaciation 500,000 years ago, Praeovibos was present in the Kolyma river area in eastern Siberia in association with many Ice Age megafauna that would later coexist with Ovibos, in the Kolyma itself and elsewhere, including wild horses, reindeer, woolly mammoth and stag-moose. It is debated, however, if Praeovibos was directly ancestral to Ovibos, or both genera descended from a common ancestor, since the two occurred together during the middle Pleistocene. Defenders of ancestry from Praeovibos have proposed that Praeovibos evolved into Ovibos in one region during a period of isolation and expanded later, replacing the remaining populations of Praeovibos.^[12]

Two more Praeovibos-like genera were named in America in the 19th century, Bootherium and Symbos, which are now identified as the male and female forms of a single, sexually dimorphic species, the "woodland muskox", Bootherium bombifrons. Bootherium inhabited open woodland areas of North America during the late Pleistocene, from Alaska to Texas and maybe even Mexico, but was most common in the Southern United States, while Ovibos replaced it in the tundra-steppe to the north, immediately south of the Laurentian ice sheet.^[12][13]

Modern Ovibos appeared in Germany almost one million years ago and was common in the region through the Pleistocene. By the Mindel, muskoxen had also reached the British Isles. Both Germany and Britain were just south of the Scandinavian ice sheet and covered in tundra during cold periods, but Pleistocene muskoxen are also rarely recorded in more benign and wooded areas to the south like France and Green Spain, where they coexisted with temperate ungulates like red deer and aurochs. Likewise, the muskox is known to have survived in Britain during warm interglacial periods.^[12]

Today's muskoxen are descended from others believed to have migrated from Siberia to North America between 200,000^[14] and 90,000 years ago,^[15] having previously occupied Alaska (at the time united to Siberia and isolated periodically from the rest of North America by the union of the Laurentide and Cordilleran Ice Sheets during colder periods) between 250,000 and 150,000 years ago. After migrating south during one of the warmer periods of the Illinoian glaciation, non-Alaskan American muskoxen would be isolated from the rest in the colder periods. The muskox was already present in its current stronghold of Banks Island 34,000 years ago, but the existence of other ice-free areas in the Canadian Arctic Archipelago at the time is disputed.^[12]

Along with the bison and the pronghorn,^[16] the muskox was one of a few species of Pleistocene megafauna in North America to survive the Pleistocene/Holocene extinction event and live to the present day.^[17] The muskox is thought to have been able to survive the last glacial period by finding ice-free areas (refugia) away from prehistoric peoples.^[15]

Fossil DNA evidence suggests that muskoxen were not only more geographically widespread during the Pleistocene, but also more genetically diverse.^[18] During that time, other populations of muskoxen lived across the Arctic, from the Ural Mountains to Greenland. By contrast, the current genetic makeup of the species is more homogenous. Climate fluctuation may have affected this shift in genetic diversity: research indicates colder periods in Earth's history are correlated with more diversity, and warmer periods with more homogeneity.^[17]

Physical characteristics

Both male and female muskoxen have long, curved horns. Muskoxen stand 1.1 to 1.5 m (3 ft 7 in to 4 ft 11 in) high at the shoulder, with females measuring 135 to 200 cm (4 ft 5 in to 6 ft 7 in) in length, and the larger males 200 to 250 cm (6 ft 7 in to 8 ft 2 in). The small tail, often concealed under a layer of fur, measures only 10 cm (3.9 in) long. Adults, on average, weigh 285 kg (628 lb) and range from 180 to 410 kg (400 to 900 lb).^[11][19] The thick coat and large head suggest a larger animal than the muskox truly is; the bison, to which the muskox is often compared, can weigh up to twice as much.^[20] However, heavy zoo-kept specimens have weighed up to 650 kg (1,430 lb).^[6] Their coat, a mix of black, gray and brown, includes long guard hairs that almost reach the ground. Rare "white muskoxen" have been spotted in the Queen Maud Gulf Bird Sanctuary.^[21] Muskoxen are occasionally domesticated for wool, meat, and milk.^[22][23] The wool, qiviut, is highly prized for its softness, length, and insulation value. Prices for yarn range between $1.5 and $3/g ($40 and $80/oz).^[24][25][26]

A muskox can reach speeds of up to 60 km/h (37 mph).^[27] Their life expectancy is between 12 and 20 years.

Range

Prehistory

During the Pleistocene period, muskoxen were much more widespread. Fossil evidence shows that they lived across the Siberian and North American Arctic, from the Urals to Greenland.^[17] The ancestors of today's muskoxen came across the Bering Land Bridge to North America between 200,000^[14] and 90,000 years ago.^[15] During the Wisconsinan, modern muskox thrived in the tundra south of the Laurentide Ice Sheet, in what is now the Midwest, the Appalachians and Virginia, while distant relatives Bootherium and Euceratherium lived in the forests of the Southern United States and the western shrubland, respectively.^[13] Though they were always less common than other Ice Age megafauna, muskox abundance peaked during the Würm II glaciation 20,000 years ago and declined afterwards, especially during the Pleistocene/Holocene extinction event, where its range was greatly reduced and only the populations in North America survived. The last known muskox population in Europe died out in Sweden 9,000 years ago.^[12] In Asia, muskox persisted until just 615-555 BCE in Tumat, Sakha Republic.^[28]

Following the disappearance of the Laurentide Ice Sheet, the muskox gradually moved north across the Canadian Arctic Archipelago, arriving in Greenland from Ellesmere Island at about 350 AD, during the late Holocene. Their arrival in northwestern Greenland probably occurred within a few hundred years of the arrival of the Dorset and Thule cultures in the present-day Qaanaaq area. Human predation around Qaanaaq may have restricted muskoxen from moving down the west coast, and instead kept them confined to the northeastern fringes of the island.^[29]

Recent native range in North America

In modern times, muskoxen were restricted to the Arctic areas of Northern Canada, Greenland, and Alaska. The Alaskan population was wiped out in the late 19th or early 20th century. Their depletion has been attributed to excessive hunting, but an adverse change in climate may have contributed.^[30][31] However, muskoxen have since been reintroduced to Alaska. The United States Fish and Wildlife Service introduced the muskox onto Nunivak Island in 1935 to support subsistence living.^[32] Other reintroduced populations are in Arctic National Wildlife Refuge,^[33] Bering Land Bridge National Preserve, Yukon's Ivvavik National Park, a wildlife conservation center in Anchorage,^[34] Aulavik National Park in Northwest Territories, Kanuti National Wildlife Refuge, Gates of the Arctic National Park, and Whitehorse, Yukon's wildlife preserve.^[35]

There have been at least two domestication endeavours. In the 1950s an American researcher and adventurer was able to capture muskox calves in Northern Canada for relocation to a property he prepared in Vermont.^[36][37][38] One condition imposed by the Canadian government was he was not allowed to kill adults defending their young. When nets and ropes proved useless, he and his crew herded family groups into open water, where calves were successfully separated from the adults. Once airfreighted to Montreal and trucked to Vermont, the young animals habituated to the temperate conditions. Although the calves thrived and grew to adulthood, parasite and disease resistance problems impaired the overall success of the effort. The surviving herd was eventually moved to a farm in Palmer, Alaska, where it has been successful since the mid-1950s.^[39]

Reintroductions in Eurasia

The species was reintroduced from Banks Island to the Dovre mountain range of Norway in 1932 but were hunted to extinction there during the Second World War. It was reintroduced to Norway in 1947; this population expanded into Härjedalen, Sweden, in 1971.

In 1913, workers building a railway over Dovrefjell found two fossil muskox vertebrae. This led to the idea of introducing muskoxen to Norway from Greenland. The first release in the world was made on Gurskøy outside Ålesund in 1925–26. They were muskoxen caught by Norwegian seal-hunting boats in Greenland. The animals colonized the island, but eventually died out there. An attempt to introduce the muskox to Svalbard also failed. Seventeen animals were released in 1929 by Adventfjorden on West Spitsbergen. In 1940, the herd numbered 50, but in the 1970s, the whole herd disappeared. In September 1932, polar researcher Adolf Hoel conducted another experiment, importing 10 muskoxen to Dovrefjell. This herd survived until World War II, when they were hunted and exterminated. In 1947 and later, new animals were released. A small group of muskoxen from Dovrefjell migrated across the national border to Sweden in 1971 and established themselves in Härjedalen, whereby a Swedish herd was established.

The Norwegian population on Dovrefjell is managed over an area of 340 km² (130 square miles) and in the summer of 2012 consisted of approximately 300 animals. Since 1999, the population has mostly been increasing, but it suffered a measles outbreak in the summer of 2004 that killed 29. Some animals are also occasionally killed as a result of train collisions on the Dovre Railway. The population is divided into flocks in the Nystuguhø area, Kolla area and Hjerkinn. In the summer they move down towards Driva, where there are lush grass pastures.

Although the muskox belongs to the dry Arctic grassland, it seems to do well on Dovrefjell. However, the pastures are marginal, with little grass available in winter (the muskox eats only plants, not lichen as reindeer do), and over time, inbreeding depression is expected in such a small population which originated from only a few introduced animals.

In addition to the population on Dovrefjell, the University of Tromsø had some animals on Ryøya outside Tromsø until 2018.

