Myskihärkä (Ovibos moschatus) on erittäin kylmällä tundralla elävä biisonia muistuttava vuohieläin. Se syö lähinnä ruohomaisia kasveja, mutta myös monenlaisia muita tundran kasveja, kuten puiden lehtiä ja jäkälää.
Myskihärän sarvet ovat lyhyehköt ja käyrät, jalat ovat lyhyet ja ruho vankka. Eläimellä on erittäin paksu turkki, jonka avulla se suojautuu kylmältä. Myskihärän nimi on sikäli harhaanjohtava, ettei sillä ole lainkaan myskirauhasia. Myskihärän kiima-aikainen hyvin voimakas tuoksu tulee todellisuudessa virtsasta.
Luonnonvaraisena näitä nautaeläimiltä näyttäviä, mutta lumivuohelle sukua olevia eläimiä elää Kanadan ja Grönlannin arktisilla alueilla. Myskihärkiä on vaihtelevalla menestyksellä istutettu lisäksi muun muassa pohjoiseen Siperiaan ja jopa Ruotsin ja Norjan tuntureille.
Myskihärällä on suuri pää, pienet silmät ja leveätyviset sarvet, jotka kaartuvat kuin kypärä pään ylle. Sekä uroksilla että naarailla on sarvet. Myskihärkänaaraat ovat selvästi uroksia pienempiä. Myskihärän pituus on naarailla 135–200 cm, uroksilla 200–250 cm. Olkapääkorkeus on keskimäärin 1,2 metriä vaihdellen 1–1,4 metrin välillä. Paino 180–400 kg, keskimäärin 285 kg. Jos uros painaa 400 kg, naaras painaa noin 300 kg.[4] Joskus on tavattu 600[5]–650 kg painavia myskihärkiä. Myskihärän häntä on lyhyt, vain 10 cm:n pituinen.[4]
Laji pystyy levittämään sorkkansa niin ettei uppoa helposti lumeen.[6] Turkki suojaa kylmältä ja sääskiltä[7] ja pedoiltakin. Myskihärän turkki on luultavasti pidempi kuin millään muulla eläimellä.[8] Turkki on kevyt, lämpöä eristävä 10–16 cm paksu[7][8], pohjaosastaan hyvin tuuhea karvakerros. Sivulla olevat karvat ulottuvat helmamaisesti melkein maan pintaan asti suojaten eläintä jäätävältä viimalta. Turkin väri vaihtelee mustan, ruskean ja harmaan tienoilla. Talviturkki on mustempi, kesäturkki ruskeampi. Myskihärkä vaihtaa turkkinsa hitaasti ja pitää kesäturkkia vain pari kuukautta.[9] Turkinvaihdon aikana eläin näyttää ikään kuin puoliksi kerityltä tai siltä että jokin eläin olisi purrut turkista osan.
Myskihärän paksu talviturkki suojaa sitä lumimyrskyiltäkin.[10]
Myskihärät elävät yleensä suunnilleen samoilla seuduilla ympäri vuoden eivätkä vaella monien muiden arktisten eläinten, esimerkiksi peurojen tavoin.[6] Yleensä myskihärät liikkuvat pieninä 10–30 eläimen laumoina, mutta joskus laumassa voi olla jopa 400 eläintä. Tyypillisessä myskihärkälaumassa voi olla esimerkiksi koiras, 2–4 naarasta ja yleensä 8, jopa 20 kiliä.[8] Vanha myskihärkäuros saattaa liikuskella yksin. Myskihärkä elää luonnossa korkeintaan 20-vuotiaaksi.[6] Kesällä laumat ovat pienempiä muun muassa sen takia, että silloin parittelukumppaneista raivokkaasti keskenään taistelevat urokset ajavat kilpailevat myskihärät laumasta pois. Myskihärkäurosten tappelut naaraista ovat eläinmaailman rajuimpia ja voivat joskus johtaa toisen osapuolen kuolemaan.
Myskihärät puolustautuvat susia vastaan asettumalla kehään sarvet tanassa ulospäin.[11] ja voivat talloa hyökkääjät sorkillaan kuoliaaksi.
