Gwyfyn sy'n perthyn i deulu'r Geometridae o urdd y Lepidoptera yw llwytyn y gwellt, sy'n enw gwrywaidd; yr enw lluosog ydy llwytiaid y gwellt; yr enw Saesneg yw Straw Belle, a'r enw gwyddonol yw Aspitates gilvaria gilvaria.[1][2] Mae'n trigo yng ngwledydd y Paleoartig.
25–30 mm ydy maint lletaf ei adenydd ac mae'r oedolyn i'w weld yn hdfan rhwng Gorffennaf ac Awst.
Planhigion llysieuol ydy prif fwyd y siani flewog: Potentilla, Thymus, Andromeda polifolia ac weithiau Empetrum nigrum, Rubus chamaemorus a Vaccinium uliginosum.
Gellir dosbarthu'r pryfaid (neu'r Insecta) sy'n perthyn i'r Urdd a elwir yn Lepidoptera yn ddwy ran: y gloynnod byw a'r gwyfynod. Mae'r dosbarthiad hwn yn cynnyws mwy na 180,000 o rywogaethau mewn tua 128 o deuluoedd.
Wedi deor o'i ŵy mae'r llwytyn y gwellt yn lindysyn sy'n bwyta llawer o ddail, ac wedyn mae'n troi i fod yn chwiler. Daw allan o'r chwiler ar ôl rhai wythnosau. Mae pedwar cyfnod yng nghylchred bywyd glöynnod byw a gwyfynod: ŵy, lindysyn, chwiler ac oedolyn.
Gwyfyn sy'n perthyn i deulu'r Geometridae o urdd y Lepidoptera yw llwytyn y gwellt, sy'n enw gwrywaidd; yr enw lluosog ydy llwytiaid y gwellt; yr enw Saesneg yw Straw Belle, a'r enw gwyddonol yw Aspitates gilvaria gilvaria. Mae'n trigo yng ngwledydd y Paleoartig.
25–30 mm ydy maint lletaf ei adenydd ac mae'r oedolyn i'w weld yn hdfan rhwng Gorffennaf ac Awst.
Der Einstreifige Trockenrasenspanner (Aspitates gilvaria) ist ein Schmetterling aus der Familie der Spanner (Geometridae). Der Artname leitet sich von dem lateinischen Wort gilvus mit der Bedeutung „gelb“ ab und bezieht sich auf die Grundfarbe der Falter.[1]
Die Falter erreichen eine Flügelspannweite von 26 bis 32 Millimetern. Die Farbe der Vorderflügeloberfläche variiert von strohgelb bis zu cremefarben und zeigt eine schwache bräunliche Bestäubung. Eine im Apex beginnende und schräg zum Innenrand verlaufende äußere Querlinie hebt sich bräunlich ab. Ein sehr kleiner Diskalfleck hat ebenfalls eine bräunliche Farbe. Die Hinterflügeloberseite ist zeichnungsarm weißgelb gefärbt und mit einem schwachen Mittelpunkt sowie einer undeutlichen, von der Unterseite durchscheinenden grauen Querlinie versehen. Die Fühler der Männchen sind gekämmt, diejenigen der Weibchen kurz gezähnt.
Das Ei hat zunächst eine hellgrüne Farbe, die sich über rötlich gelb bis zu grau kurz vor dem Schlüpfen der Raupen wandelt. Pol und Eiboden sind orangefarben. Die Oberfläche ist mit etwa 50 Längsrippen überzogen. Die Mikropylrosette ist zehn- bis elfblättrig und von einem großmaschigen Netzwerk umgeben.[2]
Ausgewachsene Raupen sind zeichnungsarm gelbbraun bis dunkelbraun gefärbt, und auf der Bauchseite leicht aufgehellt. Sie besitzen zwei als Paraprokt bezeichnete Analspitzen.[3]
Die Falter von Aspitates ochrearia unterscheiden sich durch eine zusätzliche dünne graue innere Querlinie auf der Vorderflügeloberseite.
