nimet breadcrumb-navigoinnissa
The Sharp-shinned Hawk is often confused with its slightly larger relative, the Cooper’s Hawk. Both species are blue-gray above and streaked rusty-red below with long tails, yellow legs, and small, hooked beaks. However, the Sharp-shinned Hawk has a squared-off tail (Cooper’s Hawks have rounded tails), and is slightly smaller at 10-14 inches long. The Sharp-shinned Hawk displays the greatest difference in size between males and females (called sexual dimorphism) of any raptor in North America, with females weighing almost twice as much as males. The Sharp-shinned Hawk is also a more local breeder than the Cooper’s Hawk. While that species breeds across the United States and southern Canada, the Sharp-shinned Hawk’s main breeding range is restricted to the Canadian sub-arctic and higher elevation areas of the Appalachians and Rockies. This species migrates south in winter, when it may be found more widely across the U.S. In its range, the Sharp-shinned Hawk is among the most adaptable raptors. While usually found in forest habitats, this species has expanded into human-altered landscapes and now frequents towns and suburbs as well. The Sharp-shinned Hawk, like all ‘bird hawks,’ is capable of hunting birds (on the ground, in trees, or in flight) from the air. This species frequently enters yards to take small songbirds from feeders. With the aid of binoculars, Sharp-shinned Hawks may be seen perched in trees while scanning for prey. However, they are often more easily seen in the air while moving between perches or while actively hunting. As this species hunts by sight, it is only active during the day.
Amerikanvarpushaukka (Accipiter striatus) on pieni haukkojen heimoon kuuluva lintu. Yhdysvalloissa ja Kanadassa esiintyvistä lintuhaukoista se on pienin, mutta neotrooppisella alueella on muutamia pienempiä lajeja, kuten kolibrihaukka (Accipiter superciliosus). Taksonomia on epäselvä, sillä jotkut auktorit pitävät eteläisiä ryhmiä kolmena erillisenä lajina A. chionogaster, A. ventralis ja A. erythronemius.
Lajia esiintyy laajalti Pohjois-, Keski- ja Etelä-Amerikassa sekä Isoilla Antilleilla. Seuraavassa neljän ryhmän levinneisyyttä on kuvattu pohjoisesta etelään:
Laji jakautuu yleensä neljään alalajiin. Jos se jaetaan, pohjoisesta ryhmästä käytetään nimeä amerikanvarpushaukka ja tieteellistä nimeä A. striatus. Nimilajin (A. s. Striatus) lisäksi siihen kuuluvat alalajit perobscurus, velox, suttoni, madrensis, fringilloides ja venator. Kolme muuta käsittävät vain yhden lajin, sikäli kuin ne erotetaan omiksi lajeikseen, ja ne ovat A. chionogaster (Kaup, 1852), A. Ventralis (Sclater, 1866) ja A. erythronemius (Kaup, 1850). Ryhmien pesintäalueet ovat täysin allopatrisia, joskin nimilajin talvehtimisalue ulottuu osittain chionogasterin levinneisyysalueelle (samoin nimilajin tiettyjen alalajien). Tämä sekä höyhenyksen erot (katso ulkonäkö) ja ilmeisesti jotkin mittoihin liittyvät seikat ovat taustana jaotukselle, mutta siltä puuttuu tieteellinen vahvistus edelleen (AOU). Kenttäoppaita lukuun ottamatta suurin osa viime vuosina julkaistusta aineistosta (esimerkiksi AOU ja Dickinson ym.) katsoo siksi kaikkien niiden kuuluvan yhteen laajalle levinneeseen lajiin, mutta ei aivan yksimielisesti, sillä AOU:n kommenttiin sisältyy huomautus "jako olisi hyvä".
Storer (1952) esitti, että nimilajin eteläisin populaatio on vaaleampi alapuolelta ja lähenee siten ryhmää chionogaster. Sama käsitys on heijastunut tuoreisiin oppaisiin, joissa Etelä-Meksikon A. s. madrensis on kuvattu alta suhteellisen vaaleaksi verrattuna pohjoiseen alalajiin, mutta on epäselvää, onko tämä merkki chionogasterin välimuodoista vai pohjois-etelä-suuntaisesta kliinistä. Boliviassa ventralis ja erythronemius lähenevät toisiaan, mutta välimuotoja ei tunneta ja sitä on vaikea osoittaa, kun varsinaista näytettä ei ole, koska ventralis-ryhmän höyhenys vaihtelee niin huomattavasti.
Sitä tavataan monenlaisissa metsätyypeissä, sekä havu- että lehtipuuvaltaisissa, etenkin tammimetsissä. Nimiryhmän suurimpien populaatioiden arvellaan esiintyvät lauhkean vyöhykkeen pohjoisella havumetsävyöhykkeellä, mutta talvehtivan lämpimämmillä seuduilla etelämpänä. Alalajeja suttoni, madrensis (molemmat kuuluvat nimiryhmään), chionogaster ja ventralis, tavataan tropiikissa ja lauhkean vyöhykkeen ylängöillä lähinnä korkeuksissa 300–3 000 metriä, mutta toisinaan lähellä merenpinnan tasoa ja jopa 4 000 metrin korkeudessa. Erythronemius-ryhmää tavataan trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla ja niin alavilla kuin ylävilläkin alueilla.
