Harmaakettu eli puukettu (Urocyon cinereoargenteus) on Amerikassa elävä petoeläin. Se on alkukantainen ja sopeutuvainen koiraeläin.[3] Laji on kaikkiruokainen ja syö paljon sekä kasvi- että eläinravintoa ja etsii ravintonsa pääasiassa öisin. Päivänsä harmaaketut viettävät maakoloissa, ontoissa puissa tai kasvillisuuden kätköissä. Ne elävät yleensä pareittain ja muodostavat yhteisen reviirin. Poikueessa on keskimäärin 3–4 pentua, jotka emo synnyttää maa- tai puunkoloon.[4][5] Muista koiraeläimistä poiketen se kiipeilee taitavasti puissa, joista se saa turvaa pedoilta. Se on pienemmän saariharmaaketun ohella toinen nykyään elävä harmaakettujen sukuun kuuluva laji.[6] Harmaakettua metsästetään paljon sen turkin takia.[7]
Harmaaketun ruumiin pituus on 53–81 senttiä ja paino 3–7 kiloa. Ruumiin säkäkorkeus on 30 senttiä, hännän pituus 27–44 senttiä.[4] Koiraat ovat naaraita hieman suurempia.[5] Ruumis on paksu ja pitkä. Jalat ovat koiraeläimeksi lyhyet.[4]
Turkki on selästä, päästä, sivuilta ja tuuhean hännän selkäpuolelta harmaansävyinen. Se ei varsinaisesti ole harmaa, vaan karvojen tyvet ovat valkoiset ja kärjet mustat, mikä antaa harmaan vaikutelman.[4][8] Suurin osa vatsapuolesta, korvien ulkopinta, kaulan sivupuolet, rinta ja hännän alapuoli ovat oranssinpunaiset,[4] jalat punertavanruskeat.[9] Sisemmät osat rinnasta ja vatsasta, alimmat osat jaloista ja käpälistä, kurkku, posket, kuono ja rinnan alaosat ovat valkoiset. Pään kummallakin sivulla kulkee silmien takana ohut musta viiru. Silmien edessä on paksumpi juova, joka ulottuu suuhun asti. Lisäksi selän keskellä kulkee musta juova, joka ulottuu hännänpäähän saakka.[4] Koko ja väritys kuitenkin vaihtelevat levinneisyysalueen eri osissa. Esimerkiksi levinneisyysalueen itä- ja pohjoisosien harmaakettujen turkki on punertava ja tummanharmaa.[10]
Harmaakettu on sopeutunut melko lämpimään ilmastoon, siksi sen turkissa on vain vähän pohjavillaa ja turkki on siten melko karhea.[3] Suojakarvat ovat 5–7 sentin pituisia ja aluskarvat 3–4 sentin pituisia. Karvanvaihto on kerran vuodessa ja kestää kesästä syksyyn.[11] Koska harmaaketun silmät ovat hiukan vinot ja pupillit soikeat, se näyttää hieman kissamaiselta.[3] Harmaakettu muistuttaa punakettua, mutta sen jalat ovat lyhyemmät, häntä pidempi ja ruumis hennompi.[8] Ketulla on kahdeksan nisää, kun taas harmaaketulla niitä on vain kuusi. Tassunjäljet ovat leveämmät ja lyhyemmät.[12] Kallon erottaa helposti Vulpes-suvun ketuista ohimon U:n muotoisesta harjanteesta, joka on molemmin puolin kalloa.[4] Kallo on 11–13 senttiä pitkä.[11] Hammaskartta on 3/3–1/1–4/4–2/3=42, eli lajilla on jokaisessa leuan puoliskossa 3 etuhammasta eli yhteensä 12 etuhammasta, jokaisessa leuanpuoliskossa on yksi kulmahammas eli yhteensä 4 kulmahammasta ja kussakin leuanpuoliskossa on 4 välihammasta eli yhteensä 16 välihammasta. Yläleuan molemmin puolin on 2 poskihammasta ja alaleuan kummassakin puoliskossa on 3 hammasta, eli yhteensä 10 poskihammasta[12]. Muiden koiraeläinten tapaan harmaaketun haju- ja näköaisti ovat hyvät.[5]