Das Verbreitungsgebiet des Einstreifigen Trockenrasenspanners erstreckt sich von der Iberischen Halbinsel über West- und Mitteleuropa bis nach Russland sowie durch den Mittelmeerraum bis ins Schwarzmeergebiet und zum Kaukasus. Die Art ist in Finnland und in den Baltischen Staaten durch die Unterart Aspitates gilvaria fenica (Fuchs 1899), in Irland durch Aspitates gilvaria burrenensis Cockayne, 1951 sowie in Zentralasien und Sibirien durch Aspitates gilvaria orientaria (Alphéraky, 1892) vertreten.[3][4] Hauptlebensraum sind warme Hänge, Heidegebiete, Feldraine sowie verlassene Steinbrüche.[5] Im Gebirge steigt die Art bis in Höhen von 1000 Metern.[2]
Die Falter sind tag- und nachtaktiv. Sie fliegen in einer Generation von Ende Juni bis Anfang September. Nachts erscheinen sie an künstlichen Lichtquellen. Die Raupen ernähren sich polyphag von einer Vielzahl verschiedener Pflanzenarten. Sie überwintern im Jugendstadium und sind im Juni des folgenden Jahres ausgewachsen.[3]
Der Einstreifige Trockenrasenspanner (Aspitates gilvaria) ist ein Schmetterling aus der Familie der Spanner (Geometridae). Der Artname leitet sich von dem lateinischen Wort gilvus mit der Bedeutung „gelb“ ab und bezieht sich auf die Grundfarbe der Falter.
Aspitates gilvaria, the straw belle, is a moth of the family Geometridae. The species was first described by Michael Denis and Ignaz Schiffermüller in 1775. It is found from Europe to the eastern part of the Palearctic realm. The main habitats are warm slopes, heathlands, fields and abandoned quarries. In the mountains, the species rises to heights of 1000 meters. Adults are on wing from July to August.
The wingspan is 25–30 mm. The graduated buff coloured forewing has a red or brown diagonal slash from the wing tip to the inside edge. The hindwings are white with a faint diagonal grey streak and a dot on the upper surface. The male has combed antennae. The female is more mottled than the male and has less combed antennae. The egg initially has a light green colour, which changes from reddish yellow to grey just before the caterpillars hatch. The pole and egg base are orange. The surface is covered with about 50 longitudinal ribs. The micropyle rosette is ten to eleven-leaves and surrounded by a large-mesh network. The larva is ochreous grey, with a blackish, ochreous-edged dorsal line and various other fine darker and paler longitudinal lines.[1]
The larvae feed on various herbaceous plants, including Potentilla, Thymus, Andromeda polifolia and possibly Empetrum nigrum, Rubus chamaemorus and Vaccinium uliginosum.
Aspitates gilvaria, the straw belle, is a moth of the family Geometridae. The species was first described by Michael Denis and Ignaz Schiffermüller in 1775. It is found from Europe to the eastern part of the Palearctic realm. The main habitats are warm slopes, heathlands, fields and abandoned quarries. In the mountains, the species rises to heights of 1000 meters. Adults are on wing from July to August.
Luumittari eli vanhalta nimeltään suonimittari (Aspitates gilvaria) on lovimittareihin kuuluva oljenkeltainen perhoslaji, joka on levinnyt suurimpaan osaan Eurooppaa sekä Venäjälle. Suomessa lajia tavataan maan eteläosassa. Yksivuotinen perhonen elää Suomessa ja Baltiassa soilla, kun taas muualla Euroopassa ja Venäjällä sitä tavataan muun muassa avoimilla kalkkikivialueilla ja aroilla. Luumittarin toukat viihtyvät heinien seassa ja käyttävät ravinnokseen matalia varpukasveja. Paikkauskolliset aikuiset ovat lennossa pääosin iltapäivisin ja iltaisin.
Vaikka luumittarin levinneisyysalue on laaja, se on taantunut tai uhanalainen suuressa osassa aluetta. Suurin syy on ollut elinympäristöjen häviäminen ja pirstoutuminen, kun avoimia soita on ojitettu tai aikaisemmin laidunnetut heinikkoalueet ovat kasvaneet umpeen. Luumittarin suojeluun on kuitenkin kiinnitetty huomiota ainakin Britanniassa, jossa lajin elinympäristöjä on pyritty palauttamaan luonnontilaan. Suomessa lajin kanta on elinvoimainen usealla luonnonsuojelualueella.