Todella vaarallisia myskihärille ovat napasusi, ruskeakarhu, jääkarhu ja ihminen. Myskihärkä itse voi olla ihmiselle vaarallinen.[12]
Myskihärkä pyrkii laiduntamaan aina siellä mistä ravinnon parhaiten saa, ja eläin käyttää saamansa ravinnon säästeliäästi liikkumalla talvella vain tarpeen mukaan sekä polttamalla rasvakerrokseen varastoitunutta ravintoa. Myskihärän suuri massa pituuteen nähden säästää eläintä energiahukalta ja liialta veden haihdutukseltakin.
Myskihärkä syö molempina vuodenaikoina eniten saroja, ja kesällä sen lisäksi lähinnä pajun lehtiä.[13] Talvella myskihärkä syö usein pajua.[14]. Eläin laihtuu talvella huomattavasti. Se kaivaa talvella ravintonsa lumen alta. Myskihärkä tarvitsee ravintoa noin kilon veran jokaista 45 painokiloaan kohden päivässä.[15]
Päin vastoin kuin peura, myskihärkä elää talvella kylmällä tuulisella alueella ja kesällä mahdollisuuksien mukaan lämpimässä jokilaaksossa.[16] Myskihärät laiduntavat talvella tuulenpieksämällä vähälumisella alueella puurajan yllä, ja kesällä koivumetsässä ja kylmemmässä ylemmässä havumetsässä.[17]
Eläin karttaa lumisina aikoina alueita, joilla lumen syvyys on yli 30 cm.[18] Myskihärät voivat kaivaa ravintoa etsiessään hyvinkin suuria alueita sorkillaan ja sarvillaan lumettomiksi, ja puolustaa vihaisesti näitä lumettomia ravintoalueitaan.[10]
Kesällä myskihärkä syö laaksoissa[19] heinää, ruohoa, saraa, sammalta, lehtiä ja pieniä pensaita. Myskihärän ravintoa on mm. kivirikko[8], väinönputki ja pohjansinivalvatti sekä koivun, vaivaiskoivun ja pajun oksat ja lehdet.[17][20] Talvella ravintoon kuuluu jäätynyttä ja kuivunutta kesän kasvillisuutta[21], sammalia, jäkäliä[19], varpuja[6], vaivaiskoivua, pajua, juuria[22] sekä heiniä ja saroja[17]. Runsasravintoisilla paikoilla myskihärkä suosii runsasravinteisia mehikasveja.[14] Erityisen rehevä kasvillisuus on kesällä puronvarsien pajukoissa.[23] Varsinkin kasvukauden alun kasvillisuus on hyvin ravinteikasta.[18]
Myskihärkä on Ovibos-sukunsa ainoa laji.[3] Se ei ole sukua varsinaisille "härkäeläimille" eli nautaeläimille (Bovinae), kuten jakille, naudalle, visentille ja biisonille. Myskihärän lähimpiä sukulaisia lienevät vuohieläimiin (Caprinae) kuuluvista eläimistä sumatranserovi (Capricornis sumatraensis) ja goraalit (Nemorhaedus goral)[22], paksusarvilampaat, lumivuohet[19] ja härkägemssit eli takinit (Budorcas taxicolor)[11].