Harmaakettua tavataan Kanadan keski- ja itäosien etelärajoilta Kolumbiaan ja Pohjois-Venezuelaan. Yhdysvalloissa sen levinneisyys ulottuu Tyynenmeren rannikolta Atlantille ja Karibianmerelle.[6] Se kuitenkin puuttuu Yhdysvaltain pohjoisosien Kalliovuorilta. Sitä ei myöskään tavata mantereen preerioilta tai lounaisosien puuttomilta aavikoilta.[13] Harmaakettu elää myös Guatemalassa, Belizessä, El Salvadorissa, Hondurasissa, Nicaraguassa, Costa Ricassa ja Länsi-Panamassa. Laji kuitenkin puuttuu Hondurasin, Nicaraguan ja Costa Rican Karibian-puoleiselta valuma-alueelta.[6] Harmaaketun levinneisyyden pohjoisraja oli luultavasti ennen etelämpänä kuin nykyään. Sen leviämistä uusille alueille on auttanut metsäpalojen hallinta ja metsänkasvatus.[6] Pohjois-Amerikassa harmaakettu on palannut 1900-luvun alkupuolelta lähtien alueille, joilta se ehdittiin hävittää, ja myös levinnyt uusille alueille.[14] Sen sijaan Keski-Amerikassa sen levinneisyys on supistunut paljon, kun metsiä on hävitetty asutuksen ja karjan laidunmaiden tieltä.[6] Se eli ennen myös Massachusettsin Martha's Vineyardin saarella, jolta se hävisi 1500-luvulla eurooppalaisten uudisasukkaiden tulon jälkeen.[14] Kanadasta harmaakettu hävisi 1600-luvun alussa, mutta nykyään sitä tavataan Ontariossa, Manitobassa ja Québecissä.[15] Se on Kanadassa uhanalainen, ja koko maan kannan oletetaan käsittävän alle 250 aikuista yksilöä.[12] Harmaakettu on maailmanlaajuisesti elinvoimainen.[1] Kettujen lukumäärän arviointi on vaikeaa, koska ne liikkuvat öisin ja ovat varovaisia.[10] Koko harmaakettukannasta ei olekaan arvioita.[6]
Harmaaketun elinympäristöä ovat Pohjois-Amerikan itäosissa lehtimetsät, eteläiset havumetsät, kalliot[14], vanhat kedot ja pensaikot. Mantereen länsiosissa niitä tapaa usein metsien, peltojen, tiheikköjen ja ranta-alueiden sekaympäristössä ja pensaikoissa. Ne eivät kuitenkaan suosi punaketun tavoin maatalousympäristöä.[5] Niitä tavataan myös Meksikon ja Yhdysvaltain lounaisosien kuivissa pensaikoissa.[10] Keski-Amerikassa niiden elinpaikkoja ovat metsät ja tiheät heinikot. Etelä-Amerikan harmaaketut elävät vuoristometsissä.[6] Ne viihtyvät myös kaupunkien tuntumassa.[13]
Harmaakettu on yöeläin ja viettää valoisan ajan maakolossaan. Se voi käyttää myös puunonkaloa, kallionhalkeamaa tai muiden lajien hylkäämiä pesäkoloja ja kaivaa pesän vain silloin, kun ei löydä mitään muuta lepopaikkaa.[4][16] Pesäkolot ovat yleensä metsäisessä tai pensaikkoisessa paikassa, eivätkä ne ole yhtä näkyviä kuin ketun pesät.[14] Harmaaketut tulevat yöllä ulos saalistamaan. Vaaran uhatessa ne pakenevat pesäkoloon tai puuhun turvaan odottamaan, kunnes vaara on ohi.[4] Turkin väri auttaa myös kätkeytymään pedoilta.[15] Kiipeilyssä auttavat pitkät kynnet ja tasapainottava häntä. Kettu laskeutuu puusta takaperin.[13] Se voi kiivetä jopa 18 metrin korkeuteen oksattomaan puuhun ja hypätä pystyasennossa puusta puuhun.[6] Harmaakettu ei sen sijaan ole kovin nopea juoksija, ja se väsyy nopeasti, mutta voi juosta vähän aikaa jopa 45 kilometrin tuntinopeudella.[10][15]