Luumittarin etusiivet ovat väriltään oljenkeltaiset tai kellanvalkoiset, ja sen takasiivet ovat etusiipiä vaaleammat. Siivet ovat suipot, ja niiden kärkiväli on keskimäärin 27–33 millimetriä. Etusiivissä kulkee kärjen läheltä takaviistoon suora viiva, joka on väriltään violettiin tai punaiseen vivahtava. Koirailla viiva on usein siiven ulkoreunan suuntaan varjostunut. Takasiipien keskellä kulkee heikosti näkyvä, varjomainen tumma kaarijuova, ja siiven keskellä on yhtä tumma keskipiste. Siivissä on myös usein tummanruskeita pieniä pisteitä, naarailla enemmän kuin koirailla. Koiraan tuntosarvet ovat kampamaiset, naaraan suorat.[1][4][5][6][7]
Pohjoisen A. g. fenica -alalajin siipien pohjaväri on huomattavasti vaaleampi kuin A. g. gilvaria -nimialalajilla, luun- tai kermanvalkoinen. Irlantilainen alalaji A. g. burrensis taas on nimialalajia tummempi, ja sen takasiiven kaarijuova on myös pidempi.[1][8] Suomesta on Pyhtäältä havaintoja myös tummemmasta, aikaisemmin tuntemattomasta värimuodosta, jota on vuonna 1988 löydetty 18 yksilöä.[1][4]
Lajin kulmikkaat, noin millimetrin mittaiset munat ovat heti munimisen jälkeen väriltään vaaleanvihreitä mutta muuttuvat muutaman päivän kuluessa oljenvärisiksi. Täysikasvuiset toukat ovat keskimäärin noin kolme senttiä pitkiä, raidallisia ja harmahtavan ruskeita tai okran värisiä. Joskus toukkien kyljessä on nähtävissä vaaleanpunaista väriä. Toukan pää on suhteellisen suuri, ja sen perässä on kaksi kartiomaista uloketta. Toukat muistuttavat ulkonäöltään kuolleita ruohonkorsia.[6][9][10] Luumittarin vaalean ja tumman ruskean kirjava kotelo on muodoltaan hoikka.[11]
Luumittaria muistuttavia lajeja ovat muun muassa samaan sukuun kuuluva Aspitates ochrearia, jolla on pyöreämmät etusiivet kuin luumittarilla ja selvä pystyviiru etusiiven tyviosassa.[5][8] Myös Suomessa vain kerran tavattu vestaalimittari muistuttaa jonkin verran luumittaria.[5][12] Lisäksi esimerkiksi harmo- ja keltasuolaheinämittarilla sekä kehnämittarilla on samantapainen viiru etusiivissä, vaikka ne muuten eroavatkin väreiltään ja muilta kuvioiltaan luumittarista.[4]
Luumittaria tavataan harvinaisena Portugalista Iberian niemimaalta ja Britteinsaarilta aina Keski- ja Itä-Eurooppaan sekä Venäjälle asti. Etelässä ja idässä levinneisyysalue ulottuu Välimeren ja Mustanmeren kautta Kaukasukselle ja aina Mongoliaan asti. Pohjoisessa alue ulottuu Baltian maihin, Suomeen ja Siperian eteläosiin, mutta Skandinaviasta laji puuttuu.[1][4][7][13] Nimialalaji gilvaria esiintyy muun muassa Englannissa ja Walesissa, kun taas Suomessa ja Baltian maissa esiintyy alalaji fenica. Levinneisyysalueen itäosassa, Keski-Aasiassa ja Siperiassa, on alalajin orientaria esiintymiä. Irlannin Claren kreivikunnan alueella tavataan alalajia burrenensis.[1][3][8]
Suomessa luumittari on harvinainen ja paikoittainen, ja sitä tavataan vain maan eteläosissa.[1] Lajista on tehty yksittäisiä havaintoja lisäksi Pohjanmaalta ja Suomenselältä.[4] Kerätyn havaintoaineiston perusteella luumittaria on tavattu yhdeksässä Suomen luonnonmaantieteellisessä maakunnassa: Varsinais-Suomessa, Uudellamaalla, Etelä-Karjalassa, Satakunnassa, Etelä- ja Pohjois-Hämeessä, Etelä-Savossa sekä Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla.[14]