Muskoxen were introduced to Svalbard in 1925–26 and 1929, but this population died out in the 1970s.^[40] They were also introduced in Iceland around 1930 but did not survive.^[41]

In Russia, animals imported from Banks and Nunivak were released in the Taymyr Peninsula in 1974 and 1975, and some from Nunivak were released in Wrangel Island in 1975. Both locations are north of the Arctic Circle. By 2019 the population on Wrangel Island was about 1100,^[42] and the Taymyr Peninsula, about 11,000–14,000.^[43] A few muskoxen herds migrated from the Taymyr Peninsula far to the south to the Putorana Plateau.^[42] Once established, these populations have been, in turn, used as sources for further reintroductions in Siberia between 1996 and 2010.^[44] One of the last of these actions was the release of six animals within the Pleistocene Park project area in the Kolyma River in 2010, where a team of Russian scientists led by Sergey Zimov aims to prove that muskoxen, along with other Pleistocene megafauna that survived into the early Holocene in northern Siberia,^[45] did not disappear from the region due to climate change, but because of human hunting.^[46]

Introductions in eastern Canada

Ancient muskox remains have never been found in eastern Canada, although the ecological conditions in the northern Labrador Peninsula are suitable for them. In 1967, 14 animals were captured near Eureka on Ellesmere Island by the Institute for Northern Agricultural Research (INAR) and brought to a farm in Old Fort Chimo Kuujjuaq, northern Quebec, for domestication to provide a local cottage industry based on qiviut, a fine natural fiber. The animals thrived and the qiviut industry showed early success with the training of Inuit knitters and marketing, but it soon became clear that the Quebec government had never intended that the muskoxen be domestic, but had used INAR to capture muskoxen to provide a wild population for hunting. Government officials demanded that INAR leave Quebec and the farm be closed. Subsequently, 54 animals from the farm were released in three places in northern Quebec between 1973 and 1983, and the remaining were ceded to local zoos. Between 1983 and 1986, the released animals increased from 148 to 290, at a rate of 25% per year, and by 2003, an estimated 1,400 muskoxen were in Quebec. Additionally, 112 adults and 25 calves were counted in the nearby Diana Island in 2005, having arrived there by their own means from the mainland. Vagrant adults are sometimes spotted in Labrador, though no herds have been observed in the region.^[47]

Ecology

During the summer, muskoxen live in wet areas, such as river valleys, moving to higher elevations in the winter to avoid deep snow. Muskoxen will eat grasses, arctic willows, woody plants, lichens, and mosses. When food is abundant, they prefer succulent and nutritious grasses in an area. Willows are the most commonly eaten plants in the winter. Muskoxen require a high threshold of fat reserves in order to conceive, which reflects their conservative breeding strategy. Winter ranges typically have shallow snow to reduce the energy costs of digging through snow to reach forage.^[1] The primary predators of muskoxen are arctic wolves, which may account for up to half of all mortality for the species. Other occasional predators, likely mainly predators of calves or infirm adults, can include grizzly bears and polar bears^[6] and wolverines.

Physiology

Muskox are heterothermic mammals, meaning they have the ability to shut off thermal regulation in some parts of their body, like their lower limbs.^[48] Maintaining the lower limbs at a cooler temperature than the rest of their body helps reduce the loss of body heat from their extremities. Muskox display the unique characteristic of having hemoglobin that is three times less temperature sensitive than human hemoglobin.^[48] This temperature insensitivity allows the muskox’s hemoglobin to have a heightened oxygen affinity in an extremely cold environment and continue to diffuse high amounts of oxygen into its cold tissues.^[49]

Social behavior and reproduction

Muskoxen live in herds of 12–24 in the winter and 8–20 in the summer.^[50] They do not hold territories, but they do mark their trails with preorbital glands.^[51] Male and female muskoxen have separate age-based hierarchies, with mature oxen being dominant over juveniles.^[50] Dominant oxen tend to get access to the best resources^[6] and will displace subordinates from patches of grass during the winter.^[50] Muskox bulls assert their dominance in many different ways. One is a "rush and butt", in which a dominant bull rushes a subordinate from the side with its horns, and will warn the subordinate so it can have a chance to get away.^[52] Bulls will also roar, swing their heads, and paw the ground.^[6] Dominant bulls sometimes treat subordinate bulls like cows. A dominant bull will tap a subordinate with its foreleg, something they do to cows during mating.^[53] Dominant bulls will also mock copulate subordinates and sniff their genitals.^[53] A subordinate bull can change his status by charging a dominant bull.^[54]

The mating (or "rutting") season of the muskoxen begins in late June or early July. During this time, dominant bulls will fight others out of the herds and establish harems of usually six or seven cows and their offspring. Fighting bulls will first rub their preorbital glands against their legs while bellowing loudly, and then display their horns.^[54] The bulls then back up about 20 m (66 feet), lower their heads, and charge into each other, and will keep doing so until one bull gives up.^[52] Subordinate and elderly bulls will leave the herds to form bachelor groups or become solitary.^[6] However, when danger is present, the outside bulls can return to the herd for protection.^[55] Dominant bulls will prevent cows from leaving their harems.^[6] During mating, a bull will tap an estrous cow with his foreleg to calm her down and make her more receptive to his advances.^[53] The herds reassemble when summer ends.^[55]

While the bulls are more aggressive during the rutting season and lead their groups, the females take charge during gestation.^[6] Pregnant females are aggressive and decide what distance the herd travels in a day and where they will bed for the night.^[56] The herds move more often when cows are lactating, to let them get enough food to nurse their offspring.^[56] Cows have an eight- to nine-month gestation period, with calving occurring from April to June. Cows do not calve every year. When winters are severe, cows will not go into estrus and thus not calve the next year. When calving, cows stay in the herd for protection. Muskox are precocial, and calves can keep up with the herd within just a few hours after birth. The calves are welcomed into the herd and nursed for the first two months.^[6] After that, a calf then begins eating vegetation and nurses only occasionally. Cows communicate with their calves through braying. The calf's bond with its mother weakens after two years.

Muskoxen have a distinctive defensive behavior: when the herd is threatened, the adults will face outward to form a stationary ring or semicircle around the calves.^[57] The bulls are usually the front line for defense against predators, with the cows and juveniles gathering close to them.^[6] Bulls determine the defensive formation during rutting, while the cows decide the rest of the year.^[55]

Components of glandular secretions

The preorbital gland secretion of muskoxen has a "light, sweetish, ethereal" odor.^[8] Analysis of preorbital gland secretion extract showed the presence of cholesterol (which is nonvolatile), benzaldehyde, a series of straight-chain saturated γ-lactones ranging from C₈H₁₄O₂ to C₁₂H₂₂O₂ (with C₁₀H₁₈O₂ being most abundant), and probably the monounsaturated γ-lactone C₁₂H₂₀O₂.^[8] The saturated γ-lactone series has an odor similar to that of the secretion.^[8]

The odor of dominant rutting males is described as "strong" and "rank".^[8] It derives from the preputial gland and is distributed over the fur of the abdomen via urine. Analysis of extract of washes of the prepuce revealed the presence of benzoic acid and p-cresol, along with a series of straight-chain saturated hydrocarbons from C₂₂H₄₆ to C₃₂H₆₆ (with C₂₄H₅₀ being most abundant).^[8]

Danger to humans

Muskox are not known to be aggressive but have occasionally attacked humans who came close, although fatal attacks are extremely rare.^[58]

On 22 July 1964, a 73-year-old man was killed in a muskox attack in Norway. The animal was later killed by local authorities.^[59]

On 13 December 2022, a court services officer with the Alaska State Troopers was killed by a muskox near Nome, Alaska. The officer was trying to scare away a group of muskox near a dog kennel at his home when one of the animals attacked him.^[60]

Conservation status

Historically, this species declined because of overhunting, but population recovery has taken place following enforcement of hunting regulations.^[1] Management in the late 1900s was mostly conservative hunting quotas to foster recovery and recolonization from the historic declines.^[1] The current world population of muskoxen is estimated at between 80,000^[61] and 125,000,^[32] with an estimated 47,000 living on Banks Island.^[62]

In Greenland there are no major threats, although populations are often small in size and scattered, which makes them vulnerable to local fluctuations in climate. Most populations are within national parks, where they are protected from hunting.^[1] Muskoxen occur in four of Greenland's protected areas, with indigenous populations in Northeast Greenland National Park and introduced populations in Arnangarnup Qoorua Nature Reserve and Kangerlussuaq and Maniitsoq Caribou Reserves. Within these areas, muskoxen receive full protection.^[1]

Muskoxen are being domesticated for the production of qiviut.

References

Retrieved from "https://en.wikipedia.org/w/index.php?title=Muskox&oldid=1156817687"

La Moska ovibovo (Ovibos moschatus, literumita ankaŭ kiel Moskobovo kaj Moskovibovo) estas arkta mamulo de la familio Bovedoj,^[1] notita pro sia dika mantelo kaj pro la forta odoro elsendita dum la sezona seksardo de maskloj, el kio ties nomo derivas.^[2] Tiu moska odoro estas uzata por allogi inojn dum la pariĝada sezono. Moskobovoj ĉefe loĝas en kanada Arkto kaj Gronlando,^[3] kun malgrandaj enmetitaj populacioj en Svedio, Siberio, Norvegio, kaj Alasko.

Subspecioj

specio : moska ovibovo - Ovibos moschatus

subspecio : alaska moska ovibovo - Ovibos moschatus moschatus

subspecio : hudsona moska ovibovo - Ovibos moschatus niphoecus

subspecio : gronlanda moska ovibovo - Ovibos moschatus wardi

Referencoj

El buey almizclero o buey almizclado (Ovibos moschatus), también llamado de forma menos frecuente toro almizclero, es una especie de mamífero artiodáctilo de la familia Bovidae.^[2]​ A pesar de su fuerte parecido externo con los bovinos (es un caso de convergencia evolutiva), los bueyes almizcleros pertenecen a la subfamilia Caprinae, la misma en la que se incluyen las cabras y ovejas. Esta curiosa naturaleza se manifiesta en el nombre científico del género, Ovibos, formado por composición a partir de las palabras latinas «ovis» («oveja») y «bos» («buey»). El apelativo almizclero proviene de una serie de glándulas secretoras que presentan los machos y funcionan durante la época de celo.

Características

Puede alcanzar hasta 2,3 metros de longitud y 1,5 de altura en la cruz, así como un peso máximo de 400 kg. El cuerpo es robusto y compacto, y las patas, cola y orejas, de escasa longitud. Está recubierto de una capa doble de pelo formado por un pelaje interno, más denso y corto, y otro externo, largo, lanoso y de color castaño oscuro, que le llega hasta la mitad de las patas y se muda poco antes de que comience el invierno. Todo esto le ayuda a hacer frente a los fríos polares típicos de la tundra, de donde es originario. Los ejemplares adultos pueden llegar a vivir unos 25 años. Los cuernos están presentes en ambos sexos, aunque en el caso de las hembras están menos desarrollados; tienen sus bases, de aspecto aplastado, en el centro del cráneo y se curvan sobre sí mismas en los extremos, de forma vagamente similar a los del búfalo cafre africano.

Otro rasgo característico de los bueyes almizcleros son sus prominentes ojos. Como indica Barry Lopez "Los grandes ojos, que se proyectan fuera del cráneo para salvar el grueso pelaje y ampliar el campo lateral de visión, se hallan magníficamente bien adaptados. Una doble retina intensifica las imágenes en la oscuridad y bajo la escasa luz invernal y la pupila, una hendidura horizontal, puede cerrarse por completo para evitar la ceguera que puede provocar el resplandor de la nieve (...) La pupila también está densamente surcada de corpora nigra, que protegen la retina contra el resplandor del cielo, por arriba, y de la nieve y el hielo del suelo, por abajo."^[3]​

Comportamiento

Los bueyes almizcleros son animales sociales que forman manadas mixtas de entre 10 y 100 individuos durante todo el año, siendo más grandes en invierno.

