nimet breadcrumb-navigoinnissa
With its long, white breeding plumes, orange-yellow bill, and green facial skin, the Great Egret at the height of the breeding season is stunning to behold. Even at other times of the year, when it loses its plumes and its face and bill return to their typical dull yellow, this large, white wader is difficult to overlook. Male and female Great Egrets are similar (38 inches) at all times of the year. The Great Egret is widely distributed across warmer parts of the globe. In North America, the Great Egret breeds primarily in the southeastern United States, with smaller pockets of breeding territory in the Great Plains, the northeast, and in the west. Most of the Great Egrets in the southeast are permanent residents, but those in cooler climates migrate south for the winter, where they may be found along the coast of California, in the southwest, and in Texas. This species also breeds in Eurasia from southern Europe east to east Asia, wintering in North Africa, India, and Southeast Asia. Populations also exist in South America, Australia and New Zealand. Great Egrets live in and around small bodies of water. In summer, Great Egrets nest in colonies, called ‘rookeries,’ in trees surrounding lakes and ponds. This species utilizes similar habitats during the winter. Great Egrets mainly eat fish, but may also take crustaceans and small vertebrates (such as frogs, lizards, and mice) when the opportunity arises. Great Egrets may be best observed wading in shallow water, where they may be seen plunging their bills into the water to catch fish. It is also possible to see Great Egrets at their rookeries, especially when they return to roost at sunset, or while flying with their feet extended and their necks pulled in. Great Egrets are primarily active during the day.
Jalohaikara (Egretta alba tai Ardea alba, joskus myös Casmerodius albus) on laajalle levinnyt haikaralaji.
Jalohaikara on pituudeltaan 94–104 senttimetriä, painoltaan 870–1000 grammaa, ja sen siipien kärkiväli on 131–145 senttimetriä.[2]
Lintu on väriltään kokovalkea. Nokka on soidinaikana huhti–toukokuussa osittain punainen mutta muulloin kokonaan keltainen. Jalat ovat mustat.
Suomessa tavattavista lajeista jalohaikara muistuttaa muodoltaan harmaahaikaraa ja on sen kanssa samaa kokoluokkaa. Suomessa vain erittäin harvinainen silkkihaikara on samanvärinen.
Jalohaikaraa esiintyy ympäri maailmaa, lukuun ottamatta monia valtamerten saaria, Etelämannerta ja Grönlantia. Maailman kanta on 550 000 – 1 900 000 yksilöä.[2] Baltian pesimäkanta on hitaassa nousussa. Jalohaikara pesi ensi kertaa Suomessa 2018. Porvoossa suuren harmaahaikarayhdyskunnan suojissa pesineen jalohaikaraparin pesässä varttui neljä poikasta.[3]
Jalohaikaran elinympäristöä ovat muun muassa matalavetiset rannat, kosteikot ja merenlahdet.
Jalohaikara syö kaloja, sammakoita ja hyönteisiä, jotka se keihästää nokallaan.
Jalohaikara pesii yksittäispareina tai satojen parien yhdyskuntina usein muiden haikaralajien kanssa. Soitimella linnut ”tervehtivät” pariaan puussa seisoskellen, lentävät reviirillään kaulat ojossa, raakkuvat ja korahtelevat, kohottelevat siipiään, taivuttelevat käärmemäistä kaulaansa ja levittävät hartioidensa pitkät ja tuuheat koristehöyhenet komeaksi viuhkaksi.[2]
Jalohaikaran koristehöyhenet ovat pidentyneet molemmilla sukupuolilla, mutta koiraalla ne ovat keskimäärin pidemmät. Jalohaikaran koristehöyheniä käytettiin hyvin paljon naisten hattujen koristeena erityisesti 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Höyhenkauppa loppui 1930-luvulla, ja haikarakannat ovat sittemmin elpyneet. Nykyään haikaroiden tärkein yksittäinen uhkatekijä on kosteikkojen kuivatus.[2]
Jalohaikara (Egretta alba tai Ardea alba, joskus myös Casmerodius albus) on laajalle levinnyt haikaralaji.