Harmaaketut muodostavat elinikäisen parisiteen ja perustavat yhteisen reviirin, joskaan ne eivät ole yhtä reviiritietoisia kuin tavallinen kettu.[4] Pariside on kuitenkin löyhempi kuin useimmilla muilla koiraeläimillä, ja myös moniavioisuutta esiintyy.[6][13] Elinalue merkitään ulosteilla ja virtsalla. Harmaaketut levittävät niitä hieman ympäristöään korkeammille paikoille, jotta hajut leviäisivät tuulen mukana. Reviirin koko vaihtelee vuodenaikojen mukaan. Naaraan reviiri on pienimmillään, kun pennut ovat pieniä[13], jolloin se pysyy pesän läheisyydessä. Syksyllä ja talvella sen elinalue on laajempi. Urosten elinalue on suurimmillaan alkukesällä.[7] Reviirin koko vaihtelee alle neliökilometristä lähes 30 neliökilometriin, ja sen kokoon vaikuttaa myös elinympäristön laatu ja ravinnonsaanti.[6]
Harmaaketun haukunta muistuttaa sen verran kojootin haukuntaa, että lajien erottaminen toisistaan äänen perusteella on vaikeaa.[10] Äänivalikoimaan kuuluu myös varoitushaukuntaa, kiekumista ja huutoja. Tervehtiessään ketut naukuvat ja kujertelevat. Ne harrastavat myös yhteissukimista, jolloin nuoret sukivat aikuisia ja päinvastoin.[6]
Harmaaketun ravinto on hyvin monipuolinen. Se on Pohjois-Amerikan ketuista kaikkiruokaisin.[6] Ravinnossa on enemmän kasviksia kuin punaketulla.[5] Syötäväksi kelpaavat pienet nisäkkäät ja linnut, erilaiset kasvit ja satunnaisesti matelijat. Ravinto vaihtelee alueittain ja saatavilla olevan ravinnon mukaan. Jotkin yksilöt voivat syödä erityisen paljon esimerkiksi hyönteisiä, kasveja tai lihaa. Levinneisyysalueen karuissa länsiosissa hyönteisten ja kasvien osuus on suurempi kuin idässä.[4][17]
Saalislajeista tärkein on luultavasti pumpulihäntäkaniini.[5] Talvikuukausina harmaaketun pääravintoa ovat jänikset ja jyrsijät, mutta ravinto monipuolistuu keväällä ja kesällä hyönteisiin, kuten heinäsirkkoihin, lintuihin, hedelmiin, pähkinöihin ja joskus raatoihin. Kettuja houkuttelevat erityisesti peuran raadot[13]. Ne syövät myös rapuja.[9] Viljantähkien, pähkinöiden, hedelmien, erityisesti villien rypäleiden ja kirsikoiden osuus ravinnosta lisääntyy usein syksyisin, jolloin niitä on enemmän saatavilla.[6][18] Kiipeilytaitonsa ansiosta ketut voivat hakea puista munia ja hedelmiä.[19] Yleensä ne kuitenkin sieppaavat saaliin maasta.[10] Kaupunkiympäristössä ne tonkivat syötävää myös komposteista ja tunkioilta.[13] Jos ravintoa on enemmän kuin ketut jaksavat syödä, ne kätkevät sen ja merkitsevät kätköpaikan virtsalla, jotta löytäisivät sen myöhemmin ollessaan nälkäisiä.[15]
Harmaakettujen lisääntymiskausi vaihtelee alueittain. Se alkaa tammi-toukokuussa. Etelässä ne lisääntyvät aiemmin kuin lajitoverit pohjoisessa. Naaras synnyttää maakoloon tai puuhun. Kolopesijöiden määrä kasvaa pohjoiseen mentäessä.[4] Alueilla, joilla harmaakettu ja punakettu elävät rinnakkain, harmaaketut lisääntyvät 2–4 viikkoa aikaisemmin. Kantoaika kestää 51–63 päivää.[5] Poikueessa on 1–7 pentua, keskimäärin 3–4. Vastasyntyneet ovat mustia ja painavat 95 grammaa.[4][5] Ne ovat tuolloin sokeita ja avuttomia, mutta kasvavat nopeasti. Pentujen silmät aukeavat 10 päivän iässä[15].