Destacan entre los rumiantes por la cantidad de contactos corporales que mantienen, pues incluso cuando huyen se alejan galopando hombro contra hombro y flanco contra flanco.^[3]​

Hacia mediados de agosto, los machos compiten entre sí por el derecho a la reproducción. Los combates entre machos consisten en embestidas chocando cornamentas simultáneamente, arrancando desde unos veinte metros atrás. Un 10% de las muertes de los machos son debidas a estos enfrentamientos.

Las hembras con las que se apareen darán a luz una única cría 9 meses más tarde, al principio del verano ártico del año siguiente. Si son hembras alcanzarán la madurez sexual a los dos años, pero si son machos tardarán cinco años. Los bueyes almizcleros son unos grandes amantes de sus pequeños y reaccionan protegiéndolos con gran agresividad del ataque de sus principales depredadores (aparte del hombre), los lobos. Cuando estos atacan, los animales adultos adquieren una formación en círculo, con los cuernos hacia fuera, mientras los individuos jóvenes se protegen en su interior. El círculo va rotando poco a poco con el fin de que no sean siempre los mismos ejemplares quienes hagan frente al acoso de los atacantes.

Distribución

Esta especie es originaria de Europa, donde se adaptó paulatinamente al frío de las glaciaciones hasta el punto de no poder vivir en otro clima que el periglaciar. Los bueyes almizcleros se piensa que llegaron procedentes de las altas llanuras del norte de China, donde sus antepasados se adaptaron a la vida en la zona alpina, a la manera de las ovejas y los bovinos.^[3]​ A finales del Pleistoceno cruzó el estrecho de Bering y pasó a Norteamérica, extinguiéndose en Europa y Asia al inicio del Holoceno. En las primeras décadas del siglo XX fue cazado hasta la extinción en Alaska, quedando relegado al norte de Canadá y Groenlandia. Se decidió protegerlo y reintroducirlo en el territorio estadounidense de donde había desaparecido. Posteriormente, la especie fue introducida también en el archipiélago de Svalbard (1929, fallida), sur de Noruega (1932) y Siberia (1975). A pesar de que sigue siendo objetivo de los cazadores, la especie goza actualmente de buena salud y sus poblaciones están en proceso de expansión. Se estima que la población mundial está entre 80 000^[4]​ y 125 000 ejemplares,^[5]​ estimándose que hay 68 788 viviendo en la isla de Banks.^[6]​ En tiempos recientes, la población introducida en Noruega ha llegado a rebasar la frontera con Suecia.

Química de las secreciones glandulares

Se ha reportado que las secreciones prepuciales poseen grandes cantidades de ácido benzoico y p-cresol. En la secreción de la glándula infraorbital se han reportado colesterol, benzaldehído y una serie homóloga de γ-lactonas saturadas que varían de 8 a 12 carbonos. ^[7]​

Véase también

• Budorcas
• Yak
• Anexo:Especies de Artiodactyla

Referencias

Bibliografía

• The Atlas of European Mammals. A. J. Mitchell Jones et al., Poyser Natural History, 1999.

Muskusveis (Ovibos moschatus) on Arktikas elav kitslaste alamsugukonda kuuluv veislane.

Muskusveiste peamine eluala on Kanada arktikas ja Gröönimaal. Väiksemad introdutseeritud populatsioonid elavad Põhja-Skandinaavias, Põhja-Siberis ja Alaskal.

Idi musketaduna^[1] (Ovibos moschatus) bobidoen familiako ugaztun artikoa da, bere larru lodiaz eta arrei darien kiratsaz nabarmentzen dena. Musketa usain honek araldian emeak erakartzen ditu. Idi musketadunak Ipar Amerikako Artikoan, batez ere Groenlandian, bizi dira, nahiz eta Suedia, Siberia eta Norvegia ere espezimenak izan.

Erreferentziak

Artikulu hau biologiari buruzko zirriborroa da. Wikipedia lagun dezakezu edukia osatuz.

Myskihärkä (Ovibos moschatus) on erittäin kylmällä tundralla elävä biisonia muistuttava vuohieläin. Se syö lähinnä ruohomaisia kasveja, mutta myös monenlaisia muita tundran kasveja, kuten puiden lehtiä ja jäkälää.

Myskihärän sarvet ovat lyhyehköt ja käyrät, jalat ovat lyhyet ja ruho vankka. Eläimellä on erittäin paksu turkki, jonka avulla se suojautuu kylmältä. Myskihärän nimi on sikäli harhaanjohtava, ettei sillä ole lainkaan myskirauhasia. Myskihärän kiima-aikainen hyvin voimakas tuoksu tulee todellisuudessa virtsasta.

Luonnonvaraisena näitä nautaeläimiltä näyttäviä, mutta lumivuohelle sukua olevia eläimiä elää Kanadan ja Grönlannin arktisilla alueilla. Myskihärkiä on vaihtelevalla menestyksellä istutettu lisäksi muun muassa pohjoiseen Siperiaan ja jopa Ruotsin ja Norjan tuntureille.

Perustuntomerkkejä

Myskihärällä on suuri pää, pienet silmät ja leveätyviset sarvet, jotka kaartuvat kuin kypärä pään ylle. Sekä uroksilla että naarailla on sarvet. Myskihärkänaaraat ovat selvästi uroksia pienempiä. Myskihärän pituus on naarailla 135–200 cm, uroksilla 200–250 cm. Olkapääkorkeus on keskimäärin 1,2 metriä vaihdellen 1–1,4 metrin välillä. Paino 180–400 kg, keskimäärin 285 kg. Jos uros painaa 400 kg, naaras painaa noin 300 kg.^[4] Joskus on tavattu 600^[5]–650 kg painavia myskihärkiä. Myskihärän häntä on lyhyt, vain 10 cm:n pituinen.^[4]

Sopeutuminen arktisiin oloihin

Laji pystyy levittämään sorkkansa niin ettei uppoa helposti lumeen.^[6] Turkki suojaa kylmältä ja sääskiltä^[7] ja pedoiltakin. Myskihärän turkki on luultavasti pidempi kuin millään muulla eläimellä.^[8] Turkki on kevyt, lämpöä eristävä 10–16 cm paksu^[7][8], pohjaosastaan hyvin tuuhea karvakerros. Sivulla olevat karvat ulottuvat helmamaisesti melkein maan pintaan asti suojaten eläintä jäätävältä viimalta. Turkin väri vaihtelee mustan, ruskean ja harmaan tienoilla. Talviturkki on mustempi, kesäturkki ruskeampi. Myskihärkä vaihtaa turkkinsa hitaasti ja pitää kesäturkkia vain pari kuukautta.^[9] Turkinvaihdon aikana eläin näyttää ikään kuin puoliksi kerityltä tai siltä että jokin eläin olisi purrut turkista osan.

Myskihärän paksu talviturkki suojaa sitä lumimyrskyiltäkin.^[10]

Elintavat

Myskihärät elävät yleensä suunnilleen samoilla seuduilla ympäri vuoden eivätkä vaella monien muiden arktisten eläinten, esimerkiksi peurojen tavoin.^[6] Yleensä myskihärät liikkuvat pieninä 10–30 eläimen laumoina, mutta joskus laumassa voi olla jopa 400 eläintä. Tyypillisessä myskihärkälaumassa voi olla esimerkiksi koiras, 2–4 naarasta ja yleensä 8, jopa 20 kiliä.^[8] Vanha myskihärkäuros saattaa liikuskella yksin. Myskihärkä elää luonnossa korkeintaan 20-vuotiaaksi.^[6] Kesällä laumat ovat pienempiä muun muassa sen takia, että silloin parittelukumppaneista raivokkaasti keskenään taistelevat urokset ajavat kilpailevat myskihärät laumasta pois. Myskihärkäurosten tappelut naaraista ovat eläinmaailman rajuimpia ja voivat joskus johtaa toisen osapuolen kuolemaan.

Myskihärät puolustautuvat susia vastaan asettumalla kehään sarvet tanassa ulospäin.^[11] ja voivat talloa hyökkääjät sorkillaan kuoliaaksi.

Todella vaarallisia myskihärille ovat napasusi, ruskeakarhu, jääkarhu ja ihminen. Myskihärkä itse voi olla ihmiselle vaarallinen.^[12]

Ravinto

Myskihärkä pyrkii laiduntamaan aina siellä mistä ravinnon parhaiten saa, ja eläin käyttää saamansa ravinnon säästeliäästi liikkumalla talvella vain tarpeen mukaan sekä polttamalla rasvakerrokseen varastoitunutta ravintoa. Myskihärän suuri massa pituuteen nähden säästää eläintä energiahukalta ja liialta veden haihdutukseltakin.

Myskihärkä syö molempina vuodenaikoina eniten saroja, ja kesällä sen lisäksi lähinnä pajun lehtiä.^[13] Talvella myskihärkä syö usein pajua.^[14]. Eläin laihtuu talvella huomattavasti. Se kaivaa talvella ravintonsa lumen alta. Myskihärkä tarvitsee ravintoa noin kilon veran jokaista 45 painokiloaan kohden päivässä.^[15]

Päin vastoin kuin peura, myskihärkä elää talvella kylmällä tuulisella alueella ja kesällä mahdollisuuksien mukaan lämpimässä jokilaaksossa.^[16] Myskihärät laiduntavat talvella tuulenpieksämällä vähälumisella alueella puurajan yllä, ja kesällä koivumetsässä ja kylmemmässä ylemmässä havumetsässä.^[17]

Eläin karttaa lumisina aikoina alueita, joilla lumen syvyys on yli 30 cm.^[18] Myskihärät voivat kaivaa ravintoa etsiessään hyvinkin suuria alueita sorkillaan ja sarvillaan lumettomiksi, ja puolustaa vihaisesti näitä lumettomia ravintoalueitaan.^[10]

Kesällä myskihärkä syö laaksoissa^[19] heinää, ruohoa, saraa, sammalta, lehtiä ja pieniä pensaita. Myskihärän ravintoa on mm. kivirikko^[8], väinönputki ja pohjansinivalvatti sekä koivun, vaivaiskoivun ja pajun oksat ja lehdet.^[17][20] Talvella ravintoon kuuluu jäätynyttä ja kuivunutta kesän kasvillisuutta^[21], sammalia, jäkäliä^[19], varpuja^[6], vaivaiskoivua, pajua, juuria^[22] sekä heiniä ja saroja^[17]. Runsasravintoisilla paikoilla myskihärkä suosii runsasravinteisia mehikasveja.^[14] Erityisen rehevä kasvillisuus on kesällä puronvarsien pajukoissa.^[23] Varsinkin kasvukauden alun kasvillisuus on hyvin ravinteikasta.^[18]

Luokittelu

Myskihärkä on Ovibos-sukunsa ainoa laji.^[3] Se ei ole sukua varsinaisille "härkäeläimille" eli nautaeläimille (Bovinae), kuten jakille, naudalle, visentille ja biisonille. Myskihärän lähimpiä sukulaisia lienevät vuohieläimiin (Caprinae) kuuluvista eläimistä sumatranserovi (Capricornis sumatraensis) ja goraalit (Nemorhaedus goral)^[22], paksusarvilampaat, lumivuohet^[19] ja härkägemssit eli takinit (Budorcas taxicolor)^[11].

