Taaro eli taro[2] (Colocasia esculenta) on vehkakasvi, jota kasvatetaan kosteilla trooppisilla alueilla ruoaksi tyvimukuloidensa vuoksi. Mukulasta käytetään myös nimityksiä eddo, dasheen ja old cocoyam.[3]
Taro on kotoisin Kaakkois-Aasiasta,[4] mutta sitä kasvatetaan nykyisin myös Afrikassa, Oseaniassa ja Karibian saarilla. Vuonna 1998 maailmassa kasvatettiin taroa 6,6 miljoonaa tonnia, josta Afrikassa 4,4 miljoonaa tonnia, Aasiassa 1,8 miljoonaa tonnia ja Oseaniassa 280 000 tonnia. Tongan ja Samoan saarilla taron osuus ihmisten energiansaannista on kuitenkin suurin, yli 15 prosenttia. Afrikan maista taaroa käytetään eniten Ghanassa ja Gabonissa.[5]
Afrikassa ja Oseaniassa taroa käytetään hiilihydraatin lähteenä, ja sitä syödään riisin tai perunan tapaan. Japanissa sitä käytetään vihanneksena ja kasvatetaan enemmänkin versojensa ja lehtiensä kuin mukuloidensa takia. Myös maavarret käytetään, ja koska ilmasto on viileämpi kuin muilla taronviljelyalueilla, Japanissa taron mukulat voidaan varastoida pellolla. Taro on tunnettu Japanissa ainakin kahdentuhannen vuoden ajan, mutta sen viljely on vähentynyt sadan vuoden aikana selvästi. 1900-luvun alussa keskivertojapanilainen söi lähes 25 kiloa taroa vuodessa, nykyisin viitisen kiloa.[6]
Samoalla taro oli paikallisten ruokavalion perusta (yhdessä banaanin ja leipäpuun hedelmien kanssa) vuoteen 1993 asti. Vuonna 1994 kasvitauti tuhosi tarosadon lähes kokonaan. [6]
Taron tyvimukuloissa on noin kaksi kolmasosaa vettä ja kolmannes hiilihydraattia, lähinnä tärkkelystä. Seitsemän prosenttia kuiva-aineesta on proteiinia, minkä johdosta taro on proteiinipitoisempaa kuin esimerkiksi jamssi tai kassava. Lehdissä proteiinin osuus on vielä suurempi. Lehdissä on myös kalsiumia, fosforia, rautaa, C-vitamiinia ja muita vitamiineja.[7]
Taaro eli taro (Colocasia esculenta) on vehkakasvi, jota kasvatetaan kosteilla trooppisilla alueilla ruoaksi tyvimukuloidensa vuoksi. Mukulasta käytetään myös nimityksiä eddo, dasheen ja old cocoyam.
Taro on kotoisin Kaakkois-Aasiasta, mutta sitä kasvatetaan nykyisin myös Afrikassa, Oseaniassa ja Karibian saarilla. Vuonna 1998 maailmassa kasvatettiin taroa 6,6 miljoonaa tonnia, josta Afrikassa 4,4 miljoonaa tonnia, Aasiassa 1,8 miljoonaa tonnia ja Oseaniassa 280 000 tonnia. Tongan ja Samoan saarilla taron osuus ihmisten energiansaannista on kuitenkin suurin, yli 15 prosenttia. Afrikan maista taaroa käytetään eniten Ghanassa ja Gabonissa.
Afrikassa ja Oseaniassa taroa käytetään hiilihydraatin lähteenä, ja sitä syödään riisin tai perunan tapaan. Japanissa sitä käytetään vihanneksena ja kasvatetaan enemmänkin versojensa ja lehtiensä kuin mukuloidensa takia. Myös maavarret käytetään, ja koska ilmasto on viileämpi kuin muilla taronviljelyalueilla, Japanissa taron mukulat voidaan varastoida pellolla. Taro on tunnettu Japanissa ainakin kahdentuhannen vuoden ajan, mutta sen viljely on vähentynyt sadan vuoden aikana selvästi. 1900-luvun alussa keskivertojapanilainen söi lähes 25 kiloa taroa vuodessa, nykyisin viitisen kiloa.
Samoalla taro oli paikallisten ruokavalion perusta (yhdessä banaanin ja leipäpuun hedelmien kanssa) vuoteen 1993 asti. Vuonna 1994 kasvitauti tuhosi tarosadon lähes kokonaan.
Taron tyvimukuloissa on noin kaksi kolmasosaa vettä ja kolmannes hiilihydraattia, lähinnä tärkkelystä. Seitsemän prosenttia kuiva-aineesta on proteiinia, minkä johdosta taro on proteiinipitoisempaa kuin esimerkiksi jamssi tai kassava. Lehdissä proteiinin osuus on vielä suurempi. Lehdissä on myös kalsiumia, fosforia, rautaa, C-vitamiinia ja muita vitamiineja.