Suomessa ja Baltiassa luumittarin elinaluetta ovat aukeat rämeet, lyhytkortiset nevat ja yleensäkin turvepohjaiset, heinittyneet suoalueet. Muualla lajin elinympäristöjä ovat muun muassa lämpimät ja avoimet rinnealueet ja arot. Britanniassa lajia esiintyy tyypillisesti ruohikkoisilla liitukivialueilla ja varsinkin niiden suojaisilla, eteläpuolisilla rinteillä.[1][4][7][8][9] Espanjassa lajia tavataan paitsi niityillä, myös metsäaukioilla ja muilla avoimilla paikoilla.[15]
Useimmiten aikuiset yksilöt ovat aktiivisimmillaan iltapäivisin sekä iltaisin, jolloin ne lentelevät hitaasti ja lepatellen lähellä maan pintaa. Perhoset lähtevät kuitenkin häirittyinä ilmaan lepopaikoiltaan pitkien heinien seasta myös päivällä, jos ilma on riittävän lämmin.[1][4][8][9] Sopivilla esiintymisalueilla kanta voi olla jopa melko runsas, ja yhtä aikaa lennossa voi olla jopa kymmeniä yksilöitä.[4] Lajin lentoaikaa Suomessa on kesäkuun loppu ja heinäkuu, mutta Baltiassa lento ajoittuu heinäkuulle.[1][16] Britanniassa ja Keski-Euroopassa laji on lennossa heinä-elokuussa, toisinaan syyskuun alkupäiviin asti.[3][5][7][8][9] Espanjan Navarrassa luumittarin lentoaika puolestaan kestää kesäkuusta aina lokakuuhun, ja luumittariyksilöitä on havaittu jopa vielä marraskuun puolivälissä.[15]
Naaraat laskevat lentokauden kuluessa munansa kuolleiden heinien ja ravintokasvien lehtien alapinnoille, yleensä myöhään iltapäivällä.[6][9] Toukat kuoriutuvat lentokauden lopulla ja talvehtivat pieninä.[1][4][8][9][14] Toukkavaiheessa luumittarit pysyvät varsinkin keväisin suhteellisen paikoillaan kuolleilla, lyhyillä heinänkorsilla, joihin ne sulautuvat suojavärityksensä ansiosta.[6][17] Suomessa luumittarin toukat käyttävät ravintonaan suokukkaa. Kasvatusolosuhteissa toukkien tiedetään syöneen myös muita suokasveja, kuten variksenmarjaa, muurainta ja juolukkaa.[1][4][7]
Britanniassa ja Keski-Euroopassa toukkien ravintokasveja ovat erilaiset hanhikit ja ajuruohot, kuten kangasajuruoho ja suikerohanhikki. Muita ravintokasveja tällä alueella ovat muun muassa siankärsämö, nurmimailanen, orvontädyke, keltamaite, ahopellava ja palsternakka.[8][9] Espanjassa luumittarien toukkien tiedetään lisäksi käyttäneen ravintonaan muun muassa erilaisia marunoita, tattaria, akileijoja ja kuismia.[15] Lajin erittäin runsas ravintokasvivalikoima saattaa olla tutkijoiden mukaan osoitus myös siitä, että mikroilmasto ja kasvillisuuden yleinen rakenne ovat luumittarille tärkeämpiä kuin se, mitä lajeja elinpaikalla kasvaa.[18]
Täysikasvuiset toukat koteloituvat kutomansa harvan kotelokehdon sisään joko maahan, lyhyeen ruohikkoon tai sammalien ja maassa olevien kasvinosien joukkoon.[4][6][7][9] Muodonvaihdoksen kotelovaihe ajoittuu Keski-Euroopassa kesä-heinäkuulle.[6][9] Aikuiset yksilöt ovat varsin paikkauskollisia, eivätkä ne useinkaan lennä elinympäristönsä ulkopuolelle. Joskus ne kuitenkin jättäytyvät tuulen vietäviksi, jolloin ne voivat päätyä avoimilla paikoilla kauas ja vieraaseen elinympäristöön.[4]
Luumittari on taantunut elinalueellaan monin paikoin. Alankomaista laji on ilmoitettu hävinneeksi, ja Saksassa se on luokiteltu harvinaiseksi ja ainakin osassa maata vaarantuneeksi.[4][13][19] Lisäksi esimerkiksi Belgiassa, Serbiassa ja Liettuassa luumittari on hyvin harvinainen: Liettuassa sillä tiedetään olevan kanta vain kahdella laajalla suolla maan eteläosassa. Luumittari onkin luokiteltu maassa erittäin uhanalaiseksi ja sen on arvioitu olevan erittäin herkkä elinympäristöjen muutoksille.[4][20][21][22]