Elinympäristö ja levinneisyys

Eläin on sopeutunut hyvin kylmiin oloihin eikä viihdy lämpimässä. Runsaslumisessa maastossa myskihärällä on vaikeuksia kaivaa ravintonsa lumen alta, ja liian lämpimässä tämä eläin sairastuu helposti.^[4] Myskihärkä ei myöskään siedä kosteaa ympäristöä ja kilejä kuolee suojasäillä.^[8] Myskihärän kannalta on myös huonoa, jos lauhan ja pakkasen vuorottelu synnyttää maahan jäisen kuoren^[24], niin ettei eläin kykene kaivamaan esimerkiksi juurakoita. Niinpä myskihärkä ei viihdy Arktiksessa alueella, jossa lumen paksuus on yli 100 cm ja/tai on usein suojasäitä.^[25]

Lajin levinneisyyden etelärajana pidetään tundravyöhykkeen etelärajaa eli heinäkuun 10 °C keskilämpörajaa.^[17] Myskihärkiä elää luonnonvaraisena Kanadan tundran pohjoisosissa^[26] muun muassa Ellesmerensaarella ja Grönlannissa lähinnä saaren pohjois- ja itäosassa. Eräs myskihärkäpopulaatio on Grönlannin pohjoiskärjessä Pearynmaalla, jossa heinäkuun keskilämpö ei nouse yli +5 °C. Siellä myskihärkiä tavataan Bansenin, Jonannes V Jansenin, Werluf Trollen ja Adam Bieringin mailla. Myskihärkiä on myös Mylius Erichsenin maalla Danmark- ja Independence-vuonojen välissä. Viereisellä Kruununprinssi Christianin maalla Danmark-vuonon ympäristössä myskihärkiä ei juuri ole^[27] paitsi aivan etelässä. Muita populaatioita on muun muassa Ingefieldin maalla ja Thulen lähistöllä. Grönlannin jäätön itärannikko Germanianmaalta Jamesoninmaalle noin 70–80 leveyspiirien välissä on myskihärkäaluetta. Täälläkään heinäkuun keskilämpö ei nouse yli 5 °C:n. Grönlannin pohjoisilla myskihärkäalueilla tammikuun keskilämpö on -25–35 °C luokkaa^[28]. Grönlannin myskihärkiä on myös länsiosassa Diskon saaren lähellä.^[27] Grönlannin myskihärkiä on nykyäänkin eniten lähinnä pohjoisessa Pearyn maalla ja idässä Scoresbysundin pohjoispuolella.^[24] Myskihärkiä elää jopa erittäin kylmässä Pohjois-Grönlannissa laaksoissa, tosin tämä kanta ei ole vakaa. Baffininsaarella on vain joskus nähty myskihärkiä ja muutamia luita löydetty, laji ei elä saarella ehkä syvän lumipeitteen ja kosteiden talvien takia.^[29]

Alaskan myskihärkäkanta metsästettiin sukupuuttoon 1800-luvulla. Myskihärkää on onnistuneesti istutettu 1900-luvulla muun muassa kivikkoiselle ja lyhytkasvuiselle^[30] Dovren ylängölle Norjaan, mistä eläimet vaelsivat Ruotsin puolelle^[31] Tännäsiin Härjedaleniin^[30]. Vuonna 1986 julkaistussa Dovren kunnan vaakunassa on myskihärän kuva. Myskihärkiä elää istutettuina jonkin verran myös Siperian tundralla Taimyrin niemimaalla^[22], missä laji viihtyy hyvin. Niitä on viety myös itäisen Siperian edustalla olevalle Wrangelinsaarelle^[32]. Grönlannissa siirrettiin 1960-luvulla 27 myskihärkää Kangerlussuarqiin eli Söndre Strömfjordiin, missä alkujaan 27 eläimen kanta oli 90-luvun puoliväliin tultaessa kasvanut jo 3 500 yksilön joukoksi. Laidun on siellä parempaa kuin itärannikolla.^[24] Myskihärkiä on istutettu myös Alaskaan ja Arktisille saarille, esimerkiksi Banksin saarelle, jossa elää nykyään suurin myskihärkäjoukko, noin 68 000 yksilöä. Islannin, Pohjois-Ruotsin ja Huippuvuorten^[33] istutukset epäonnistuivat ehkä liiallisen lämmön ja kosteuden takia^[22], osin kannan pienuuden takia.

Ekologia

Tämä osio sisältää luettelon nippelitietoa.
Voit auttaa Wikipediaa yhdistämällä oleelliset tiedot artikkelin muihin osioihin ja poistamalla merkityksettömät tiedot.

Kanadan Banksinsaarella on raportoitu elävän noin 1,1–3^[34] myskihärkää neliökilometriä kohden, koska Kanadan arktisten saarten tundra on yleensä hyvin niukkatuottoinen. Myskihärät elävät yleensä ylä-arktisella tundralla matalilla alamaan "keitailla", joissa kasvipeite kattaa noin puolet maapinta-alasta. Ne myös liikkuvat Ellesmeren saarella vuodenaikojen mukaan ravinnon perässä.

Devonin saarella myskihärkiä elää tiheässä esimerkiksi Truelove Lowlandsin märkäsaraniityillä, jossa myskihärkien biomassa on kesällä 300–400 kg/km².^[35] Talvella ja keväällä myskihärät ovat alueelta poissa.

Devonin saaren myskihärät syövät saaren vuotuisesta biomassatuotannosta vain 1–2 %, mikä on saman verran kuin suuren kasvinsyöjät yleensä Taimyrin niemimaalla. Tämä on kuitenkin 15–20 % joidenkin myskihärän suosimien niittyjen vuotuisesta biomassatuotannosta.^[36] Toisaalta talvella myskihärät söivät Devonin saaren tutkitun alueen tuotannosta 15 %, mikä on kymmenen kertaa enemmän kuin kesällä.^[37] Myskihärät syövät eniten tietyiltä niityiltä. Ellesmeren saarella myskihärät viettävät 83 % ajastaan niityillä, joiden ala on 31 % tutkitusta alasta.^[36][38] Myskihärät syövät näiltä alueilta 48 % maan pinnalla olevista kasvinosista. Myskihärkien laiduntaminen myös suosii tiettyjä laiduntamista kestäviä lajeja, esimerkiksi Carex stans -saralajia verrattuna muun muassa Carex membranacea -saraan ja luhtavillaaan (Eriophorum angustifolium). Carex stans -saran massasta on suurempi osa maan alla: niillä on pidemmät ja muodoltaan vaihtelevammat maavarret. Samoin Oxytropis viscida -keulankärkilaji pieneni myskihärän laiduntamisen takia.^[36]

Historia

Myskihärän elinympäristön arvellaan muistuttavan jollain tavoin jääkauden aikaisen villamammutin elinympäristöä. Myskihärkää pidetään peuran lisäksi toisena säilyneenä lajina jääkauden aikaisesta suureläimistöstä, pleistoseenin megafaunasta. Myskihärkiä eli jääkaudella muun muassa Länsi- ja Keski-Euroopassa. Lajin levinneisyyden eteläraja lienee ulottunut Keski-Ranskasta Puolan ja Pohjois-Ukrainan kautta läntiseen Etelä-Siperiaan ja idempänä Jakutskin lähelle. Lajia ei tavattu esim. Baikalin seuduilla. Beringiassa myskihärkä lienee elänyt vain napapiirin pohjoisosissa^[39]. Idempänä Pohjois-Amerikassa laji eli havumetsävyöhykkeen länsiosissa, Suurilla tasangoilla ja Mississippin laaksossa. Tuolloin ilmasto oli siellä nykyistä kylmempi. Laji kehittyi alun perin Euraasiassa ja kulkeutui Amerikkaan ehkä jo 200 000–90 000 vuotta sitten, ja Grönlantiin luultavasti vasta viime jääkauden jälkeen.^[31] On arveltu, että myskihärkä olisi hävinnyt Siperiasta Taimyrin niemimaalta vasta parituhatta vuotta sitten, mahdollisesti ihmisen metsästettyä sen sukupuuttoon. Ainakin Venäjällä tämän vieraslajin istutuksia onkin puolusteltu hävinneen lajin palautusistutuksina.^[31]

Lähteet

• Large Herbovore Ecology, Ecosystem Dynamics and Conservation. Kjell Danell, Rogers Bergström, Patrick Duncan & John Pastor. Conservation Biology 11, Cambridge University Press 2006. ISBN 978-0-521-53687-5.
• Valentina V. Ukraintseva: Mammoths and the Environment. Cambridge University Press, 2013. ISBN 1107027160, ISBN 978-1107027169.

Viitteet

Aiheesta muualla

• Ellis, E. Ovibos moschatus. (englanniksi)

Ovibos moschatus

Le bœuf musqué (Ovibos moschatus) est une espèce de caprinés recouverte d'une épaisse toison laineuse qui habite l'extrême nord canadien et le Groenland.

Phylogénie

Ovibos moschatus est la seule espèce actuelle du genre Ovibos. On ne distingue pas de sous-espèce^[1].

Malgré son aspect de bovin (qui lui vaut son nom dans plusieurs langues), c'est en fait un capriné aberrant, proche des souches primitives (takins, tahrs, serows) de l'Asie tropicale et subtropicale et de la chèvre des montagnes Rocheuses de l'Ouest américain, mais adapté au climat arctique.

Description

Caractéristiques ♀ ♂ Masse 250
180 380
250 kg Longueur 200 - 245 cm Hauteur 125-140 cm Queue 10 - 14 cm Cornes en forme de
crochet cm Robe brun noir Saison des amours juil à sept Gestation 8½ mois Petit(s) 1 / an Sevrage 10 à 12 mois Maturité sexuelle 3-4 5-6 ans Durée de vie 20 - 24 ans

Le bœuf musqué est un animal massif protégé par une longue toison très isolante.