Amerikanvarpushaukka on pieni lintuhaukka ja Pohjois-Amerikan pienin haukka. Koiraat ovat 23–30 cm pitkiä, ja niiden siipien kärkiväli on 42–58 cm. Ne painavat 82–115 g. Kuten yleensäkin lintuhaukoilla, naaraat ovat selvästi suurempia, keskimäärin 30 %, ja ne painavat varsin yleisesti yli puolet enemmän kuin urokset. Naaraiden pituus on 29–37 cm, niiden siipien kärkiväli on 58–68 cm, ja ne painavat 150–219 g. Siiven pituus on 14,1–22,9 cm, pyrstön 12–19 cm ja jalan 4,5–5,9 cm. Mitat ovat pohjoisen ryhmän, mutta soveltuvat myös muille alalajeille. Aikuisilla on lyhyet leveät siivet ja pitkä päästään neliömäinen pyrstö, jossa on musta-harmaa raidoitus ja usein valkoinen kärki. Siipien lentosulat näkyvät yleensä vain lennossa, ja ne ovat valkoiset mustin radoin. Koivet ovat keltaiset. Koukkunokka on musta, ja vahanahka on kellertävä. Höyhenyksen väri vaihtelee riippuen ryhmästä..
Nämä linnut yllättävät ja saalistavat saaliinsa piilosta tai lentäessään yllättäen tiheän kasvillisuuden läpi. Ne suunnistavat taitavasti tiheiköissä, ja usein hyökkäys onnistuu, vaikka saalistusmenetelmä on haukan kannalta vaarallinen. Pääosa haukan saaliista on pieniä lintuja, etenkin laululintuja, kuten varpusia, kerttuleita, peippoja, peukaloisia, nakkeleita, tiaisia, turpiaaleja ja rastaita. Saalislinnut ovat olleet kooltaan 4,4-gramman rubiinipartakolibrista 577-gramman röyhelöpyyhyn, ja siinä välissä kaikki linnut voivat joutua saaliiksi. Yleensä urokset saalistavat pikkulintuja, kuten varpusia ja kerttuleita, ja naaraat tavoittelevat suurempaa saalista, kuten punarintarastaita ja kultatikkoja, niinpä sukupuolet eivät kilpaile saaliista. Nämä haukat myös hyötyvät pihalintujen ruokkijoista parasta saalista etsiessään. Usein ne kiskovat höyhenet saaliista jo paikan päällä tai puun oksalla. Joskus harvoin amerikanvarpushaukka syö jyrsijöitä, matelijoita, sammakkoja, käärmeitä ja suuria hyönteisiä.
Amerikanvarpushaukka rakentaa risupesän suureen havupuuhun tai lehtipuiden muodostamaan tiheikköön. Pesissä on havaittu 3–8 muna, mutta yleensä munia on 4–5. Munien koko on 37,6 x 30 mm ja ne painavat noin 19 g. Keräilijät arvostavat munia, koska ne ovat yllättävän värikkäitä ja niissä on monenlaisia merkkejä. Haudonta kestää keskimäärin 30 päivää. Poikasten kuoriuduttua naaraat ruokkivat niitä vielä 16–23 päivää, ja koiras puolustaa reviiriä ja saalistaa. Poikaset ovat lentokykyisiä noin kuukauden ikäisinä, mutta emot ruokkivat ja suojelevat niitä vielä neljä viikkoa. Amerikanvarpushaukat pesivät piilossa, ja ne ovat muutenkin pesimäaikana hyvin piilossa välttyäkseen suuremmilta petolinnuilta, kuten kanahaukoilta ja kyyhkyhaukoilta. Niiden muuttaessa aikuiset joutuvat toisinaan lintuja saalistavien suurempien petolintujen saaliiksi, etenkin muuttohaukan. Lajien chionogaster, ventralis ja erythronemius pesintää tunnetaan melko heikosti, mutta käyttävissä olevan tiedon perusteella ne eroavat tuskin lainkaan nimiryhmän tavoista
Tämän linnun määrä väheni Pohjois-Amerikassa 1960- ja 1970-luvulla, ja syynä oli luultavasti DDT ja muut hyönteismyrkyt. Kanta on sen jälkeen elpynyt ja määrä saattaa olla jopa aiempaa suurempi. Syynä on luultavasti DDT:n kiellon lisäksi lintujen ruokinta, jolloin lajilla on paljon saalistettavaa.. Muuttolintuina amerikanvarpushaukka kuuluu lintubongareiden yleisimmin havaitsemiin lintuihin Yhdysvalloissa. Poikkeuksen muodostaa Puerto Ricon alalaji Accipiter striatus venator, joka on harvinainen ja siksi U. S. Fish & Wildlife Service on luokitellut sen vaarantuneeksi. Jäljellä oleva Isojen Antillien paikkalintu, fringilliodes Kuubasta ja nimialalaji A. s. Striatus Hispaniolasta, ovat yleisiä paikallisesti ja ainakin jälkimmäisessä tapauksessa vähenemässä. Sekä ventralis että erythronemius ovat melko yleisiä, joskin jäävät helposti havaitsematta piileskelevän elämäntapansa vuoksi, eikä niiden katsota olevan millään tavalla vaarassa. Chionogasterin tilanne saattaa olla ongelmallisempi sen suppean esiintymisalueen vuoksi, vaikka se paikallisesti on aika yleinen.
Amerikanvarpushaukka (Accipiter striatus) on pieni haukkojen heimoon kuuluva lintu. Yhdysvalloissa ja Kanadassa esiintyvistä lintuhaukoista se on pienin, mutta neotrooppisella alueella on muutamia pienempiä lajeja, kuten kolibrihaukka (Accipiter superciliosus). Taksonomia on epäselvä, sillä jotkut auktorit pitävät eteläisiä ryhmiä kolmena erillisenä lajina A. chionogaster, A. ventralis ja A. erythronemius.