Erityisesti Britanniassa luumittarin kanta on pienentynyt huomattavasti ja pienenee edelleen. Siksi laji on sielläkin luokiteltu harvinaiseksi.[23] Luumittarin elinalue Englannissa rajoittuu nykyään ainoastaan Surreyn ja Kentin kreivikuntien North Downs -liitukivialueelle maan eteläosassa, kun aikaisemmin lajia on tavattu kahdeksasta muustakin kreivikunnasta.[6][17][23] Lajin kanta on samalla vuosien 1980 ja 2004 välillä supistunut puoleen, pääosin edelleen jatkuvan elinympäristöjen tuhoutumisen vuoksi.[24] Luonnontilaisia elinympäristöjä on hävinnyt muun muassa teiden, rakennusten ja maatalouden takia sekä laiduntamisen ja kulotuksen muuttumisen myötä.[23] Kun laiduntaminen on vähentynyt, luumittarien tarvitsemat heinikot ovat pusikoituneet.[6]
Näiden muutosten vuoksi lajin elinmahdollisuuksien turvaamiseen on kiinnitetty huomiota erityisesti juuri Britanniassa, jossa luumittari on suojeltava laji. Suojelun tavoitteena on olemassa olevien populaatioiden turvaaminen ja lajin palauttaminen joillekin entisille elinpaikoilleen. Tavoitteena on lisätä elinympäristöjä ja samalla parantaa lajin liikkuvuutta populaatiosta toiseen isolaatiovaikutusten ehkäisemiseksi. Eri viranomaisten yhteistyön avulla elinpaikkoja on myös pyritty kunnostamaan lajille paremmin sopiviksi esimerkiksi laiduntamalla sekä poistamalla pensaita ja muuta kasvillisuutta. Niukat tiedot luumittarin elintavoista, säilyneiden populaatioiden eristyneisyys ja ongelmat rahoituksen hankkimisessa ovat kuitenkin vaikeuttaneet suojelutoimia.[9][17][23][24][25]
Suomessa laji on vuoden 2010 uhanalaisuusarvioinnissa luokiteltu vaarantuneeksi.[26] Vielä edeltäneissä arvioinneissa vuonna 2000 ja 1990 laji oli luokiteltu silmälläpidettäväksi.[27] Luokituksen kiristymisen syynä ei kuitenkaan ole ollut lajin harvinaistuminen, vaan uhanalaisuuden kriteerien muutos arviointien välillä.[26] Luumittaria on pidetty Suomessa aina harvinaisena ja paikoittaisena, mutta erityisesti 1970-luvulta alkaen se on kadonnut monilta esiintymisalueiltaan, ja vuoden 1988 jälkeen havaintoja on tehty noin puolet aikaisempaa vähemmän. Lajin uhanalaisuuden merkittävin syy on arvioinnin mukaan Etelä-Suomen soiden ojitus ja turvetuotanto. Suurimmiksi uhkatekijöiksi on puolestaan ilmoitettu joko lajin pieni kanta tai esiintymisalueiden pieni koko ja vähäisyys. Olemassa olevat kannat ovat Suomessa kuitenkin pääosin vakaita.[4][14][27] Vuoden 2010 uhanalaisuusarvioinnin mukaan lajin elinalueet Suomessa ovat voimakkaasti pirstoutuneet ja yhteenlasketulta kooltaan alle 2 000 neliökilometriä. Arvioinnin ennusteen perusteella sekä luumittarin esiintymisalue, soveliaan elinympäristön määrä ja laatu että esiintymien määrä tulevat vähenemään tulevaisuudessa.[26]
Uhanalaisuudesta huolimatta Suomessa lajilla on elinvoimainen kanta ainakin kolmella suojelualueella: Torronsuon, Valkmusan sekä Puurijärven ja Isosuon kansallispuistossa.[4][28] Lisäksi lajia on tavattu monilla soilla Kurjenrahkan ja Liesjärven kansallispuistoissa.[29][30] Metsähallitus on esittänyt omissa perhostutkimuksissaan, että luumittarille pitäisi laatia alueellinen suojeluohjelma ja suojelualueilla olevat populaatiot pitäisi inventoida tarkemmin. Silloin esimerkiksi metsäojien tukkimisen tarve kansallispuistoissa voitaisiin selvittää.[31] Suomen ympäristökeskus on puolestaan kehottanut turvaamaan suojelualueiden ulkopuolisetkin elinympäristöt, mikä voidaan tehdä palauttamalla mahdollisuuksien mukaan jo ojitettuja soita luonnontilaan ja säilyttämällä luumittarin luonnontilaiset esiintymisalueet koskemattomina.[4]