Sa fourrure longue et dense est composée de plusieurs types de poils de types différents (ci après décrits) et descend presque jusqu'aux sabots. C'est surtout le pelage d'hiver très dense qui fait paraître les animaux massifs. Vers la fin de l'hiver, les poils sont décolorés et la couleur du pelage est principalement jaune-brun au lieu d'être sombre ou noir-brun.

Généralement les spécimens âgés sont de couleur un peu plus claire particulièrement sur le visage.

La selle et les pieds sont également de couleur beige clair à brun jaune ; le scrotum et le pis sont gris-beige.

Immédiatement sur la peau se trouve un sous-poil dense formant une laine huit fois plus chaude que la laine de mouton et au moins aussi douce si ce n'est plus que le sous-poil des chèvres du cachemire. Cette couche fait environ 5 cm d'épaisseur et elle appelée qiviuk par les Inuits. Elle couvre l'ensemble de l'animal à l'exception des sabots, des cornes et d'une petite tache entre les narines et les lèvres ; son changement a lieu au cours des mois de mai à juillet.

Les jards de la couche externe de la toison sont longs de 60 cm protègent la croupe, le ventre, les flancs et la gorge jusqu'à toucher le sol. Les plus longs se trouvent sur la gorge, et c'est pourquoi les inuits appellent le bœuf musqué omingmak, ce qui signifie « animal dont la fourrure est comme une barbe »^[2].

La peau ne possède pas de glandes sébacées^[3], c'est pourquoi les bœufs musqués, comme les mammouth avant eux, sont particulièrement vulnérables face à l'eau de pluie provoqués par le réchauffement climatique. L'humidité provoque chez eux des rhumes mortels.

Les cornes sont en forme de crochet s'incurvant d'abord vers le bas pour se terminer en pointe acérée vers le haut. Celles des mâles sont massives et jointives à leur base, recouvrant entièrement le dessus du crâne alors qu'une bande de pelage sépare celles des femelles.

• Hauteur au garrot : 1,4 m
• Longueur : 2,5 m
• Poids adulte :
  • Mâles : environ 315 kg
  • Femelles : environ 215 kg
• Force de frappe lors des combats : environ 950 kg

L'œil du bœuf musqué est parfaitement adapté aux conditions particulières de l'habitat arctique : D'une part, de grandes pupilles et une rétine très sensible permettent une vision suffisante lorsque le soleil reste sous l'horizon pendant les mois d'hiver et que les seules sources de lumière viennent de la lune et des étoiles.

D'autre part, la pupille peut se resserrer jusqu'à n'être plus qu'une mince ligne horizontale ou se fermer complètement, ce qui les protège contre la photokératite ou cécité des neiges.

De plus, des corpuscules de pigment protègent la rétine de la lumière aveuglante du soleil réfléchie par la neige.

Leurs sabots sont larges, ronds et aiguisés. Avec leurs sabots avant plus larges, les bœufs musqués sont capables de racler la neige ou de briser la glace.

L'odeur des mâles dominants en rut est "forte". Elle provient de la glande préputiale dont la sécrétion est répartie sur le pelage de l'abdomen grâce à l'urine. L'analyse d'extrait de la sécrétion des glandes a révélé la présence de cholestérol, d'acide benzoïque et de p-crésol, ainsi qu'une série de gamma-lactones saturés à chaîne droite de C₈H₁₄O₂ à C₁₂H₂₂O₂ (C₁₀H₁₈O₂ étant le plus abondant) et de gamma-lactone mono-saturée C₂₂H₄₆ to C₃₂H₆₆ (C₂₄H₅₀ étant le plus abondant). La série des gamma-lactones saturées donne son odeur à la sécrétion.

• 
• 
• 

Répartition

Il habite l'extrême nord canadien et le Groenland. D'origine eurasiatique, il a colonisé les latitudes moyennes de l'hémisphère Nord pendant les glaciations de l'Holocène, avant de se replier vers l'Arctique à la fin du Würm. Il s'est d'ailleurs éteint dans l'Ancien Monde il y a 2 000 ans environ, à la suite du réchauffement du climat.

Proche de l'extinction au milieu du XX^e siècle à cause de la chasse, ses effectifs ont augmenté depuis (environ 75 000 animaux en 1999) et il a été réintroduit dans plusieurs pays (Scandinavie, Alaska, Arctique russe, etc.).

En mai 2019, la revue Ambio de l’Académie royale des sciences de Suède a publié un rapport sur la situation mondiale de l’espèce. Il indique que l'espèce compterait 55 troupeaux, soit 170 000 bœufs musqués. Un quart de la population se situe au Groenland, le reste se répartissant entre la Russie, la Scandinavie et l'Alaska. Selon ce même rapport, 60% de l'espèce serait en croissance, mais des maladies affectent quelques troupeaux faisant diminuer les effectifs de manière inquiétante^[4].

Reproduction

À la saison des amours, le mâle émet une sorte de mugissement sourd. On pense qu'il signale le début des combats entre mâles. Ceux-ci se battent jusqu'à ce que l'un des deux abandonne par fatigue. L'accouplement a lieu en août, et après une gestation de huit à neuf mois, la femelle donne naissance à un unique petit (la gémellité est très rare) une fois tous les deux ans. Le petit est nommé bouvillon ; lorsqu'il vient au monde, il est déjà couvert d'un épais manteau laineux et met peu de temps pour se tenir debout. Ses cornes pousseront jusqu'à l'âge de six ans.

Localisation

Dans l'Arctique, il recherche les plaines et les vallées disposant de petits cours d'eau en été et préfère les collines et les plateaux l'hiver.

Régime alimentaire

Le bœuf musqué est un herbivore se nourrissant d'épilobe, de carex et de diverses herbes. Il gratte la neige avec ses sabots pour pouvoir atteindre ces plantes. L'hiver, il s'hydrate en avalant de la neige.

Prédateurs

Hormis l’Homme, le principal prédateur du bœuf musqué est le loup arctique. Le grizzli et l’ours blanc peuvent également l’attaquer.

Lorsqu'ils sont menacés, les bœufs musqués forment un cercle en plaçant les petits au centre. C'est le plus fort qui se charge d'attaquer. Sans attaque fatale de ses prédateurs, un bœuf musqué peut vivre jusqu'à vingt ans.

Domestication dans l'est du Canada

Le bœuf musqué fournit quantité de matières premières, en particulier une laine d'excellente qualité, peignée à la main. Un bœuf musqué produit en moyenne 25 kg de laine par an, à partir desquels est produit un fil de laine d'environ 18 km de long, d'une valeur commerciale d'environ 8 200 dollars américains.

On n'a jamais trouvé de restes d'anciens bœufs musqués dans l'est du Canada, bien que les conditions écologiques du nord de la péninsule du Labrador leur conviennent.

C'est pourquoi au XX^e siècle des projets de domestication ont été menés en Alaska. L'objectif était notamment de fournir des ressources et une source de revenus aux Inuits.

En 1967, 14 animaux ont ainsi été capturés près d'Eureka, sur l'île d'Ellesmere, par l'Institut de recherche agricole du Nord (INAR), et amenés dans une ferme du Vieux Fort Chimo de Kuujjuaq, dans le nord du Québec, pour être domestiqués et lancer l'exploitation artisanale du qiviuk.

Bien que les animaux aient prospéré et que l'industrie du qiviuk ait connu un succès précoce, il est vite apparu que le gouvernement du Québec n'avait jamais eu l'intention de domestiquer le bœuf musqué, mais qu'il avait utilisé l'INAR pour capturer des bœufs musqués afin de fournir une population sauvage pour la chasse. Les représentants inuits ont exigé que l'INAR quitte le Québec et que la ferme soit fermée. 54 animaux ont été relâchés à trois endroits dans le nord du Québec entre 1973 et 1983, et les autres ont été cédés à des zoos locaux.

Entre 1983 et 1986, le nombre d'animaux relâchés est passé de 148 à 290, à un rythme de 25 % par an, et en 2003, on estimait à 1 400 le nombre de bœufs musqués au Québec. En outre, 112 adultes et 25 veaux ont été dénombrés sur l'île Diana (en), toute proche, en 2005, après y être arrivés par leurs propres moyens depuis le continent. Des adultes solitaires sont parfois aperçus au Labrador, bien qu'aucun troupeau n'ait été observé dans la région.

Notes et références

Gabharantalóp mór atá dúchasach do thundra artach Mheiriceá Thuaidh. An fionnadh an-tiubh fada mosach dúdhonn, na cosa gearr donn éadrom le crúba spréite. An ceann mór, coinnithe íseal, agus adharca leata ag teacht le chéile ag lár an chinn mar a bhéadh clogad iontu is na reanna cuartha chun tosaigh. Maireann sé i dtréada.

Tá an t-alt seo bunaithe ar ábhar as Fréamh an Eolais, ciclipéid eolaíochta agus teicneolaíochta leis an Ollamh Matthew Hussey, foilsithe ag Coiscéim sa bhliain 2011. Tá comhluadar na Vicipéide go mór faoi chomaoin acu beirt as ucht cead a thabhairt an t-ábhar ón leabhar a roinnt linn go léir.

O boi almiscreiro (Ovibos moschatus) é un mamífero artiodáctilo da familia dos bóvidos, subfamilia dos caprinos e que vive no Ártico. Caracterízase pola súa pelaxe mesta e polo forte cheiro a almiscre que emiten os machos durante época de apareamento, do que provén o seu nome. Este cheiro é empregado polos machos para atraer ás femias. Habita principalmente no norte do Canadá e Groenlandia^[2], aínda que tamén foi introducido en Noruega, Suecia, Siberia e Alasca, onde se poden atopar pequenas poboacións.

Notas

Véxase tamén

Muskox (Ovibos moschatus), Inuktitut: ᐅᒥᖕᒪᒃ, umingmak adalah hewan mamalia anggota keluarga Bovidae yang habitat aslinya adalah di kawasan Arktik. Sesuai namanya, hewan yang mirip bison ini memiliki ciri khas berupa bau yang tajam. Bau tersebut hanya dihasilkan oleh muskox jantan untuk menarik perhatian muskox betina, terutama pada saat musim kawin. Selain itu, kulit mereka juga ditumbuhi rambut yang membuat mereka dapat beradaptasi terhadap iklim Arktik yang dingin. Muskox paling banyak ditemukan di utara Kanada dan Greenland, serta sejumlah populasi kecil ditemukan di Siberia, Swedia, Norwegia, dan Alaska.