Pennut jättävät pesäkolon nopeasti, ehkä kirppujen takia, ja hakevat sen jälkeen suojaa kivikoista, pensaikoista ja muista suojaa tarjoavista kätköpaikoista.[9] Pentujen hoito jää pääosin naaraan vastuulle, mutta myös uros voi olla mukana poikasten hoidossa.[6] Emo imettää 84–120 päivää, ja pennut alkavat saalistaa vanhempiensa kanssa 3 kuukauden ikäisinä. Ne saavat aikuisen ketun pysyvän hampaiston 4 kuukauden iässä. Pennut pysyvät vanhempiensa luona syksyyn asti ja lähtevät saavutettuaan sukukypsyyden.[5] Omille teilleen lähteneet nuoret yksilöt voivat vaeltaa jopa yli sadan kilometrin päähän alkuperäisestä elinpaikastaan.[7]
Harmaaketut voivat elää luonnossa 6–10 vuotta, toisten lähteiden mukaan kuitenkin harvoin yli 4–5 vuotta. Vankeudessa ne elävät keskimäärin 13 vuotta ja parhaimmillaan jopa 15 vuotta. Aikuisten harmaakettujen sukupuolijakaumassa ei ole eroa.[5][6] Pentujen kuolleisuus on korkea. Vain puolet pennuista selviää ensimmäisen kesän yli, ja talven jälkeen vain 10 % on enää elossa. Jäljelle jääneistä kuolee vuosittain puolet. Tämän vuoksi vanhojen yksilöiden osuus on hyvin pieni. Esimerkiksi New Yorkin harmaaketuista alle 5 % on yli kolmevuotiaita.[12]
Ihmisen lisäksi harmaakettua saalistavat puuma, maakotka, susi ja ehkä myös kojootti ja punailves.[4] Osassa Texasia on havaittu, että kojoottien hävittäminen lisää harmaakettujen määrää.[9] Harmaaketun on sen sijaan huomattu pienentävän kärppäkantoja (Mustela).[14] Myös kettu näyttää väistävän harmaakettua.[7] Lajia verottavat myös loiset ja taudit. Kettusyyhyä aiheuttava syyhypunkki ei viihdy harmaaketussa, mutta rabies, penikkatauti ja jänisrutto tarttuvat siihen. Harmaaketusta on löydetty 15 kirppulajia, 2 täilajia, 7 punkkilajia, 7 puutiaislajia ja kahden samettipunkkilajin toukkia.[20]
Harmaakettu on alkukantainen koiraeläin ja koiraeläimistä vanhin. Se muistuttaa muiden koiraeläinten kantamuotoja. Sen esi-isiä eli Pohjois-Amerikassa ainakin kuusi miljoonaa vuotta sitten.[3] Se on saariketun ohella säilyttänyt muista koiraeläimistä poiketen kiipeilytaitonsa, koska sen kyynär- ja värttinäluu eivät ole lukkiutuneet yhteen, mikä mahdollistaa kyynärvarren kiertoliikkeen.[21] Urocyon cinereoargenteus -laji ilmaantui noin 1,5 miljoonaa vuotta sitten pleistoseenikaudella ja saattaa polveutua sukupuuttoon kuolleesta Urocyon progressus -lajin harmaaketusta.[22] Nykyharmaaketun pleistoseenikautisia fossiileja on löydetty noin neljästäkymmenestä paikasta.[11]