Luumittarin suvun tieteellinen nimi Aspitates on virheellisesti kirjoitettu muoto latinan sanasta Aspilates, joka tarkoittaa Plinius vanhemman teoksessaan Naturalis historia kuvaamaa arabialaista tulisen tai hopeisen väristä korukiveä.[32][33] Luumittarin kuvasivat alun perin vuonna 1775 Michael Denis ja Ignaz Schiffermüller. He sijoittivat lajin sukuun Geometria, mutta Georg Friedrich Treitschke siirsi sen nykyiseen sukuunsa vuonna 1825. Vaikka hän korjasi antamansa nimen kirjoitusasun vuoden 1827 julkaisussaan, käytetään suvun tieteellisenä nimenä silti tieteellisen luokittelun nimistösääntöjen mukaan t:llistä muotoa.[2][33]
Luumittarin lajinimi gilvaria on myös peräisin latinasta, jossa sana gilvus tarkoittaa vaalean keltaista.[33][34] Tieteellisen lajinimen lisäksi monien muidenkin kielten nimet kuvaavat luumittarin oljenkeltaista väriä: hollanniksi laji on strogele spanner, oljenkeltainen mittari, ja samoin englannin straw belle ja ranskan l'Aspilate jaunâutre viittaavat olkeen. Saksaksi luumittari on Einstreifiger Trockenrasenspanner, "yksiraitainen kuivan ruohon mittariperhonen".[33] Ruotsinkielinen nimi blomrismätare, suokukkamittari, taas on peräisin toukan ravintokasvista.[27]
Luumittarin vanha suomenkielinen nimi oli suonimittari, joka esiintyi ensimmäisen kerran J. E. Aron teoksessa Suomen perhoset vuonna 1900.[35] Aron kirja oli ensimmäinen suomen kielellä julkaistu perhoskirja, ja sitä varten oli myös luotu suomenkieliset nimet kaikille Suomesta tavatuille suurperhosille.[36] Suonimittari, kuten useimmat muutkin lajinimistä, oli ilmeisesti lehtori A. J. Melan käsialaa.[37] Seuraava kattava julkaisu Suomen perhosista ilmestyi 1930- ja 1940-luvuilla Suomen eläimet -kirjasarjassa, jonka viides osa Mittarit ilmestyi 1946. Lajia kutsuttiin siinäkin vielä suonimittariksi.[11] Nykyisen nimensä luumittari sai 1980-luvulla, kun Suomen Perhostutkijain Seuran julkaisemaa Suomen perhoset -kirjasarjaa varten myös Suomessa tavattujen mittareiden nimistöä uudistettiin. Uusi nimistö perustui pääosin K. J. Vallen jo Suomen eläimet -sarjassa käyttämiin nimimuotoihin, mutta joillekin lajeille haluttiin antaa esimerkiksi kieliasultaan uudenaikaisemmat tai kuvaavammat nimet. Tässä yhteydessä nimistötyöstä päävastuussa ollut Kauri Mikkola muutti suonimittarinkin nimen nykyiseksi luumittariksi.[38]
Luumittari eli vanhalta nimeltään suonimittari (Aspitates gilvaria) on lovimittareihin kuuluva oljenkeltainen perhoslaji, joka on levinnyt suurimpaan osaan Eurooppaa sekä Venäjälle. Suomessa lajia tavataan maan eteläosassa. Yksivuotinen perhonen elää Suomessa ja Baltiassa soilla, kun taas muualla Euroopassa ja Venäjällä sitä tavataan muun muassa avoimilla kalkkikivialueilla ja aroilla. Luumittarin toukat viihtyvät heinien seassa ja käyttävät ravinnokseen matalia varpukasveja. Paikkauskolliset aikuiset ovat lennossa pääosin iltapäivisin ja iltaisin.
Vaikka luumittarin levinneisyysalue on laaja, se on taantunut tai uhanalainen suuressa osassa aluetta. Suurin syy on ollut elinympäristöjen häviäminen ja pirstoutuminen, kun avoimia soita on ojitettu tai aikaisemmin laidunnetut heinikkoalueet ovat kasvaneet umpeen. Luumittarin suojeluun on kuitenkin kiinnitetty huomiota ainakin Britanniassa, jossa lajin elinympäristöjä on pyritty palauttamaan luonnontilaan. Suomessa lajin kanta on elinvoimainen usealla luonnonsuojelualueella.