Deskripsi dan karakteristik

Muskox jantan dan muskox betina sama-sama memiliki tanduk yang panjang dan melengkung. Muskox memiliki tinggi 1,1–1,5 m (4–5 ft) pada bahu. Muskox betina memiliki panjang tubuh 135–200 cm (4,4–6,6 ft), sementara muskox jantan sedikit lebih besar dengan panjang tubuh 200–250 cm (6,6–8,2 ft). Berat hewan ini 285 kg (630 lb) dan dapat mencapai 180–410 kg (400–900 lb). Muskox mempunyai ekor kecil sepajang 10 cm (3,9 in) yang tersembunyi dibalik bulunya yang tebal. Warna pada bulu mereka terdiri dari warna hitam, coklat, dan abu-abu. Muskox langka dengan warna putih pernah ditemui di Penangkaran Burung Teluk Ratu Maud, Kanada.

Muskox dapat berlari hingga kecepatan 60 km/jam.^[1] Muskox memiliki harapan hidup antara 12-20 tahun.

Catatan kaki

Pranala luar

• [1]

Sauðnaut (moskusnaut eða desuxi) (fræðiheiti: Ovibos moschatus) eru heimskautadýr af ætt slíðurhyrninga. Þau einkennast af þykkum ullarfeldi. Sauðnaut er að finna á túndrusvæðum Grænlands, Kanada og Alaska. Þau hafa einnig verið flutt til Noregs, Svíþjóðar og til Wrangel-eyju í Síberíu. Á fyrri hluta 20. aldar voru gerðar tilraunir að flytja sauðnaut til Íslands en þær mistókust allar.

Lýsing

Sauðnaut tilheyra undirættinni geitfé, Caprinae, og eru þess vegna skyldari geitum og sauðfé en nautgripum. Þau mynda þó eigin ættkvísl, Ovibos. Bæði kynin bera löng sveigð horn. Sauðnaut eru 2,5 m á lengd og um 1,4 m há á herðakamb. Fullorðnir tarfar eru sjaldan undir 200 kg á þyngd og iðulega yfir 400 kg. Feldurinn er mjög þykkur, úr svörtum, gráum og mórauðum hárum með yfirhárum sem dragast næstum með jörðu.

Að sumarlagi halda sauðnautin sig oftast á rökum svæðum, gjarna mýrarsvæðum í dalbotnum. Þau leita til fjalla að vetrarlagi þar sem er minni snjódýpt. Sauðnaut eru jórturdýr með fjóra maga. Þau eru jurtaætur og bíta grös, starir, lyng, birki, víði og blómplöntur. Þau krafsa í gegnum snjóinn á veturna í fæðuleit.

Sauðnaut eru mjög félagslynd og lifa í hjörðum oftast með um 10 til 20 dýrum en einstaka sinnum allt upp í 400. Í vetrarhjörðunum eru bæði kyn og dýrin á öllum aldri. Á fengitímanum, seinnipart sumars, berjast tarfarnir um kýrnar og sá sterkasti rekur hina á braut. Þeir mynda oft hjarðir með 3 til 10 törfum fram á haust. Á meðan á fengitímanum stendur eru tarfarnir mjög árásargjarnir.

Kýrnar ná kynþroska tvævetrar en tarfarnir fimm. Meðganga er átta til níu mánuðir. Kálfurinn er á spena í um það bil eitt ár þó svo að hann geti farið að narta í gras viku eftir burð.

Sauðnaut verjast á sérstakan hátt. Ef hjörðin verður fyrir áreitni safnast fullvaxnir tarfar og kýr í hring og hafa kálfana inni í hringnum. Þetta veitir góða vörn gegn rándýrum, t.d. úlfum, en gerir þau að auðveldri bráð fyrir veiðimenn.

Útbreiðsla

Sauðnaut eru eiginleg ísaldardýr og eiga upphaf að rekja til norðurhluta Asíu fyrir hátt í miljón árum síðan. Þau hurfu hins vegar frá meginlandi Asíu fyrir um það bil 4000 árum, síðasta búsvæði þeirra þar var á Tajmyr-skaga í Síberíu. Yngstu menjar um sauðnaut utan Norður-Ameríku eru frá Wrangel-eyju og eru þær um 2000 ára gamlar (nefna má að þar og frá sama tíma er einnig að finna yngstu ummerki eftir mammúta í heiminum). Sauðnaut fluttu sig yfir Beringssund til Norður-Ameríku fyrir 90.000 árum síðan (það er þó umdeilt, ágiskanir eru allt frá 500.000 til 30.000).

Á seinni öldum hafa sauðnaut lifað villt á nyrstu svæðum Kanada, Grænlands og Alaska. Sauðnautum var útrýmt í Alaska um aldamótin 1900 en þau hafa verið flutt þangað á ný eftir það. Á síðustu öld var sauðnautum sleppt á mörgum stöðum á norðurhvelinu og hafa hjarðirnar yfirleitt dafnað vel. Má þar nefna vesturhluta Grænlands (sauðnaut lifðu upphaflega einungis á norður- og norðausturhluta Grænlands), Rússland, Austur-Kanada og til Noregs og Svíþjóðar. Sauðnaut voru í mikilli útrýmingarhættu á fyrrihluta 20. aldar en hafa náð sér vel á strik síðan. Áætlað var 1999 að stofninn væri milli 65.000 og 85.000 dýr, þar af um það bil tveir þriðju hlutar á Banks-eyju í Kanada.

Sauðnaut á Íslandi

Reynt var að flytja sauðnaut til Íslands árið 1929 og aftur 1931. Raunar segir Ársæll Árnason í grein í Náttúrufræðingnum árið 1933 að norskir veiðimenn hafi áður þrívegis sett sauðnaut á land á Íslandi en aðeins um stundarsakir. En árið 1929 fór vélbáturinn Gotta til Grænlands, gagngert til að sækja sauðnaut, enda hafði Ársæll fengið til þess styrk frá Alþingi og kom með sjö kálfa. Sex þeirra drápust fljótlega en einn lifði til vors 1931 en drapst þá úr sullaveiki.

Árið 1931 voru fluttir hingað sjö kálfar í viðbót en þeir komu frá Noregi, þar sem sauðnaut höfðu þá verið um tíma. Þeir lifðu af veturinn en drápust flestir um vorið. Eitt dýrið lifði þó til hausts. Ekki er víst hvað varð flestum sauðnautunum að aldurtila en sumir töldu að einhæft fóður í Gunnarsholti, þar sem dýrin voru höfð, hefði átt þátt í dauða þeirra.

Þegar sauðnautakálfar voru sóttir til Grænlands árið 1929 voru mörg fullorðin sauðnaut drepin til að ná í kálfana. Var sauðnautadráp Íslendinga til umræðu í eldhúsdagsumræðum í danska þinginu og þar rætt um nauðsyn á friðun sauðnauta.^[1]

Á síðari árum hafa oft komið upp hugmyndir um að flytja sauðnaut til Íslands en af því hefur þó aldrei orðið.

Heimildir

• Caprinae Specialist Group (1996). Ovibos moschatus.
• Wildlife Management Advisory Council (North Slope) fact sheet
• Hinterland Who's Who ISBN 0-660-13637-6
• Science Daily
• Cambridge Journals Abstract
• Search for the Legendary White Musk-ox
• „Nýjustu landnemarnir. III. Sauðnaut. Náttúrufræðingurinn, 11.-12. tbl.1933“.

Il bue muschiato (Ovibos moschatus Zimmermann, 1780) è un mammifero artico appartenente alla famiglia Bovidae, noto per il suo folto manto che arriva quasi a terra e il caratteristico odore di muschio. Appartiene alla sottofamiglia Caprinae e pertanto è più imparentato con la capra domestica (Capra hircus) che non con il bue (Bos taurus).

Descrizione

In entrambi i sessi sono presenti lunghe corna curve. L'altezza al garrese è di circa 1 m, la lunghezza di 2 m. I buoi muschiati hanno un manto il cui colore varia tra il bruno, il grigio e il giallastro. Possono vivere fino a 20 anni. L'esemplare adulto può essere alto fino a 1,4 m, lungo circa 2,5 m e può pesare dai 200 ai 400 kg.

Biologia

Durante l'estate, i buoi muschiati vivono in aree umide, soprattutto valli in cui scorrono dei fiumi. In inverno si spingono a quote più elevate al fine di evitare la neve più profonda. Si nutrono di erba, radici, carici e di altre piante terricole, scavando nella neve alla ricerca di cibo.
I branchi sono composti solitamente da 10-20 individui, sebbene in certi casi si possa arrivare fino a 100 capi. Durante l'inverno, i branchi sono formati da adulti di entrambi i sessi e da esemplari giovani. Nella stagione degli amori (intorno alla metà di agosto), i maschi ingaggiano combattimenti: l'esemplare dominante finirà poi con l'allontanare gli altri maschi adulti del gruppo. Le femmine raggiungono la maturità sessuale a 2 anni di età, i maschi a 5. Il periodo di gestazione dura 8-9 mesi. In quasi tutti i casi nascerà un solo piccolo, che viene allattato per un anno, anche se può cominciare a mangiare erba una settimana dopo la nascita.

I buoi muschiati sono animali sociali, e sono famosi per la tipica disposizione circolare che assumono quando si sentono minacciati. Tale disposizione (piccoli al centro, muro di corna puntate all'esterno) spesso è sufficiente a respingere l'attacco dei lupi artici, ma è del tutto inefficace se l'attacco viene sferrato da un orso polare.

Distribuzione

I buoi muschiati vivono nelle zone artiche del Canada, della Groenlandia e dell'Alaska. La popolazione originaria dell'Alaska si estinse, a causa della caccia eccessiva, tra la fine del XIX secolo e l'inizio del XX, ma i buoi muschiati vi furono poi subito reintrodotti.

La specie è stata reintrodotta anche nel Nord Europa (nelle montagne fra Norvegia e Svezia) e in Russia. In passato il bue muschiato rischiò di estinguersi: tuttavia, le misure protettive hanno permesso di salvare la specie. Attualmente, la popolazione complessiva è in aumento (soprattutto nelle zone in cui il bue muschiato è stato recentemente introdotto) ed è stimata tra i 65.000 e gli 85.000 capi.
Attualmente è consentita la caccia regolamentata, per cui il prelievo venatorio è sostenibile.