Lajin kuvasi saksalainen eläintieteilijä Johann Christian Daniel von Schreber vuonna 1775 nimellä Canis cinereo argenteus. Nykyisen tieteellisen nimensä se sai vasta myöhemmin.[2] Harmaaketun lajinimi cinereoargenteus tulee kreikan kielen sanasta "cinereus", joka tarkoittaa "tuhkan väristä". Suvun nimi Urocyon tulee kreikan sanasta "uro", joka tarkoittaa "häntää" ja sanasta "cyon", joka tarkoittaa "koiraa".[4] Harmaaketun tavallisimpia englanninkielisiä nimiä ovat gray fox ja Yhdysvaltain kaakkoisosissa käytetty grey fox. Siitä käytetään myös nimiä tree fox, cat fox ja scrub fox. Tavallisia espanjankielisiä nimiä ovat zorra gris, zorra, zorro, gato de monte ja gato cervan.[12][1][23] Lajin ranskankielinen nimi on renard gris.[24]
Harmaaketusta tunnistetaan nykyään 16 alalajia.[2] Niistä seitsemää tavataan Meksikon pohjoispuolella:[6][25]
Harmaakettu on suosittu riistaeläin, jaturkin takia pyydetään vuosittain noin puoli miljoonaa kettua. Esimerkiksi Wisconsinin harmaaketuista kaadetaan vuosittain puolet. Kannat näyttävät kuitenkin kestävän tämän. Turkki on melko ohut,[7] eikä ole erityisen arvokas.[5] Se on kuitenkin kaunis, eikä siitä muiden kettujen tavoin lähde hajua.[16] Lajin hajurauhasista saadaan gray ambush -hajuainetta, jota käytetään harmaakettujen ja muiden eläinten metsästyksessä houkuttimena.[26] Meksikossa harmaakettuja myydään usein laittomasti lemmikeiksi.[6] Harmaaketuilla on tapana käyttää samoja puita ja teitä toistuvasti, joten ampumisen sijaan metsästäjät virittelevät niille ansoja.[18] Yhdysvaltain kaakkoisosissa kettujahdissa käytetään perinteisesti metsästyskoiria.[6]
Toisinaan harmaaketut aiheuttavat vahinkoa käydessään siipikarjatiloilla, saalistaessaan riistalintuja ja syödessään viljelijöiden satoa. Siksi myös maatalousväestö vainoaa harmaakettuja. Toisaalta niistä on myös hyötyä satoa tuhoavien ja tauteja tartuttavien jyrsijöiden hävittäjinä.[5][15]
Harmaakettu eli puukettu (Urocyon cinereoargenteus) on Amerikassa elävä petoeläin. Se on alkukantainen ja sopeutuvainen koiraeläin. Laji on kaikkiruokainen ja syö paljon sekä kasvi- että eläinravintoa ja etsii ravintonsa pääasiassa öisin. Päivänsä harmaaketut viettävät maakoloissa, ontoissa puissa tai kasvillisuuden kätköissä. Ne elävät yleensä pareittain ja muodostavat yhteisen reviirin. Poikueessa on keskimäärin 3–4 pentua, jotka emo synnyttää maa- tai puunkoloon. Muista koiraeläimistä poiketen se kiipeilee taitavasti puissa, joista se saa turvaa pedoilta. Se on pienemmän saariharmaaketun ohella toinen nykyään elävä harmaakettujen sukuun kuuluva laji. Harmaakettua metsästetään paljon sen turkin takia.
_fur_skins.jpg)
