Sinisimpukka (Mytilus edulis) on 20–30 mm pitkä simpukka. Se kiinnittyy pysyvästi kalliopohjaan, kiviin, laiturirakenteisiin tai rakkolevään. Se käyttää ravinnokseen veden mukana kulkeutuvia pieneliöitä. Sinisimpukasta on myös haittaa. Liikaa levitessään sinisimpukka voi levitä myös vesiputkiin. Sinisimpukka käyttää ravinnokseen myös levää.
Sinisimpukoita käytetään ravintona. Niitä on kasvatettu syötäväksi 1930-luvulta asti. Alan suurimmat valtiot Alankomaat ja Tanska tuottavat kumpikin vuosittain satatuhatta tonnia viljeltyjä sinisimpukoita .[1] Itämeren sinisimpukka (Mytilus trossulus x edulis), on Atlantin sinisimpukan ja Tyynenvaltameren sinisimpukan risteymä. Sinisimpukan kanssa samannäköisiä lajeja ovat vaeltajasimpukka (Dreissena polymorpha) ja valesinisimpukka eli valekirjosimpukka (Mytilopsis leucophaeata).
Sinisimpukka esiintyy Pohjois-Atlantin rannoilla sekä Euroopan että Pohjois-Amerikan puolella. Sinisimpukka esiintyy paikoin hyvinkin runsaslukuisena meren rantavesissä Porvoosta Merenkurkkuun asti. Merenkurkun matala kynnys muodostaa esteen merellisten eläin- ja kasvilajien levinneisyydelle. Merenkurkun pohjoispuolella vesi on liian vähäsuolaista sinisimpukalle.[2]
Sinisimpukka (Mytilus edulis) on 20–30 mm pitkä simpukka. Se kiinnittyy pysyvästi kalliopohjaan, kiviin, laiturirakenteisiin tai rakkolevään. Se käyttää ravinnokseen veden mukana kulkeutuvia pieneliöitä. Sinisimpukasta on myös haittaa. Liikaa levitessään sinisimpukka voi levitä myös vesiputkiin. Sinisimpukka käyttää ravinnokseen myös levää.
Sinisimpukoita käytetään ravintona. Niitä on kasvatettu syötäväksi 1930-luvulta asti. Alan suurimmat valtiot Alankomaat ja Tanska tuottavat kumpikin vuosittain satatuhatta tonnia viljeltyjä sinisimpukoita . Itämeren sinisimpukka (Mytilus trossulus x edulis), on Atlantin sinisimpukan ja Tyynenvaltameren sinisimpukan risteymä. Sinisimpukan kanssa samannäköisiä lajeja ovat vaeltajasimpukka (Dreissena polymorpha) ja valesinisimpukka eli valekirjosimpukka (Mytilopsis leucophaeata).