Evoluzione

Il bue muschiato è l'ultimo rappresentante di un gruppo di caprini noti come Ovibovini, che si svilupparono nel corso del Miocene superiore (circa 12 - 8 milioni di anni fa) in Eurasia. Tra le prime forme vi fu Mesembriacerus, che, nonostante le dimensioni minori, aveva già acquisito una morfologia robusta. Tra le altre forme mioceniche vi furono i bizzarri Criotherium, Plesiaddax e Urmiatherium. Nel Pliocene e nel Pleistocene il gruppo si diffuse anche in Nordamerica con forme come Euceratherium e Bootherium, mentre il più probabile antenato del bue muschiato è Praeovibos. Un'altra forma pleistocenica è l'insolita Soergelia; a questo gruppo è stato ascritto anche l'enigmatico genere Megalovis. L'asiatico takin (Budorcas taxicolor) è a volte considerato uno stretto parente del bue muschiato, ma alcune analisi del DNA mitocondriale sembrerebbero dimostrare che le somiglianze tra i due animali siano frutto di convergenza evolutiva.

Galleria d'immagini

• 
• 
• Teschio di bue muschiato

• 

Bibliografia

• (EN) Caprinae Specialist Group 1996, Ovibos moschatus, su IUCN Red List of Threatened Species, Versione 2020.2, IUCN, 2020.

Binomas Ovibos moschatus

Avijautis (lot. Ovibos moschatus) – porakanopinių būrio, ožkų pošeimio rūšis. Tolimi avijaučių protėviai, mioceno epochos pabaigoje gyveno dabartinės Vidurinės Azijos aukštikalnėse. Iki XIX a. pradžios avijaučiai buvo priskiriami jaučių (Bovinae) šeimos pošeimiui. Avijaučiai panašūs į bizonus tik mažesni, prilygstantys dviems trečdaliams bizono masės, bei jų kaukolė ir dantys panašesni į avinų ir ožių. Tai senoviniai atrajojantys dykaragiai, evoliucijos metu išsiskyrę į atskirą tarpinę rūšį, kurios vieta zoologinėje sistematikoje turėtų būti tarp antilopių ir ožių.

2008 m. pasaulinę avijaučių populiaciją sudarė apie 133 914–136 914 suaugusių individų.

Išvaizda

Patinai stambesni už pateles. Avijaučių patelių kūno ilgis 135–200 cm, stambesnių patinų kūno ilgis 200–250 cm. Per pečius 1,1–1,5 m aukščio. Vidutinis suaugusių avijaučių svoris 285 kg, nors svoris gali labai skirtis, nuo 180 iki 410 kg, o zoologijos sode yra užfiksuotas 650 kg svorio avijautis. Kanados žemyninėje dalyje gyvenančių patinų svoris siekia 380 kg.

Ką tik gimusių avijaučių jaunikliai sveria 8–15 kg. Vienerių metų amžiaus patelės sveria nuo 45,3 kg iki 101,9 kg, patinėliai nuo 45,3 iki 96,6 kg. Dviejų metų amžiaus patelės sveria nuo 93,3 kg iki 143,6 kg, o patinėliai nuo 126 kg iki 149,5 kg.^[2]

Avijaučių labai tvirta kūno sandara, trumpas kaklas, didelė galva ir trumpos storos kojos. Ragai pamatine dalimi dengia visą kaktą, leidžiasi žemyn, o galais užsirietę į viršų. Ausys mažytės, pasislėpusios kailyje. Uodega trumpa – 10 cm ir po kailiu nesimato. Plačios raginės kanopos pritaikytos kasti maistą iš po sniego.

Gyvūnas apaugęs labai ilgais, tamsiai rudais plaukais. Plaukai – 60–70 cm ilgio akuotai, po jais tankus ir labai švelnus povilnis. Vasarą avijaučiai šeriasi. Nenumetusiam povilnio avijaučiui karšta net šiaurėje. Fermose laikomi avijaučiai mėgsta būti šukuojami. Nuo vieno avijaučio galima prišukuoti iki 3 kg vilnos, o vienam megztiniui reikia 100–200 g tokios vilnos. Iš kilogramo avijaučio vilnos suverpiamas 80 km ilgio siūlas. Drabužiai, išausti iš šių gyvūnų vilnos, labai lengvi, šilti, skalbiant nesitraukia.

Gyvenamoji vieta

Paskutiniame ledynmetyje gyveno Sibire bei Europoje iki Ispanijos, kartu su mamutais, gauruotaisiais raganosiais ir šiaurės elniais. Atšilus klimatui Eurazijoje gyvenę išnyko, bet iki šiol išliko jų populiacijos Šiaurės Amerikos žemyno arktinėje tundroje – Kanados arkties salyne ir Grenlandijoje.

Dabar reintrodukuoti Aliaskoje. 1929 m. sėkmingai aklimatizuoti Špicbergene. Nuo 1974 m. avijaučiai introdukuoti Taimyre, o 1975 m. – Vrangelio saloje, kur po kelerių metų jie pradėjo veistis. Ten kur jau aklimatizavosi ir didėja jų bandos, dalis jų perkeliama į kitas Sibiro vietas, įskaitant Jakutijos šiaurę. Ateityje numatoma avijaučius apgyvendinti visoje Rusijos Federacijos arktinėje dalyje. Nedidelės bandos taip pat įveistos Norvegijoje ir Švedijoje.

Gynyba

Avijaučiai gali greitai bėgioti ir turi savitą gynybos strategiją. Užklupti jie išsirikiuoja ratu, patelės ir jaunikliai viduryje. Dešimčiai avijaučių nebaisūs nei vilkų, nei lokio puolimai. Plėšrūnui per daug prisiartinus, vienas avijautis šoka į priekį, smeigia ragais ir meta į rato vidurį, kur patelės ir jaunikliai jį sutrypia ir užbado. Avijaučiai aukomis dažniausiai tampa baltiesiems vilkams (Canis lupus arctos), rečiau baltiesiems lokiams bei grizliams.

Mityba

Vasarą avijaučiai gyvena drėgnose vietovėse, kaip kad prie upių slėnių, o žiemai pasirenka aukštesnio reljefo vietoves, kad išvengtų gilių sniego pusnių. Minta žole, arktiniais karklais (Salix arctica) ir kitais sumedėjusiais augalais, kerpėmis, samanomis. Žiemą pagrindinis jų maistas karklų ir gluosnių šakelės.

Elgsena

Avijaučiai gyvena bandomis, kurios vasaros metu sudaro apie 8–20 individų, o žiemą iš apie 12–24 individų. Iš pirmo žvilgsnio avijaučiai atrodo nevikrūs, bet gali bėgti 60 km/val. greičiu. Nevengia vandens. Labai atsparūs dideliems speigams.

Amžius

Subręsta ketvirtais gyvenimo metais. Išgyvena iki 12–20 metų.

Pavadinimas ir sinonimai

Anksčiau daugelyje kalbų avijaučių vardas buvo muskusiniai jaučiai, esą todėl, kad rujos metu patinai skleidžia muskuso kvapą.^[3]
Lotynų kalba yra šie avijaučių (Ovibos moschatus) sinonimai, kurie dabar nevartotini:

• Bos moschatus Zimmermann, 1780
• Bosovis moschatus (Zimmermann, 1780) Kowarzik, 1911
  

Kitomis kalbomis savaiminio ir istorinio avijaučių paplitimo regionuose, vadinami:

• Inuitų pagrindinėmis kalbomis jų pavadinimas praktiškai nesiskiria. Pavyzdžiui inuitai gyvenantys šiaurės ir šiaurės vakarų Aliaskoje, kurie kalba inupiakų kalba, šiuos gyvūnus vadina „Umiŋmak“. Inuitai gyvenantys Nunavute ir likusiose Kanados arkties salyno salose, kur kalba inuktituto kalba, juos vadina ᐅᒥᒻᒪᖅ, angliška rašto forma tai būtų „Umimmaq“ - lietuvių kalba tai reiškia „barzdotas“. Inuitai kalbantys grenlandų kalbos vakarų tarme arba kalalisutu, kuri saloje yra kaip oficiali kalba, juos vadina „Umimmak“.
• Anglų kalba vadinami Muskox arba Musk Ox.
• Prancūzų kalba – Bœuf musqué.
• Rusų kalba – Овцебык, lotynų rašmenimis – ovcebyk.
  

Mums artimiausia latvių kalba vadinami Muskusvērsis.

Šaltiniai

Nuorodos

Vikiteka

• youtube.com / The Return of the Musk Ox, anglų k.
• youtube.com / Muskoxen resettlement in Yakutia, anglų k.

Muskusvērsis (Ovibos moschatus) ir dobradžu dzimtas dzīvnieks, kas ir vienīgā suga muskusvēršu ģintī (Ovibos). Tam ir raksturīgs biezs apspalvojums, kas šo vistālāk uz ziemeļiem dzīvojošo pārnadzi aizsargā no Arktikas sala. Savu nosaukumu muskusvērši ir ieguvuši, pateicoties tēviņu smakai, kas pārošanās periodā ir ļoti izteikta un sajūtama jau no liela attāluma. Tēviņi šo smaku vēl pastiprina, berzējot galvu ar priekškājām (smirddziedzeri atrodas zem acīm). Muskusvērši reizēm tiek domesticēti, lai iegūtu vilnu, gaļu un pienu.^[1]

Izplatība

Muskusvēršu dabīgais izplatības areāls aptver arktisko tundru uz ziemeļiem no mežu līnijas, Kanādā, ASV un Grenlandē.^[2] Ap 19. un 20. gadsimta miju Aļaskas populācija pārāk intensīvo medību dēļ izmira, bet 1930. gados ar ASV valdības finansiālā atbalsta palīdzību muskusvērši Aļaskā tika atkal reintruducēti. No Grenlandes uz Nunivakas salu tika nosūtīti 34 muskusvērši. Mūsdienās salas populācija ir atjaunojusies un kalpojusi muskusvēršu introdukcijai citos Aļaskas reģionos. Kopumā Aļaskā ir piecas stabilas populācijas.^[3][4] Arī Grenlandes rietumos, kur nekad agrāk nav dzīvojuši muskusvērši, tika veiksmīgi introducēti šie dzīvnieki.^[4]

Introdukcijai Skandināvijā muskusvērši tika atvesti no Benksa salas Kanādā un nometināti Horjedalenā, Zviedrijā, un Doverfjellā, Norvēģijā, laikā no 1947. gada līdz 1953. gadam. Ir bijuši mēģinājumi muskusvēršus introducēt arī Svalbārā un Islandē, bet neveiksmīgi.^[4] Svalbāras populācija, kas sekmīgi izveidojās no 1929. gadā atvestajiem muskusvēršiem, 1985. gadā pēkšņi izmira.^[5] No Benksa un Nunivakas salām 1970. gadu vidū muskusvērši ceļoja arī uz Krieviju, Taimiras pussalu un Vrangeļa salu. Nostiprinoties šīm populācijām, muskusvērši tika izmantoti introdukcijai citos Sibīrijas arktiskajos reģionos. Viena no pēdējām introdukcijām notikusi 2010. gadā, muskusvēršus izlaižot Kolimas upes krastos.^[4]