Eläin on sopeutunut hyvin kylmiin oloihin eikä viihdy lämpimässä. Runsaslumisessa maastossa myskihärällä on vaikeuksia kaivaa ravintonsa lumen alta, ja liian lämpimässä tämä eläin sairastuu helposti.[4] Myskihärkä ei myöskään siedä kosteaa ympäristöä ja kilejä kuolee suojasäillä.[8] Myskihärän kannalta on myös huonoa, jos lauhan ja pakkasen vuorottelu synnyttää maahan jäisen kuoren[24], niin ettei eläin kykene kaivamaan esimerkiksi juurakoita. Niinpä myskihärkä ei viihdy Arktiksessa alueella, jossa lumen paksuus on yli 100 cm ja/tai on usein suojasäitä.[25]
Lajin levinneisyyden etelärajana pidetään tundravyöhykkeen etelärajaa eli heinäkuun 10 °C keskilämpörajaa.[17] Myskihärkiä elää luonnonvaraisena Kanadan tundran pohjoisosissa[26] muun muassa Ellesmerensaarella ja Grönlannissa lähinnä saaren pohjois- ja itäosassa. Eräs myskihärkäpopulaatio on Grönlannin pohjoiskärjessä Pearynmaalla, jossa heinäkuun keskilämpö ei nouse yli +5 °C. Siellä myskihärkiä tavataan Bansenin, Jonannes V Jansenin, Werluf Trollen ja Adam Bieringin mailla. Myskihärkiä on myös Mylius Erichsenin maalla Danmark- ja Independence-vuonojen välissä. Viereisellä Kruununprinssi Christianin maalla Danmark-vuonon ympäristössä myskihärkiä ei juuri ole[27] paitsi aivan etelässä. Muita populaatioita on muun muassa Ingefieldin maalla ja Thulen lähistöllä. Grönlannin jäätön itärannikko Germanianmaalta Jamesoninmaalle noin 70–80 leveyspiirien välissä on myskihärkäaluetta. Täälläkään heinäkuun keskilämpö ei nouse yli 5 °C:n. Grönlannin pohjoisilla myskihärkäalueilla tammikuun keskilämpö on -25–35 °C luokkaa[28]. Grönlannin myskihärkiä on myös länsiosassa Diskon saaren lähellä.[27] Grönlannin myskihärkiä on nykyäänkin eniten lähinnä pohjoisessa Pearyn maalla ja idässä Scoresbysundin pohjoispuolella.[24] Myskihärkiä elää jopa erittäin kylmässä Pohjois-Grönlannissa laaksoissa, tosin tämä kanta ei ole vakaa. Baffininsaarella on vain joskus nähty myskihärkiä ja muutamia luita löydetty, laji ei elä saarella ehkä syvän lumipeitteen ja kosteiden talvien takia.[29]
Alaskan myskihärkäkanta metsästettiin sukupuuttoon 1800-luvulla. Myskihärkää on onnistuneesti istutettu 1900-luvulla muun muassa kivikkoiselle ja lyhytkasvuiselle[30] Dovren ylängölle Norjaan, mistä eläimet vaelsivat Ruotsin puolelle[31] Tännäsiin Härjedaleniin[30]. Vuonna 1986 julkaistussa Dovren kunnan vaakunassa on myskihärän kuva. Myskihärkiä elää istutettuina jonkin verran myös Siperian tundralla Taimyrin niemimaalla[22], missä laji viihtyy hyvin. Niitä on viety myös itäisen Siperian edustalla olevalle Wrangelinsaarelle[32]. Grönlannissa siirrettiin 1960-luvulla 27 myskihärkää Kangerlussuarqiin eli Söndre Strömfjordiin, missä alkujaan 27 eläimen kanta oli 90-luvun puoliväliin tultaessa kasvanut jo 3 500 yksilön joukoksi. Laidun on siellä parempaa kuin itärannikolla.[24] Myskihärkiä on istutettu myös Alaskaan ja Arktisille saarille, esimerkiksi Banksin saarelle, jossa elää nykyään suurin myskihärkäjoukko, noin 68 000 yksilöä. Islannin, Pohjois-Ruotsin ja Huippuvuorten[33] istutukset epäonnistuivat ehkä liiallisen lämmön ja kosteuden takia[22], osin kannan pienuuden takia.
Kanadan Banksinsaarella on raportoitu elävän noin 1,1–3[34] myskihärkää neliökilometriä kohden, koska Kanadan arktisten saarten tundra on yleensä hyvin niukkatuottoinen. Myskihärät elävät yleensä ylä-arktisella tundralla matalilla alamaan "keitailla", joissa kasvipeite kattaa noin puolet maapinta-alasta. Ne myös liikkuvat Ellesmeren saarella vuodenaikojen mukaan ravinnon perässä.
Devonin saarella myskihärkiä elää tiheässä esimerkiksi Truelove Lowlandsin märkäsaraniityillä, jossa myskihärkien biomassa on kesällä 300–400 kg/km².[35] Talvella ja keväällä myskihärät ovat alueelta poissa.