Gelsvasis pelkiasprindis (lot. Aspitates gilvaria, angl. Straw Belle) – sprindžių (Geometridae) šeimos drugys. Skraido birželio – liepos mėn. Vikšrai gyvena ant balžuvos, varnauogės.
Lietuvoje labai reta rūšis. Rastas Kamanų, Žuvinto ir Čepkelių rezervatuose.
Įrašytas į Lietuvos raudonąją knygą.
Gelsvasis pelkiasprindis (lot. Aspitates gilvaria, angl. Straw Belle) – sprindžių (Geometridae) šeimos drugys. Skraido birželio – liepos mėn. Vikšrai gyvena ant balžuvos, varnauogės.
Lietuvoje labai reta rūšis. Rastas Kamanų, Žuvinto ir Čepkelių rezervatuose.
Įrašytas į Lietuvos raudonąją knygą.
De strogele spanner (Aspitates gilvaria) is een nachtvlinder uit de familie van de spanners (Geometridae).
De voorvleugellengte bedraagt tussen de 15 en 18 millimeter. De basiskleur van de driehoekige voorvleugel is lichtgeel, langs de buitenrand loopt een grijze lijn en centraal op de vleugel bevindt zich een grijze vlek. De achtervleugel is wit.
De strogele spanner gebruikt allerlei kruidachtige planten, vooral kleine tijm als waardplanten. De rups is te vinden van september tot juni. De soort overwintert als rups. De vlinder kent jaarlijks een generatie die vliegt in juli en augustus.
De soort komt verspreid over een groot deel van Europa voor. In in Nederland is de soort slechts enkele keren waargenomen. Ook in België is de soort zeer zeldzaam.
Bronnen, noten en/of referentiesDe strogele spanner (Aspitates gilvaria) is een nachtvlinder uit de familie van de spanners (Geometridae).
Aspitates gilvaria é uma espécie de insetos lepidópteros, mais especificamente de traças, pertencente à família Geometridae.[1]
A autoridade científica da espécie é Denis & Schiffermüller, tendo sido descrita no ano de 1775.
Trata-se de uma espécie presente no território português.
Aspitates gilvaria é uma espécie de insetos lepidópteros, mais especificamente de traças, pertencente à família Geometridae.
A autoridade científica da espécie é Denis & Schiffermüller, tendo sido descrita no ano de 1775.
Trata-se de uma espécie presente no território português.
Gul myrmätare,[1] Aspitates gilvaria[1][2] är en fjärilsart som beskrevs av Michael Denis och Ignaz Schiffermüller, 1775. Gul myrmätare ingår i släktet Aspitates och familjen mätare, Geometridae.[1][2][3] Enligt den finländska rödlistan[4] är arten sårbar i Finland. Artens livsmiljö är öppna, mineralfattiga myrar.[4] Arten är ännu inte påträffad i Sverige.[1] Fyra underarter finns listade i Catalogue of Life,[2] Aspitates gilvaria burrenensis Cockayne, 1951, Aspitates gilvaria kukunorensis Wehrli, 1953, Aspitates gilvaria minimus Vojnits, 1975 och Aspitates gilvaria orientaria Alphéraky, 1882.
_01.jpg)
Wikimedia Commons har media som rör Gul myrmätare.
Wikispecies har information om Aspitates gilvaria.
Gul myrmätare, Aspitates gilvaria är en fjärilsart som beskrevs av Michael Denis och Ignaz Schiffermüller, 1775. Gul myrmätare ingår i släktet Aspitates och familjen mätare, Geometridae. Enligt den finländska rödlistan är arten sårbar i Finland. Artens livsmiljö är öppna, mineralfattiga myrar. Arten är ännu inte påträffad i Sverige. Fyra underarter finns listade i Catalogue of Life, Aspitates gilvaria burrenensis Cockayne, 1951, Aspitates gilvaria kukunorensis Wehrli, 1953, Aspitates gilvaria minimus Vojnits, 1975 och Aspitates gilvaria orientaria Alphéraky, 1882.
Aspitates gilvaria là một loài bướm đêm trong họ Geometridae.[1]
.jpg)
_01.jpg)
_02.jpg)
Aspitates gilvaria là một loài bướm đêm trong họ Geometridae.