Izskats

Lai arī muskusvērši ir piederīgi kazu apakšdzimtai, pateicoties savam biezajam kažokam, tie atgādina kompaktus vērsēnus ar lielu galvu un īsām kājām. To augstums skaustā 1,1—1,5 metri. Tēviņi ir lielāki nekā mātītes. Ķermeņa garums tēviņam ir 200—250 cm, svars 300—400 kg, mātītes ķermeņa garums 135—200 cm, svars 180—275 kg.^[6] Zoodārzos muskusvērši izaug daudz lielāki, sasniedzot 650 kg.^[7] Aste ir īsa, apmēram 5—10 cm. Biezajā kažokā tā vispār nav saskatāma. Muskusvērsim ir divas pasugas: Kanādas muskusvērsis (Ovibos moschatus moschatus), kas kādreiz bija sastopams arī Aļaskā, un Grenlandes muskusvērsis (Ovibos moschatus wardi). Grenlandes pasuga ir nedaudz mazāka par Kanādā dzīvojošo pasugu.^[6]

Abiem dzimumiem ir gaiši, smilšu krāsas ragi ar melniem, asiem galiem. Pie pamatnes tie ir plati un savstarpēji saskaras, nosedzot visu galvas virsu. Jo muskusvērsis ir vecāks, jo ragi tam ir lielāki.^[6] Muskusvērša kažoks nosedz visu ķermeni, atkailināts paliek tikai neliels laukumiņš starp nāsīm un lūpām.^[6] Kažoks ir brūni pelēks, sajaucoties melnam, pelēkam un brūnam matojumam. Vasarā tas ir gaišāks, brūnāks, bet ziemā tumšāks, gandrīz melns. Ļoti retos gadījumos sastopami balti muskusvērši,^[8] toties kājas ir baltas visiem.^[6] Muskusvēršiem ir ziemas un vasaras kažoks. Ziemā tas ir dubults, veidojoties no garas akotspalvas, kas pasargā dzīvnieku no slapjuma, vēja un kukaiņu dzēlieniem, un pavilnas (10—15 cm^[9]), kas ziemā nodrošina siltumu. Pavilna sāk augt rudenī un pavasarī tā tiek nomesta. Kopumā tā sastāda 60% no visa kažoka.^[9] Akotmati ir ļoti gari, nokareni, savēlušies, tie atšķirībā no pavilnas aug nepārtraukti, vecākiem muskusvēršiem sasniedzot zemi.^[6] Uz muguras kažoka mati ir ievērojami īsāki un gaišāki nekā uz krūtīm, kakla un sāniem. Garākie akotmati sasniedz 90 centimetru garumu.^[9] Tā ir garākā zīdītāju (izņemot cilvēka matus) vilna pasaulē.^[10] Kļūstot vecākiem, dažiem muskusvēršiem izaug garas, biezas plecu krēpes.

Ausis ir īsas, vilnā paslēptas, un no tām ir redzami tikai paši galiņi. Arī acis ir mazas. Ragi kalpo aizsardzībai no lāčiem un vilkiem, kā arī savstarpējām cīņām. Nagi muskusvēršiem ir paplašināti, tāpēc tie stingri turas uz cietās, sniegotās un ledainās virsmas un negrimst sniegā.

Dzīvesveids

Muskusvērši dzīvo baros, kuros vasaras periodā ir 8—20 īpatņi, bet ziemā 12—24.^[11] Dzīve barā nodrošina dzīvniekiem aizsardzību no laika apstākļiem un ienaidniekiem.^[12] Muskusvēršiem nav savu teritoriju, bet pārvietojoties no vienas vietas uz otru, tie ceļu iezīmē ar sekrētu.^[13] Vasaras periodā muskusvērši izvēlas zemākus un mitrākus reģionus, piemēram, upju ielejas, bet ziemā pārceļo uz augstākām vietām, tādējādi izvairoties no dziļiem sniegiem. Dominants muskusvērša tēviņš cenšas ieņemt labākos ganību laukumiņus un ziemas periodā no šādām vietām padzen hierarhijā zemākos.^[7][11] Dominance tiek izrādīta dažādos veidos. Hierarhijā zemākie tiek dzenāti, uzbrūkot tiem ar ragiem un priekškājām. Pirms tam gan pretinieks tiek brīdināts ar skaļiem māvieniem, draudīgu galvas purināšanu un zemes kārpīšanu ar priekškāju.^[7][14] Muskusvērsis ir labs skrējējs un var sasniegt ātrumu 60 km/h. Dominance barā ir mainīga un pēc kāda laika zemāk esošs tēviņš, pieaugot tā spēkiem, nomaina vecāku dominantu tēviņu.^[15]

Barība

Muskusvērsis ir zālēdājs un barojas ar zāli, ķērpjiem, sūnām un dažādiem zemiem, ložņājošiem krūmiem, piemēram, arktiskajiem kārkliem, pundurbērziem un citiem līdzīgiem augiem. Tā kā muskusvēršiem nav augšējo priekšzobu, tie barību plūc, piespiežot zāli ar apakšējiem priekšzobiem pie kaulveidīgajām aukslējām. Īsajā arktiskajā vasarā, kad kūst sniegs un izaug pietiekami daudz augu, muskusvērsis labprātāk ēd sulīgus un barības vielām bagātus augus. Kad septembrī sākas pirmās ziemas vētras un sniegi, muskusvērši dodas uz vietām, kur vēl nav uzkritis sniegs, kopumā uzturoties reģionos ar plānu sniega kārtu. Tādējādi muskusvērši taupa enerģiju, jo, lai izraktos cauri biezai sniega kārtai, dzīvniekam būtu jāpatērē daudz enerģojas.^[2] Ziemā par to galveno barību kļūst kārkli.

Vairošanās

Riests muskusvēršiem sākas jūnija beigās vai jūlija sākumā. Šajā laikā dominants bullis no bara padzen citus tēviņus un nostiprina savu harēmu, kurā ir 6—7 mātītes un to dzimumbriedumu nesasniegušie mazuļi. Dzimumbriedumu sasnieguši buļļi, kas gatavi cīņai, aktivizē muskusu, ar priekškājām berzējot uz galvas esošos smirddziedzerus, skaļi mauj un noliektu galvu demonstrē savus ragus.^[15] Sāncenši pirms cīņas atkāpjas apmēram 20 metrus un tad skrien viens otram pretī ar noliektu galvu, no visa spēka triecoties kopā ar ragu pamatnēm (šāds trieciens var saliekt pat zooloģiskā dārza nožogojumu). Pēc vairākiem raundiem viens no konkurentiem padodas.^[14] Hierarhijā zemākie buļļi izveido vecpuišu barus vai kļūst par vientuļniekiem,^[7] lai gan, ja apkārtnē uzrodas potenciālas briesmas no plēsējiem, vientuļnieks pievienojas baram.^[16] Pārošanās laikā dominantais bullis aktīvi apsargā savu harēmu un mātītēm neļauj to pamest.^[7] Kad vasara beidzas, bara struktūra atkal izmainās. Grūsnības periods ilgst 8,5 mēnešus un mazuļi dzimst nākamā gada pavasarī, aprīlī vai maijā.

Ja riesta laikā agresīvāki ir tēviņi, tad grūsnības perioda laikā agresīvākas ir mātītes.^[7] Grūsna mātīte ir tā, kas nosaka, cik daudz dienā bars ceļos, kur bars atpūtīsies.^[17] Kad piedzimst mazuļi, bars pārvietojas lēnām, dodot mātēm un mazuļiem laiku, mātēm kārtīgi barojoties un mazuļiem zīst pienu.^[17] Mazuļi nedzimst katru gadu. Ja ziema ir bijusi barga un nogurdinoša, mātītes nemeklējas. Dzemdību brīdī par mazuļa un mātes drošību rūpējas visas bara mātītes. Pēc dažām stundām mazulis jau spēj piecelties un sekot baram. Muskusvērši piedzimst ar ļoti biezu kažoku, tomēr var nosalt laikā, kamēr nav nožuvis augļūdens. Ja mazulis izdzīvo, tas slēpjas mātes siltajā un garajā vilnā. Pirmo divu mēnešu laikā mazuļu vienīgā barība ir sātīgais un barojošais mātes piens. Māte to zīda 6—8 reizes dienā. Pēc divu mēnešu vecuma zīdīšana sāk kļūt arvien retāka un mazulis sāk baroties ar veģetāciju.^[7] Mazulis kopā ar māti paliek divus gadus. Skaudrā klimata dēļ izdzīvojušo mazuļu skaits nav pārāk liels. Savvaļā muskusvērsis dzīvo 12—20 gadus.

Ienaidnieki

Muskusvēršu galvenie ienaidnieki ir pelēkie vilki. Kad šāds izbadējies vilku bars uzbrūk, muskusvērši ieņem aizsardzības pozīciju - sastājas aplī, cieši piespiedušies cits pie cita un pavēršot ragus pret ienaidnieku.^[18] Priekšējā līnijā nostājas tēviņi, bet mazuļi atrodas apļa vidū vai slēpjas zem mātes biezās vilnas.^[7] Viens vai vairāki tēviņi ar ragiem uzbrūk, cenšoties padzīt ienaidniekus. Reizēm vilki tiek savainoti vai pat nogalināti. Ja vilki pārliecinās, ka muskusvēršu aizsardzība darbojas nekļūdīgi, tie bieži vien atkāpjas. Muskusvēršiem uzbrūk arī grizli lāči un polārlāči.^[7]

Aizsardzība, sastājoties aplī, muskusvēršus nepasargāja no bruņotiem medniekiem. Kad indiāņu un nuuku rokās nonāca pirmie šaujamieroči, tie sāka masveidā izšaut muskusvēršus. Mazuļus ķēra zooloģiskajiem dārziem. Kad Kanādas valdība saprata, cik strauji samazinājies mukusvēršu skaits, šo dzīvnieku medības tika aizliegtas un muskusvēršiem tika izveidoti rezervāti.

Radniecīgās sugas

Lai gan muskusvērsis atgādina bizonu, tomēr tas ir radniecīgs kazu apakšdzimtas sugām. Tuvākais muskusvērša radinieks ir takins (Budorcas taxicolor).^[19]

Atsauces