nimet breadcrumb-navigoinnissa
Jättituija (Thuja plicata) on sypressikasveihin kuuluva ainavihanta havupuulaji, joka kasvaa luonnonvaraisena läntisessä Pohjois-Amerikassa. Laji on sopeutunut kasvamaan monentyyppisissä elinympäristöissä sekä rannikolla että vuoristometsissä. Se on suurikasvuisin puu tuijien suvussa, ja voi rannikon kosteissa metsissä saavuttaa noin 70 metrin korkeuden. Jättituija on taloudellisesti tärkeä laji sekä sahapuuna että koristepuuna. Se on historiallisesti ollut myös kulttuurillisesti hyvin tärkeä puu luoteisen Pohjois-Amerikan kansoille.[2]
Jättituija on luontaisella elinalueellaan suurikokoinen puu. Se kasvaa usein 40–50 metriä korkeaksi ja voi tulla 70 metrin korkuiseksi ja rungoltaan usean metrin paksuiseksi. Suurimmat yksilöt ovat rinnankorkeusläpimitaltaan noin 6-metrisiä.[2] Puun latvuksen muoto on usein nuorena kartiomainen, mutta se levenee vanhemmiten hyvinkin epäsäännöllisen muotoiseksi. Vanhoilla puilla on usein monta latvaa, joista osa saattaa olla jo kuollut.[2]
Jättituija on pitkäikäinen puu ja elää usein 800–1 000 vuotta vanhaksi.[3] Vanhimman iältään tunnetun puun on vuosirengasnäytteiden perusteella laskettu olevan noin 1 460 vuotta vanha. Kaikkein suurimpien puiden ydin on yleensä kuitenkin lahonnut pois, jolloin tarkkaa ikää ei voida laskea vuosirenkaista. Puuta on käytetty jonkin verran vuosirengasajoituksessa sen pitkäikäisyyden vuoksi, joskaan se ei ole tarkoitukseen ihanteellinen epätasaisen vuosirengaskasvunsa vuoksi.[2]
Kaarna on säikeistä, vanhemmiten uurteista ja halkeilee pitkittäisinä suikaleina. Se on yleensä punaisenruskeaa, mutta varsinkin runsaalle auringonvalolle altistettuna voi olla vaalean harmaanruskeaa. Kaarna on noin 10–25 millimetriä paksua. Oksat ovat kaareutuvia ja niiden kärjet sekä pienemmät oksanhaarat ovat riippuvia.[2]
Lehdet ovat suomumaisia ja osin limittäisiä. Ilmarakojuovat muodostavat valkoisia kuvioita lehtien alapinnalle. Lehdet ja versot ovat hieman vaihtelevia muodoltaan. Alemmat ja varjossa olevat versot ovat yleensä litteitä ja haarautuvat vaakasuuntaisesti tasossa. Niiden lehdet ovat tiiviisti versonmyötäisiä ja 1–6 millimetriä pitkiä. Latvaversot ja varsinkin vanhemmilla puilla paljon auringonvaloa saavat versot ovat poikkileikkaukseltaan pyöreämpiä, yleensä ylöspäin kääntyneitä ja haarautuvat vapaammin. Niiden lehdet ovat hieman muita lehtiä suurempia.[4] Hyvin nuorilla taimilla on myös neulasmaisia lehtiä. Jättituija on ainavihanta ja yksittäiset lehdet pysyvät oksilla noin 2–3 vuotta ennen kuin varisevat pois pääversoista, kun taas pienemmät lyhytversot varisevat kokonaan.[2][3]
Jättituija on yksikotinen. Pölytys ajoittuu maalis- tai huhtikuulle levinneisyysalueensa eteläosissa rannikolla ja touko- tai kesäkuulle pohjoisosissa ja sisämaan vuorilla. Pienet punertavat hedekävyt ovat 1–3 mm pitkiä. Siemenkävyt kasvavat sivuversoissa. Ne ovat 10–14 millimetriä pitkiä, väriltään aluksi vihreitä ja kypsyessään puutuvat ja muuttuvat punaruskeiksi. Käpysuomuja on neljä vastakkaista paria neljässä rivissä ja niistä 2–3 paria tuottaa siemeniä. Niissä on kärjen alla kolmiomainen uloke. Käpysuomut aukeavat loka-marraskuussa vapauttaen siemenet. Siivelliset siemenet ovat 4–7,5 mm pitkiä ja niitä on yhdessä kävyssä 8–14.[2][3][5]
Jättituijaa esiintyy luonnonvaraisena Pohjois-Amerikan länsirannikolla Pohjois-Kaliforniasta Oregonin, Washingtonin ja Brittiläisen Kolumbian kautta eteläiseen Alaskaan asti, sekä paikoin sisämaahan Yhdysvaltain Idahoon, Montanaan ja Kanadan Albertaan asti. Rannikon ja Kalliovuorten populaatiot ovat eristyksissä toisitaan.[3] Lisäksi lajia kasvatetaan nykyisin sekä istutusmetsissä että koristepuuna kaikkialla lauhkeilla vyöhykkeillä.[2]
Jättituija kuuluu Pohjois-Amerikan länsiosien laajalle levinneimpiin puulajeihin. Se viihtyy parhaiten mereisessä ilmastossa, jossa on viileät kesät ja leudot, sateiset talvet. Rannikolla se muodostaa laajoja metsiä, kun taas vuoristojen ja sisämaan kuivemmilla alueilla se kasvaa lähinnä jokivarsilla, soilla ja rotkoissa. Lajia tavataan merenpinnan tasosta 2 290 metrin korkeuteen.[3][6][7]