Devonin saaren myskihärät syövät saaren vuotuisesta biomassatuotannosta vain 1–2 %, mikä on saman verran kuin suuren kasvinsyöjät yleensä Taimyrin niemimaalla. Tämä on kuitenkin 15–20 % joidenkin myskihärän suosimien niittyjen vuotuisesta biomassatuotannosta.[36] Toisaalta talvella myskihärät söivät Devonin saaren tutkitun alueen tuotannosta 15 %, mikä on kymmenen kertaa enemmän kuin kesällä.[37] Myskihärät syövät eniten tietyiltä niityiltä. Ellesmeren saarella myskihärät viettävät 83 % ajastaan niityillä, joiden ala on 31 % tutkitusta alasta.[36][38] Myskihärät syövät näiltä alueilta 48 % maan pinnalla olevista kasvinosista. Myskihärkien laiduntaminen myös suosii tiettyjä laiduntamista kestäviä lajeja, esimerkiksi Carex stans -saralajia verrattuna muun muassa Carex membranacea -saraan ja luhtavillaaan (Eriophorum angustifolium). Carex stans -saran massasta on suurempi osa maan alla: niillä on pidemmät ja muodoltaan vaihtelevammat maavarret. Samoin Oxytropis viscida -keulankärkilaji pieneni myskihärän laiduntamisen takia.[36]
Myskihärän elinympäristön arvellaan muistuttavan jollain tavoin jääkauden aikaisen villamammutin elinympäristöä. Myskihärkää pidetään peuran lisäksi toisena säilyneenä lajina jääkauden aikaisesta suureläimistöstä, pleistoseenin megafaunasta. Myskihärkiä eli jääkaudella muun muassa Länsi- ja Keski-Euroopassa. Lajin levinneisyyden eteläraja lienee ulottunut Keski-Ranskasta Puolan ja Pohjois-Ukrainan kautta läntiseen Etelä-Siperiaan ja idempänä Jakutskin lähelle. Lajia ei tavattu esim. Baikalin seuduilla. Beringiassa myskihärkä lienee elänyt vain napapiirin pohjoisosissa[39]. Idempänä Pohjois-Amerikassa laji eli havumetsävyöhykkeen länsiosissa, Suurilla tasangoilla ja Mississippin laaksossa. Tuolloin ilmasto oli siellä nykyistä kylmempi. Laji kehittyi alun perin Euraasiassa ja kulkeutui Amerikkaan ehkä jo 200 000–90 000 vuotta sitten, ja Grönlantiin luultavasti vasta viime jääkauden jälkeen.[31] On arveltu, että myskihärkä olisi hävinnyt Siperiasta Taimyrin niemimaalta vasta parituhatta vuotta sitten, mahdollisesti ihmisen metsästettyä sen sukupuuttoon. Ainakin Venäjällä tämän vieraslajin istutuksia onkin puolusteltu hävinneen lajin palautusistutuksina.[31]
Myskihärkä (Ovibos moschatus) on erittäin kylmällä tundralla elävä biisonia muistuttava vuohieläin. Se syö lähinnä ruohomaisia kasveja, mutta myös monenlaisia muita tundran kasveja, kuten puiden lehtiä ja jäkälää.
Myskihärän sarvet ovat lyhyehköt ja käyrät, jalat ovat lyhyet ja ruho vankka. Eläimellä on erittäin paksu turkki, jonka avulla se suojautuu kylmältä. Myskihärän nimi on sikäli harhaanjohtava, ettei sillä ole lainkaan myskirauhasia. Myskihärän kiima-aikainen hyvin voimakas tuoksu tulee todellisuudessa virtsasta.
Luonnonvaraisena näitä nautaeläimiltä näyttäviä, mutta lumivuohelle sukua olevia eläimiä elää Kanadan ja Grönlannin arktisilla alueilla. Myskihärkiä on vaihtelevalla menestyksellä istutettu lisäksi muun muassa pohjoiseen Siperiaan ja jopa Ruotsin ja Norjan tuntureille.
.jpg)