Laji menestyy kosteudeltaan ja sademääriltään vaihtelevissa oloissa, ei kuitenkaan hyvin kuivilla alueilla. Sen elinalueilla sataa keskimäärin 710–6 600 millimetriä vuodessa. Se menestyy myös monenlaisissa maaperissä, mutta kasvaa yleisimmin savimailla ja histosolimaannoksella.[3] Se sietää jossain määrin hapanta maaperää ja sen elinalueilla maaperän pH-arvot vaihtelevat välillä 5,1–7,1.[8]
Jättituijan luontaista levinneisyyttä pohjoisessa rajoittaa keskilämpötila ja kasvukauden pituus. Kesäkuukausien keskilämpötila on 11,1–11,7 °C sen elinalueen pohjoisrajalla Alaskan kaakkoisosissa ja vuodessa on vähintään 120–75 pakkasetonta päivää. Rannikon puut kestävät enimmillään −30 celsiusasteen pakkasta ja sisämaan puut −47 °C pakkasta. Myöhäiset kevätpakkaset tai aikaiset syyspakkaset saattavat kuitenkin vahingoittaa puita.[3][6]
Jättituija muodostaa joskus yksilajisia metsiä, mutta yleensä se kasvaa sekametsissä muiden puulajien kanssa. Tyypillisiä jättituijan kanssa metsiä muodostavia puulajeja ovat jättipoppeli, lännenhemlokki, lännenvalkomänty, douglaskuusi, jättipihta ja lännenmarjakuusi. Lisäksi lähinnä rannikkoalueilla samoissa metsissä esiintyy oregoninvaahteraa, vuorihemlokkia, sitkankuusta, kontortamäntyä, lawsoninsypressiä, nutkansypressiä, oregonintuoksusetriä, purppurapihtaa, punaleppää ja kalifornianmansikkapuuta. Sisämaan metsissä erityisesti seuralaislajeina esiintyy lännenpihtaa, lännenlehtikuusta, engelmanninkuusta, valkokuusta, kontortamäntyä ja keltamäntyä.[2][3]
Jättituijaa on pidetty ekologisessa sukkessiossa kliimaksilajina.[6] Se kestää huonosti metsäpaloja.[8] Jättituija kasvaa paremmin metsän suojassa kuin avoimella paikalla ja kestää nuorena hyvin varjostusta. Puu alkaa tuottaa käpyjä yleensä noin kymmenen vuoden iässä. Se voi lisääntyä myös kasvullisesti oksien tai kaatuneiden runkojen juurtuessa. Joillakin lajin esiintymisalueilla kasvullinen lisääntyminen on yleisempää kuin uusien yksilöiden siemenestä kasvaminen.[3]
Jättituija kuuluu tuijien viisilajiseen sukuun. Geneettisten tutkimusten mukaan se on selvästi lähempää sukua japanintuijalle (Thuja standishii) kuin kanadantuijalle (Thuja occidentalis) tai koreantuijalle (Thuja koraiensis).[9] Lajin tiedetään risteytyvän ainakin japanintuijan kanssa, tätä risteymää (Thuja standishii × plicata) kutsutaan puistotuijaksi[10] ja usein se tunnetaan myös nimellä Thuja 'Green Giant'.[11]
Jättituijan puu on arvostettua ulkonäkönsä, tuoksunsa ja lahonkestävyytensä takia. Sitä käytetään puutalojen rakentamiseen, kattoihin, aitoihin, sisustukseen sekä paperiteollisuudessa. Lajia viljellään sahapuuksi varsinkin Pohjois-Amerikassa, Länsi-Euroopassa ja Uudessa-Seelannissa.[2]
Jättituijaa on myös kasvatettu laajalti koristepuuna lauhkeilla vyöhykkeillä 1800-luvulta lähtien ja nykyisin siitä on olemassa useita väritykseltään ja kasvutavaltaan vaihtelevia viljelylajikkeita. Laji tuotiin ensimmäisenä Eurooppaan Isoon-Britanniaan vuonna 1853, alun perin juuri koristepuuksi.[12] Sitä on harvakseltaan istutettu Pohjoismaihin, myös Suomeen jo 1900-luvun alussa. Suomessa se on kestävä vain maan etelä- ja lounaisosassa ja jää yleensä vain 10–25 metriä korkeaksi.[13]
Laji on historiallisesti ollut usealle Pohjois-Amerikan luoteisrannikon alkuperäiskansoista tärkeä: puuainesta on käytetty rakentamiseen, koriste-esineisiin, toteemipaaluihin[14] ja työkaluihin, kaarnaa kankaisiin, juuria korinpunontaan ja lehtiä lääkintään.[2][7] Puuta arvostetaan nykyäänkin ja se on valittu Brittiläisen Kolumbian provinssin puuksi.[2]
Jättituija (Thuja plicata) on sypressikasveihin kuuluva ainavihanta havupuulaji, joka kasvaa luonnonvaraisena läntisessä Pohjois-Amerikassa. Laji on sopeutunut kasvamaan monentyyppisissä elinympäristöissä sekä rannikolla että vuoristometsissä. Se on suurikasvuisin puu tuijien suvussa, ja voi rannikon kosteissa metsissä saavuttaa noin 70 metrin korkeuden. Jättituija on taloudellisesti tärkeä laji sekä sahapuuna että koristepuuna. Se on historiallisesti ollut myös kulttuurillisesti hyvin tärkeä puu luoteisen Pohjois-Amerikan kansoille.
